Naisten neuroosit

 "Teillä naisilla on hirveästi ulkonäköneurooseja". Ei mulla ole. Tai siis enää tai siis ainakaan kovin vakavia. Mutta oli mulla nuorempana takamuksestani. "No niin just, mistä ihmeestä ne kumpuaa" ja jos sä hyväksyt ulkomuotosi kuulut vamaan siihen kahteen prosenttiin naisista, mutta joo tiedänhän mä että sä olet outo"

Minulla oli teininä peppuneuroosi. Se oli siihen aikakauteen aivan epäsopiva. Ankkapeppu nousee selkärangasta kuin lippu. Tämä yhdistettynä leveään lantioon ja katastrofi oli valmis. Sellainen verevä hedelmällisen naisen kroppa. Mutta voi luoja, kun elettiin lantiofarkkujen kulta-aikaa. Yritä nyt sellaista ahteria tunkea farkkuihin jonka yläosa on kaksi senttimetriä korkea. Lopputulos on lähinnä perverssi, kun puolet takamuksesta jää kurkistelemaan maailmaa. Kyllä se silloin harmitti. Ihan kovasti. Varmaan yläasteiän yritin elää erillään takamuksestani ja pitää sen piilossa. Mutta eihän se mihinkään hävinnyt. Tarakkani oli vaan sattunut syntymään väärälle vuosikymmenelle. Kynähameiden kulta-aikana se olisi toiminut hyvänä täytteenä.

Nykyään minulla on kaksi ulkonäköön liittyvää ongelmaa. Toinen on ainainen taistelu hiuksia vastaan. Rakastan ja vihaan omaa elämäänsä elävää luonnontaipuisaa tukkaani. Laittamisen jälkeen se näyttää noin kaksi sekuntia supermallitukalle, jonka jälkeen se hassottaa ja takkuuntuu. Voi luoja miten pitäisin sellaisesta kevyesti harteilla leijailevasta silkkisestä kruunusta. Mutta minkäs teet ei voi geeneilleen mitään. Minä olen ollut aina takkutukka. Ja hiusten harjaamista opin vihaamaan jo lapsena.Ja se toinen on vialliset silmäni. En vieläkään näiden vuosien jälkeen pidä silmälaseistani. Onni onnettomuudessa onkin se, että nään kohtuu hyvin ilman laseja. Eli aina, kun haluan näyttää kauniilta jätän lasit kotiin. Tai vähintään kuvaustilanteessa muistan laskea ne pois. Niin tyhmää tiedän. Kärsin vuosikaudet päänsäryistä tietäen, että lasit olisivat ratkaisu. Meni aika kauan, kun löysin sisäisen aikuisuuteni tämän asian kanssa. Oikeasti töissä voikin näyttää vähän tyhmältä.

"Mistä ne ulkonäköneuroosit sitten johtuvat?" Vastasin empimättä, että itsevarmuuden puutteesta. Eihän siihen ole mitään syytä. Jos viihtyy nahkoissaan oppii hyväksymään itsensä juuri sellaisena kun on. Tajuaa, ettei omaa temppeliään voi romuttaa ja rakentaa uudelleen. Olisin toki aikoinaan voinut riuduttaa itsestäni tuon häiritsevän takapuolen ainakin hivenen pienemmäksi. Todellinen syy on tietenkin se, että en olisi todellakaan viitsinyt, mutta on siinä muutakin. Muutos lähtee kovien välistä. Jos yhden ongelman saa korjattua hieman vähemmän häiritseväksi uusi odottaa jo kulman takana. Minut on vain rakennettu tälläiseksi. Jos olisin superlaiha, minulla olisi edelleen lyhyet jalat, pitkä selkä ja naurettavan lyhyet sormet. Siis niin lyhyet sormet, että töissä s-koon hanskat ovat liian isot. Nakkisormi. Minä asun tässä kehossa. Joko vihaan tai rakastan sitä. Ja on melko kuluttavaa vihata ikuisesti kotiaan mistä ei voi muuttaa pois.

Kaikki on oikeastaan kouluttamisesta kiinni. Pitää katsoa itseään peillin. Oikein kunnolla. Kertoa rakastavansa itseään. Pitää huolta ja helliä sekä kehoaan ja mieltään. Jos jokaisena aamuna tai baarireissun alla kertoo peilikuvalleen vihaavansa iteään siihenkin oppii uskomaan. Ryhdistä tulee huono ja alkaa vaistomaisesti piilotella inhoamiaan kehonosia. Uskomatonta kyllä sama homma toimii myös toisinpäin. Kouluttaa katsomaan itse itseään ja hymyilee sille naiselle. Sille ainoalle jonka tekemisillä on merkitystä. Ja pitää ottaa kuvia. Edestä ja takaa. Myös niistä huonoista kulmista. Pikkuhiljaa kuviin tottuu. Vähän samalla tavalla kun siihen puuttuvaan lattialistaan. Tutut asiat eivät häiritse niin paljon.   Jos haaveena on pitää mekkoa tai minihametta, sitä on sitten vain pidettävä. Se muuttuu joka kerta helpommaksi. Joka kerta kotiintulessa huomaat, ettei maailma tippunutkaan niskaan eikä kukaan oksentanut vaikka et omasta mielestäsi omistaisi mallinsääriä tai tiukkaa mahaa.

Ja siinä samalla voi hiljaa mielessään miettiä suhtautumistaan meihin muihin herkkämielisiin naisiin. Jokainen haluaa näyttää kauniilta. Miksi siis edes mielessään hymähdellä toisen ulkomuodolle. Se saattaa olla hänen prinsessapäivänsä. Yleensähän toisessa ärsyttävät juuri ne asiat joita et pysty itsessäsi hyväksymään. Ei ulkonäkökriiseistä parannuta manifesteilla alusvaatemainoksia tai naistenlehtiä vastaan. Tai inhoamalla sitä kaunista kaveria jonka voisi laittaa pulloon kirjahyllyn päälle. Pitää vain pakottautua pitämään itsestään. Vaikka se alkuun olisikin kipeää ja ahdistavaa. Mutta työ palkitsee. Itsevarma hymyilevä nainen on kaunis vaikka vatsa vähän kumpuilisikin.

Virike

Joku kysyi hiljattain olenko tehnyt lisää ruokaa. En mä ruokaa, mutta keittiön palovaroittimen testasin eilen. Ei toiminut. Mä en näin keittiöihmisenä tiedä voiko riisi olla tummapaahtoista. No keittiön ilma oli ainakin suorastaan sakeaa, kun muistin kai tunnin kiehuneet riisit. Ja nyt pitäisi ostaa sitten uusi kattila. Minä niin en pidä sellaisista kaupoista missä niitä myydään. Kattilakaupoista. Ja pitäisi kai hankkia myös uusi palovaroitin tai edes uusi patteri vanhaan, ennenkuin koko kämppä palaa. Tai sitten vain pysyttelen pois keittiöstä. Mikro on aika turvallinen. Ainakin niin pitkään kun ei unohda lusikkaa glökimukiin. Mutta toisaalta ilotulitukset sopivatkin siihen aikaan, kun glökiä juodaan. Aamulla katselin kahvin seurana ostosteevetä. Niillä on niin huimia tavaroita siellä. Miettikää, että siellä myydään pannua jolla voi sulattaa muovia ja helistellä rautanauloja. Voiko sillä tehdä ruokaa jäi vähän epäselväksi, mutta tuo muovin sulattaminen näytti ainakin paljon kiinnostavammalta. Mä olen kokeillut sitä vaan suoraan hellalle. En muuten sulattanut pakastinta tänä vuonna. Viime kesänä ihan oikeasti sulatin. Nyt pakastimen pohjalle räjähtänyt Fresita pullo vei kaiken mielenkiinnon jutusta. Eihän se jäinen sirpalekeitos sieltä mihinkään karkaa. Yllätyn iloisesti sitten uudelleen ensi syksynä, kun kohtaamme jälleen. Siellä on nyt mansikkaa monessa muodossa. Pitäisi vähän siivoilla, mutta koko ajatus vähän jänskättää. Tämä on selkeästi niitä päiviä, kun pitäisi vaan istua hiljaa paikallaan, kuplamuoviin käärittynä. Noo katsotaan pitääkö meille kohta hankkia myös uusi imuri. Siinähän ne menisivät samalla shoppailulla. "Ottaisin yhden sohvan, kattilan, palovaroittiminen ja imurin, kiitos"

Leopardi viikonloppu

Tipahdin taas supersankariharhaan. Nukuin huonosti koko viime viikon ja viikonloppuna lopetin nukkumisen kokonaan. Ei ehtinyt, oli liian kivaa. Eilen sitten yössä lentäminen tuli maksettavaksi. Nukuin päiväunia koko illan. Kuvittelen aina ajoittain olevani astraaliolento ja käyväni pelkällä aurinkoenergialla. Aika pitkään pärjäänkin. Varsinkin jos tarjolla on mieleistä tekemistä.

Minulla oli leopardiviikonloppu. Rakastan tuota kuosia ihan yli kaiken. Minusta on mukavaa, että pukeutumiseni herättää tunteita ja jää mieleen. Minut yhdistetään leokuosiin, pinkkiin ja hello kittyyn. Ihmisellä pitää olla tunnuksia. En ole koskaan pukeutunut muuten vaan. Yläasteen lopulla hurahdin goottiromantiikkaan ja annoin mustalle pitsille sieluni. Rakastin yltiönaisellisia röyhelöitä ja pitkiä hameita. Pukeutuminen on minulle leikki jolla ilmaisen itseäni. On riemullista kun ihmiset lähettävät minulle kuvia leopardikuvioisista vaatteista tai asusteista. Tulit tästä mieleen. Tunnistettava tyyli on kuin vesileima. Ei siitä tarvitse kenenkään pitää. Itselleni minä sitä teen. Joten rakensin itselleni leopardiviikonlopun ihan vahingossa. Olin muutama viikko sitten vaatekaupassa ja törmäsin puolituttuun. Minulla oli jalassa nuo tämän hetken lempihousuni tutussa kuosissa ja kuljetin kassalle toppia samassa hengessä. Tuttu kysyy pieni inho kasvoillaan, että ethän aijo pitää noita yhtä aikaa? Katsahdin alas ja hymähdin, että en kai. Noo nyt perjantaina pohdin mökkiasua ja pieni vino hymy kasvoilla vedin topin ja housut jalkaan. Minua nauratti ajatus täysin älyttömästä vaatetuksesta. Kiitos vaan sinulle siellä kaupassa. Ei olisi tullut edes mieleen lähteä ulos tämän näköisenä, mutta reaktiosi jälkeen minun on aivan pakko. On ihanaa herättää tunteita.

Perjantaina oli siis vuorossa mökkireissu aivan hillitömällä kolmikolla. Oltiin oikeasti maalla. Siis niin maalla, ettei siellä toiminut edes netti. Tälläiselle puhelinriippuvaiselle meinasi tulla hapenpuute. Mutta kun kentää ei löytytnyt niin oli vaan sopeuduttava. Olenko muuten kertonut, että rakastan lehmiä? Lehmä on ehdottomasti lempieläimeni. Ja aina mahdollisuuden tullen käyn jututtamassa niitä laitumella. Niin ihanan rauhallisia ja viisaan oloisia. Kauniit suuret silmät. Kyllä poseeraavat kauniisti. Kävivät oikein riviin kuvausta varten. Pikkuisen häiritsi ajatus käärmeistä kun pyörittiin pellolla pelkissä sandaaleissa. Yritin kovasti löytää sisäisen soturini ja nauttia vaan maisemasta.

Saunan jälkeen olikin oikea kohta vetää luottovaate niskaan ja rohjahtaa penkkiin odottamaan makkaraa. Saunominen olikin jonkunmoinen operaatio. Unireissut tuppasivat vähin venymään ja kiukaasta sammui tulet melko monta kertaa. Tiesittekö muuten, ettei tukkaa voi laittaa keskellä järveä? Yritin epätoivoisesti tehdä nutturaa kesken uinnin, kun tukka yritti jokaisella vedolla kiepua käsien ja kaulan ympärille. Melkein hukuin. Onneksi kuvassa sylissä majaileva koira laski meidät jokaisen uintireissun jälkeen. Tuolla patiolla höpöteltiin pimeään yöhön asti. Seuraavana aamuna ystäväni äiti oli kommentoinut, että en yhtään kuullut mitä puhuitte mutta jatkuvan naurun kuulin. Ihanaa, että sinulla on noin iloisia kavereita. Vatsalihaksiin kyllä sattui aamulla.

Sitten ollaankin jo lauantaissa. Ohjelmassa oli Siltakemmakat Puumalassa. Siellä Haloo Helsinki ja Erin. Päätin pitkästä aikaa touhuta jotain monimutkaista hiusteni kanssa kun oli koko päivä aikaa. Olin nähnyt jonkun blogin kuvassa monimutkaisen lettikampauksen. Kuva oli melko huono, eikä siitä saanut tolkkua kuinka se oli tehty. Päätin sitten tehdä oman mukaelmani. Täytyy kyllä sanoa, että olin luomukseeni tyytyväinen. Hiuksissa on kaksi pitkää lisäkettä. Toinen takana letissä ja toinen edessä. Letti painoi niin paljon, että niskat ja päänahka olivat seuraavana aamuna tulessa. Minkäs sitä nainen ei teksisi kauneutensa eteen. Melkein itketti aamuyöllä purkaa tukka, kun se oli säilynyt illan riennoissa täysin muuttumattomana.

Hah tästä kuvasta muuten näkee sen, etten ole mikään oikea bloggaaja. Huulissa on pohjat mutta puna vielä odottaa itseään. Jokainen itseäänkunnioittava jättäisi kuvan julkaisematta tämän vuoksi. Mutta kun tukka näyttää niin hyvältä siinä. Ja sitäpaitsi kun minä olin nuori 90-luvulla niin kaikkien huulet näyttivät tuolta.

Oli lämmin ja valoisa kesäilta. Bändit olivat tietysti loistavia ja seura hyvää. Ainut mikä hieman ihmetytti oli tapahtuman ikärakenne ja siitä johtuneet lieveilmiöt. Paikalle oli saapunut paljon myös keski-iän selvästi ylittäneitä juhlioita. Mielestäni missään kesän tapahtumassa kansa ei ole ollut noin vahvasti juopunutta. Eikä yhdelläkään keikalla minua ole tönitty niin paljon kuin tuona iltana. Se on niin kutsuttu pikkujouluefekti. Eli hieman varttuneempi väki lähtee juhlimaan muutaman kerran vuodessa ja silloin alkoholin käyttö karkaa täysin käsistä. Horjuvia sammaltavia tätäihmisiä oli liikenteessä paljon enemmän kuin samassa tilassa olevia teinejä. Tästä poikikin pitkällinen keskustelu täti-ihmiseksi muuttumisesta. Milloin se maaginen hetki tapahtuu. Onko se hidas muutos vai tapahtuuko se mahdollisesti yhdessä yössä. Merkkeinä muutoksesta ovat mm. lyhyt raidoitettu tukka ja käytännölliset nahkaiset nauhakengät. Tulimme lopulta lopputukokseen, että jotkut vain syntyvät täti-ihmisinä. Ihana valhe joka lohduttaa ikiteiniä. Tällä komentilla minua on tänä kesänä yritetty haukkua. Oletko sä vieläkin teini? No joo surullista kylläkin ettei kommentoija tiennyt osuneensa pelottavan oikeaan. En mä kasva koskaan aikuiseksi. Ainakaan jos se on synonyymi tylsistymiselle.

Loppuun vielä elämäni ensimmäinen ja laadusta päätellen myös viimeinen peiliselfie. Pitäisi näköjään myös pestä tuo eteisen peili. No ompahan ainakin autenttinen kuva. Tältä näyttää typykkä sunnuntai aamuna kello viisi. Kyllä oli tyhmä alkaa irroittelemaan hiuksia. Ystäväni kylläkin ehdotti nukkumista tukkalaitteen kanssa. Häntä kiehtoi suunnattomasti ajatus, mitä tukasta aamulla löytyisi. Mahdollisesti henkareita, silmälaisen sankoja ja ehkä puhelin. Päänahka huusi kuitenkin sen verran kovaa apua että olihan se pakko päästää vapauteen.

Sunnuntaina tapahtui vielä viimeistelynä ilta-ja aamuvuoron välissä pieni terassivahinko. Minkäs sille mahtaa jos kotimatkalla törmää hyvään seuraan. Tulipahan käytettyä leopardiviikonloppu huolella loppuun. Ja onhan se melko suloista, kun tarjoilija sanoo vuoronsa päätteeksi, että minä suljen nyt tämän baarin mutta saatte toki istua siinä niin kauan kuin haluette. Ja niin me taisimme istua. Minä omalla terassillani omalla paikallani.