Elämää kuvina

Mitä mä olen tehnyt lähipäivät? No en oikeastaan mitään. Lähdettiin käymään maalla oikeastaan heti, kun pääsin töistä aamulla pois. Ja kiitos äänestypäivän pääsin piipahtamaan vanhalle ala-asteelleni. Voi sitä riemun määrää. Kiepuin ympäri pihaa ja kurkistelin jokaisen tutun puun alle. Ihan valtava tunnemyrsky. Muistan niin sen tunteen kun noilla pihoilla leikittiin. Ja koulun takana olevan pellon jossa hiihdettiin pipo vinossa. Voi luoja miten vihasin sitä jo silloin. On onni olla aikuinen niin ei tarvitse hiihtää enää koskaan. Ei edes kuuman mehun voimalla. Ihan huijaustahan se olikin. Pihalla on edelleen punainen varasto jonka rinnassa suksia säilytettiin. Puolisoni kysyi, että tässäkö te hengasitte? Vai hengasitte. Mä olen niiltä vuosikymmeniltä peräisin kun vielä kutosluokkalaisetkin menivät purkkista ja kymmenen tikkua laudalla. Se oli totista leikkiä. Toisaalta olikin aika kulttuurishokki pamahtaa kylille yläasteelle ja alkaa hengailemaan. Silloin olin kyllä jo niin kajalkynän lumoissa ettei se enää haitannut.

Realiteettiterapiaa vol sata. Miltä näyttää ihan oikea nainen kolmen yövuoron jälkeen kun unta on takana ehkä tunti? No ei barbilta ainakaan. Kohtuu onnelliselta kuitenkin. Mutta mihin oli kadonnut tasapaino? Syytän tästä alla olevaa työputkea.

Siinä se on. Suloinen vanha koulu. Minusta se oli nätti jo lapsena. Ei kaikki koulut ole. Vähän romanttinen jotenkin. Tuossa pihalla olen vetänyt elämäni ensimmäisen kunnon roolin Tirlittanin Rouva Luuvalona. Voi luoja että olin itsestäni ylpeä silloin. Ja palo tekemiseen jäi.

Ja sitten se tuli. No se sade! Heti kun päästiin asfalttiteistä eroon. Ja sadetta muuten tulikin. Monen tunnin taukoamaton rajuilma. Salama iski ihan lähelle ja minä näin sen. Juuri oikealla hetkellä käänsin pääni ikkunaan ja näin sen valtavan leimahduksen. Ihan mielettömän upea.

Loppuun vielä maailman surkeimmat tukkakuvat maailman ihanimmista naisista. Kiharoilla mentiin lavalle muutama aika sitten. En ymmärrä taaskaan miksi kunnon kuvat jäivät ottamatta. Olen luvannut itselleni alkaa pitämään jonkinlaista portfoliota. Mutta näköjään tarvitsisin assistentin lisäksi kuvaajan. Varsinkin kun tuon mahtavan illan tekeleet olivat harvinaisen kauniit. Molemmilla. Sain ohjeeksi ainoastaan jättää hiusmassan toiselta puolelta vapaaksi. Mahdollisen vapaat kädet ovatkin parhaat.

Tuohon omaan kiharanutturaan olin harvinaisen tyytyväinen. Siinä oli sellainen kiva pehmeä fiilis. Harmi ettei kuvaa takaa löydy. Meikkaamisen suhteen minusta on tullut saamaton. Rajat silmiin ja puna huuliin ja se on siinä. Kaukana ne ajat kun jaksoin häivytellä mustaa luomiväriä iäisyyden. Tai silloin lukioaikana kun vesipestävä gootti jaksoi tehdä sen joka ikinen aamu ennen kouluun lähtöä. Nyt saatan jaksaa laittaa ripsiväriä.

Ja hetki ennen pyörtymistä. Jotain luentoa kuuntelen kai tässäkin. Kivasti kuvan valotus paljastaa vieoletit raidat hiuksista jotka yleensä jäävät piiloon.

Päivän kootut

Nyt on kesälomakelit kohdillaan. Lopetin valvomisen sunnuntaina ja iltapäivällä alkoi sataa vettä. Ja sitten tuli rajuilma ja rakeita. Kaikkea muuta tulikin paitsi mummoja. Se jäi vähän harmittamaan.  Ei se yllätä. Kun jotain odottaa voisi suoraan sanoa, että pieleen menee. Tiedättehän ne bileet joita odotetaan vuosi ja suunnitellaan unohtamatonta iltaa? Yleensä kaikki menee alusta asti surkeasti ja kenelläkään ei ole kivaa, kun odotukset olivat liialliset. Sitten kun lähdetkin hampaiden pesusta tukka pystyssä baanalle kollagehousuissa huomaat saaneesi elämäsi hauskimman illan. Tietysti kumpikaan ei ole vakio kuten ei mikään elämässä.

Joku onkin sanonut minulle "älä ajattele, se ei sovi sulle" Hetkittäin olenkin alkanut uskomaan tähän. Mitä enemmän yritän keskittyä asioihin sitä enemmän menee pieleen. Viime viikolla olin harvinaisen tyytyväinen kaikkiin aikaansaannoksiini. Sitten yhdessä hetkessä huomaan pankkikorttini kadonneen. Pitkällisen salapoliisitehtävän jälkeen muistin käyneeni lähisiwassa peri päivää sitten pelkän kortin kanssa. Tästä sen näkee ettei karkin syönti ole tervettä. Oli tapahtunut taas se klassinen onnettomuus, ettei kortti tiennyt kauppakassin muuttuneen roskapussiksi. Onneksi laiskuudesta on kuitenkin joskus hyötyä ja tällä kertaa minun ei tarvinnut dyykata kuin oma roskapönttöni. Viimeksihän jouduin tekemään saman taloyhtiön roskiskatoksessa. Ja voin kertoa, ettei rahapussi löytynyt ensimmäisestä eikä toisesta pussista. Kaikenlaista muuta mielenkiintoista kyllä löytyi. On muuten hyvä, ettei nykyään enää käytetä juurikaan sitä magneettijuovaa. Luulisi nimittäi tuollaisen kanakastikekylvyn vähän huonontaneen sitä. No ei auttanut muuta kuin olla tyytyväinen. Katastrofi vältetty taas.

Ette muuten usko miten isoksi voi imurin pölypussi venyä. En mä tiennyt, että imuri sammuu kun pussi on kertakaikkiaan liian täynnä. Eilen jo murehdin uuden imurin ostoa kun rakkine teki tenän. Onneksi älykäs mieheni käski katsoa kannen alle. Ja totta tosiaan. Pussi oli käytetty viimeistä nurkkaa myöten. Eihän sitä meinannut saada revittyä luukusta ulos. Oli pakko lähteä kesken siivouksen kaupungille ostamaan uusia pusseja. Olisi vaan pitänyt tehdä se ensimmäisenä. Jotenkin vahingossa kävelin kauppakeskukseen ja ostin aivan ihanan uuden paidan ja housut. Juuri sellaisia puuvillahousuja etsin jo viime kesänä. Sitten kävin loman kunniaksi alkossa jos muutaman viinilasillisen nautiskelisi illalla. No kotona törmäsin lattialla lojuvaan imuriin ja muistin pussit. No roskat eivät häviä takuulla minnekkään. On kokeiltu. Tänään siirsin imurin kaappiin. Hyväilen häntä sitten joku toinen päivä. Jos jaksan.

Olen keskittynyt tärkeämpiin asioihin kuten suunnittelemaan rinnalleni microista tehtävää tähtikuviota. Niin ajattelin mä ensin et voisi ottaa yhden kaveriksi. Mutta toisaalta jonkinlainen tähtisade olisikin paljon hienompi. Ja tulipahan sovittua kaverin kanssa söpöiylytatuointien ottamisesta. Ai niin mistä? No kuten arvaatte en ole kuvissa delfiinien ja sydämien perään. Vaan ehkä rouheampaa mallia. Enkä itse pidä siitä että keholla on miljoona toisiinsa liittymätöntä pikkukuvaa. Kuitenkin yhdessä tulimme siihen tulokseen, että olen itselleni velkaa yhden asennetatuoinnin. Kesäkuussa laitetaan sitten johonkin Hello kitty. Pakkohan se on. Kuva ja teksti, muuta en vielä tiedä. Ja pieni ja luultavasti piiloon. Tiedämpähän itse sen olemassa olosta.

Ei ole muuten kuin muutama viikko syntymäpäiviin. Käytiin tyttöjen kanssa pari iltaa sitten suunnittelemassa kuvioita. Niistä tulee niin ihanat ja vaaleanpunaiset etten uskalla edes hengittää. Pientä ja ihan ansaittua epäluottamusta minua kohtaan kuitenkin osoitettiin. en saanut ainuttakaan leipmis -tai askartelutehtävää. Mistähän kummasta johtuisi? Mutta minä vastaan soittolistoista ja tyttöjen ulkomuodosta. Sain molempien kohdalla vapaat kädet. Minusta tuntuu, että prinsessateemalla lähdetään liikkeelle. Koska juhlat ovat puolivahingossa profiloituneet mekkojuhliksi ne tarvitsevat ylimaalliset prinsessanutturat timanteilla. Lupasin toki jo aiemmin laittaa myös yhden irokeesin. Pysyypähän edes jonkinlainen kontrolli sinäkin iltana. Vaikka pinkki hörsöily onkin niin ihanaa. Mekko vaan ehkä puuttuu. Voipi olla että en suostu katsomaan omaan kaappiini vaan lähden vielä kuitenkin katselemaan vaihtoehtoja. Kerranhan sitä vaan täytetään näinkin kamalia lukuja. Rakas siskoni tietustelikin haluanko lahjaksi hopealusikat vai monitoimikoneen. Lupasin jäädä hakitsemaan asiaa. Ja kai ne on kahvit keitettävä lähipiirille päivän kunniaksi. Aluksi asiaa kyllä vastustin. Nyt äiti on kysynyt asiaa niin monta kertaa, että ei kai se ole väistettävissä.

Oli muuten hassu hetki kun olin käymässä kotona. Olin tulostanut mukaani äidille kirjoittamani tekstin. Päätin lukea sen mammalle ääneen. Vähän kuin lahjaksi. Olen pitänut elämässäni lukemattomuia puheita niin juhlissa kuin koulussakin. Puhumattakaan näyttämöstä. Koskaan ei ole ääni värissyt. Mutta nyt. Voi elämä. Istuttiin vierekkäin sohvalla. Ja minä itkin. Itkin niin kovaa että ääni sortui joka ikisen sanan jälkeen. Äiti itki myös. Luultavasti enemmän minun itkuani. Olisi se ollut näky. Tankkasin tekstiä kai puoli tuntia ja selvisin jotakuinkin loppuun. Saa kyllä olla viimeinen kerta tuota laatua.

Päivän asennelaulu. Olkaa hyvä.

Muutos

Minä olen aina ollut yllättävän huono sopeutumaan suuriin muutoksiin. Sopeudun helposti uuteen toimintamalliin ja muuttuviin tilanteisiin, mutta en voi sanoa pitäväni siitä. Varmaan monessa tämän hetken työpaikassa kohdataan rakenteellisia muutoksia. Sellaisiakin jotka kentältä vaikuttavat huonoilta ratkaisuilta ja jopa järjettömiltä. Kuinka itseään sitten pystyy psyykkaamaan kestämään alati vaihtuvat tilanteet? Varsinkin kun muutoksia tapahtuu jatkuvalla syötöllä ja ne ovat suuria. Epävarmuuden sietäminen on mieletön kyky. Ihailen ihmisiä jotka oppivat aina uimaan oikeaan suuntaan, vaikka allas vaihtuu.

 Tyylejä löytyy juuri niin monia kuin ihmisiäkin. Yksi menettää kontrollinsa kokonaan, eikä halua hyväksyä tai olla mukana missään. Yrittää viimeiseen asti riippua tutussa ja turvallisessa. Ja meuhkaa aamusta iltaan epäkohtia. Myös erittelemättä olisiko jossain sittenkin järkeä. Toinen alistuu. Miettii vain, ettei mahda asialle mitään ja on vain selvittävä. Työmotivaatio katoaa ja päivistä tulee pelkkää suorittamista. Hän ei myöskään halua kehittää uutta tilannetta, koska on siinä yhtä vastentahtoisesti kuin kiukuttelija. Kolmas taas rakastaa muutosta muutoksen vuoksi. Ihan sama mitä tapahtuu tai minkä tähden. Hän on aina ensimmäisena kantamassa tavaroita uuteen paikkaan ja iloitsee ilmapiirin muutoksesta. Oli se sitten muutos hyvään tai huonoon.

Minussa yhdistyvät oikeastaan nuo kaikki. Ehkä vähiten tuo viimeinen. Olen kiukkuinen sopeutuja. Tiedostan nopeasti asiat joihin en voi käytökselläni vaikuttaa.Nöyrryn pakon edessä nopeasti, mutta en onnistu pitämään suutani kiinni. Melko ristiriitaista eikö totta.

Vaikka rakastan epäjärjestystä ja alati muuttuvia jännittäviä tilanteita, kaipaan ympärilleni asioita jotka ovat aina samanlaisia. Muistan ikuisesti kuinka itkin mökkitiellemme ilmestynyttä hakkuuaukkoa. Miettikää nyt. Maisema oli muuttunut niin radikaalisti, ettei sitä enää tunnistanut entisekseen. Ne olivat kuitenkin vain puita. En suosutunut oikeastaan koko kesänä käymään mökillä, koska se oli mennyt piloille. Tutut tunnistavat sen harmistuneen ilmeen, kun kulmakarvojen väliin painuu syvä rantu. No se ei oijennut mökillä pitkiin aikoihin. Tästä on vielä huvittavampi esimerkki josta äitini jaksaa minua aina muistuttaa minua. Rakas mamma oli lapsuudessani blondannut tukkansa. Vierastin häntä monta päivää enkä suostunut menemään lähelle.

Sama vika vaivaa minua nyt työmaalla. Ei minua haittaa muuttuva työkulttuuri ja uudet työkaverit. Nehän tavallaan vain virkistävät. Mutta se remontti. Olen tehnyt yövuoroa ja haikeana kiertänyt paikkoja. Työmaa on kuitenkin tavallaan kuin toinen koti. Siellä ollaan elämästä niin tavattoman suuri osa. Nyt kaipaan vanhaa kahvihuonetta ja päiväsalia. Ihan kuin olisi tippunut kummalliseen rinnakkaistodellisuuteen. Paikka näyttää etäisesti tutulle, mutta ei kuitenkaan ole enää sama. Aika haikeaa ja ihan hullua.

Sama haikeus voi aiheutua myös halutusta muutoksesta. Noin kuusi vuotta sitten muutimme ihanaan nykyiseen kotiimme. Rakastuin asuntoon ensimmäisellä näytöllä ja se oli saatava. Muistan kuitenkin ikuisesti heteken, kun kaikki tavarat oli kannettu uutuuttaan kiiltävään asuntoon. Hain vielä autosta jonkun ruoka-astian. Alkoi sataa vettä. Ja siellä minä itkin parkkipaikalla makaronilaatikko käsissäni ikävää vanhaan tuttuun kotiimme. Kastuin läpimäräksi. Kun tulin sisälle mies katseli minua kummastuneena, mutta ymmärsi olla kysymättä mitään.

Persoonassani on kuitenkin se etu, että sopeudun aina vallitsevaan tilanteeseen. Minusta on aina yhtä haikeaa lähte mistä vain. Monesti vaikka pitkän ulkomaanmatkan viimeisenä iltana surkeilen jo tutuksi käyneiden maisemien perään. Minulla ei ole koskaan koti-ikävä. Vain hyvä olla siellä missä juuri olen. Sama kävi viime syksynä, kun olin työkierrossa toisella osastolla. Muutamat viikot kaipasin raivokkaasti omia työkavereitani ja tuttua tapaa tehdä työtä. Kuitenkin kun lähdön aika tuli vähän ennen joulua huomasin kyylehtiväni taas.

Mikä tekee onnelliseksi vol 3

Tiedättekö sen tunteen kun miltei luulee osaavansa lentää? Ihan yhtä-äkkiä on kuumaa ja aurinkoista. aamuaurinko herättää jo viiden jälkeen nauttimaan päivästä. Ihan sama vaikka joutuisi olemaan töissä. Mieli hymyilee sisälläkin. Jotenkin vielä tänä keväänä tunne on vielä voimakkaampi. Kuin olisi palannut niihin ihaniin teiniuosiin, kun kesä tuntui jatkuvan ikuisesti. Ihan kaikki on mahdollista kun yö väistyy päivän tieltä ja luonto syttyy kukkimaan tai edes viheriöimään. Ihmiset heräävät henkiin ja mönkivät talviasumuksistaan kaupunkien kaduille ja rannoille. Kevenevien vaatteiden myötä kevenee myös mieli. Työmatkakin on paljon mukavampi taittaa sandaaleissa ja ihastella lakattuja varpaankynsiään.

Kalenteri pullistelee mitä ihmeellisempiä menoja. Pieniä ja suuria, kaikki ehdottomasti yhtä tärkeitä ja sykähdyttäviä. Oma niin rakas mökkiranta. Siinä missä opin uimaan jo kauan ennen kouluikää. Sama aurinko joka laskee yhtä majesteettisesti järven taakse ja sytyttää valollaan mökin ikkunat tuhansiin liekkeihin niin tummiin, ettei sisällä nää mitään. Vanhalta kivimurrin rajalta käärmeiden pelossa poimitut metsämansikat. Ne sykähdyttävät vieläkin. Ajatella, että elämässä voi tapahtua mitä vain, mutta mansikat nousevat. Niiden kuuluu.

Festareita, keikkoja ja loputtomasti raikastuvia iltoja täysillä terasseilla. Omien rakkaiden kanssa. Kuuman päivän ilta. Sen jonka olet viettänyt omiesi kanssa. Naaman sattuu nauraminen. Halauksia on vaihdettu pitkin päivää. Kerrottu muutama salaisuus. Ja tulee yö. Niin pehmeä, tuuleton ja kaunis. Toivot vain, että saisit jäädä siihen hetkeen ikuisesti asumaan. Musiikki soi jossain ja värittää maiseman sellaiseksi kuin haluat. Sellaiseksi mitä tunnet.

Kuumat päivät rannalla. Ystävien ympäröimänä. Kikatetaan ja puhutaan tummia. Ihmetellään elämää. Mihin kummaan se on meidät vienyt ja mitä on ajatellut meille vielä tarjota. Tutut varpaat vierekkäin nurmikolla. Toiset tatuoidut toiset paljaat. Grillataan takapihalla jos jaksetaan. Luultavasti ei jakseta. Voidaan mielummin syödä jäätelöä tai elää kahvilla. Ei sillä kesällä ole niin väliä.

Uudet reissut. Risteily aivan hulvattomalla porukalla. Sellaisella, ettei kotiin pääsy tule olemaan aivan varmaa. Mutta jota odotata jo nyt. Tiedät muistelevasi sitä pitkään, kun yöt kylmenevät ja ankeuttajat lähtevät liikkeelle. Kesän ulkomaanmatka sen tärkeimmän kanssa. Kun vihdoin tulee se hetki, kun ei ole kiire mihinkään. Tulikuuma hiekka polttaa jalkapohjat. Muistan kitistä siitä ihan joka vuosi. Prinsessoilla on prinsessojen jalat. Ei sille mahda minkään. Meren kohina jossain kaukaisuudessa. Hyvä kirja ja auringon lämpö kyljillä. Ja kuinka aina yllätyn siitä tunteesta kun on kuumaa ja pimeää. Sirkat sirittävät ja ihmisten nauru kimpoilee betonista. Keho hohkaa vielä rantapäivän lämpöä. Voi vain ajelehtia paikasta toiseen. Eksyä ja löytää.

Töissä on tuskaisen kuuma ja aina liian kiire. Vaatteet liimautuvat ihoon. Naama valuu ja aamun suihku on minuuteissa muisto vain. Tuskastuttaa. Silti iltavuoron jälkeen voi lähteä satamaan tuijottamaan vettä tai istumaan torikahville. Ihan sama vaikka menisi koko yö. Kaikki on suurempaa ja ihmeellisempää.

Kuplivia juhlia ja suuria lupauksia tulevasta. Kauniita mekkoja ja hattuja. Kaukaiset sukulaiset ja ystävät ympärillä. Heräät vain ihmettelemän missä nämä ihmiset talvisin piileksivät. Luultavasti eteisessä takkien alla. Sinne minä menen kun elämä potkii liian kovaa kylkiluiden väliin.

Kesä on kuin teiniaikojen ihastus. Vahva ja väkevä. Kaiken järjen ylittävä. Kauniita päiviä riittää ja vesisade kastelee varpaat. Nurmikko tuoksuu sateella vahvemmin. Ja ukkonen herättää henkiin. Voisin vain tuijottaa salamointia. Imeä sen sisääni. Olla osa leimuavaa taivasta. Eikä pelota. Miten sellaista voisi pelätä minkä kanssa on yhtä?

Ja nyt on vasta toukokuu. Koko ihmeellinen ja päihdyttävä kesä vielä edessä. Mitä kaikkea se onkaan suunnitellut varalleni. Pitää katsoa.

Kesän eka viikonloppu

Kesä on täällä!! Mikä täydellinen viikonloppu. Taidan ratketa liitoksistani. Perjantaina sain siis muutaman lävistyksen koristamaan kehoani. Ja illalla sain viettää pienen hetken rakkaimman ystäväni seurassa. Tehtiin pikakampaus ennen hänen kiirehtimistään illallisille. Se on vaan niin hienoa, että jotkut ihmiset ovat läheisiä ja tärkeitä, vaikka ei niin usein ehtisi tavata. Aina voi vain jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin.

Ja eilen oli lavatanssi päivä. Naapurinkunnan isohkolla lavalla oli Finlanders. Iskelmä ei soi millään välineellä arjessani enkä tästäkään pumpusta ollut kuullut. Päivä oli niin hieno. Aamusta asti aurinkoinen ja suorastaan kuuma. Aloitettiin valmistautuminen meillä. Oli kerrankin aikaa laittautua rauhassa. Itselleni rakentelin pitkästä aikaa monimutkaisen kiharanutturan johon olin harvinaisen tyytyväinen. Sitten sain tuoliini harvinaisen haastavan asiakkaan. Kaveria vain nauratti koko toimenpiteen ajan. Tehtiin tukka ja meikki. Täytyy sanoa, ettei tekijälle herunut luottamusta rakentelun aikana. Tämän tietysti kostin sillä etten päästänyt neitosta peiliin eteen ennenkuin koko setti oli valmis. Paras palaute minkä työstään voi saada on aito hymy ja hihkuminen: "mä en näytä yhtään itseltäni" Mielestäni se onkin koko jutun juoni. Kun joku muu laittaa naamasi olisi hulluutta pyrkiä arkimeikkiin.

Sitten siirryimme toisen kaverimme takapihalle nauttimaan iltauringosta. Näissä ihmisissä ihmeellisintä on se, että nauru raikaa aina. Kaikki ovat yhtä innokkaita, puheliaita ja hauskoja. Naamaan sattuu vieläkin. Sitten ahtauduttiin autoon ja käännettiin suunta kohti lavaa. Varastin itselleni etupenkkipaikan ja cd soittimen herruuden. Musiikin kuuntelu autossa on viihdyttävimpiä asioita mitä tiedän. Ja voiko ihminen olla onnellisempi kuin hetkessä kun koko autolasti laulaa ääneen jonkun vanhan hitin tahtiin. Ilta-aurinko valaisee kesäistä maalaismaisemaa. Ympärilläsi on vain omia ihania ihmisiä, eikä ole kiire mihinkään. Oikeastaan määränpäällä ei ole enää mitään väliä. Ainoastaan matkanteolla. Päällä ohut kesämekko ja koko ihmeellinen kesä vielä edessä.

Lavalla oli älyttömän hauskaa. Tanssimme keskenämme ja muun ajan höpöttelimme älyttömyyksiä. Kaverini mies tanssitti vuorollaan kaikki ja lopun aikaa vedimme tyttöparissa. Ei ehtinyt edes stressaamaan tuleko kukaan hakemaan. Hirveä hiki tuli. Yöksi suuntasimme sitten vielä kaupungin keskustaan ja baariin jatkamaan iltaa. Ja kuinkas muuten kuin tanssien. Aamuyön hepuli vain alkoi ottaa tilaa ja loppuaika meni ihan kikatteluksi.

Kotiin mennessä sattui vielä yksi ihmeellisyys. Jäimme hetkeksi seisomaan kaverini rapun eteen ja jutustelimme niitä näitä. Hän aloitti aamuyön luennon nestehoidosta ja jostain jota en enää kuullut. Korvissa alkoi soida ja päässä kieppui oudosti. En siis illan aikana ollut juonut juuri mitään. En siis ollut sammumassa. Sopersin jotain huonosta olosta ja seuraavan kerran kun heräsin olin selälläni asfaltilla. Kaverini piti jalkojani ylhäällä ja hymyili kannustavasti. Olin kuulemma yrittänyt ehkä laskeutua kyykkyyn ennenkuin taju meni. Siinä makasin sitten jalkakäytävällä jalat taivasta kohden. kaverini laukku pääni alla. Milloin senkin sen sinne ehtinyt asettaa. On se kätevää kun on aina oma hoitaja mukana. Siinä maatessani vain mietin miltä tilanne mahtoi muista näyttää. Kello puoli neljä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Nuori nainen makaa mekko päällä kotikaupunkinsa pääkadulla. Oikeesti ihan juuri minun tuuriani. Olen muutaman kerran aikaisemminkin pyörtynyt ilman sen kummempaa ennusmerkkiä. Yleensä tilanteet ovat kuitenkin liittyneet vaikka syömättömyyteen. No mene ja tiedä. Ei keksinyt huomiohakuinen ihminen enää muuta niin piti heittäytyä selälleen. No sain ainakin kaverini jakamattoman huomion. En edes saanut kävellä loppua sataa metriä yksin kotiin. Tänään on ollut ihan hyvä olo.

Eilen käytiin sitten hyvän ystäväni kanssa parantamassa pieni pala maailmaa lenkin muodossa. Jo oli kuuma keli tehdä yhtään mitään. Olimme molemmat suorastaan viehättäviä lenkin lopuksi. Vesi vain valui naamasta alas.

Mielijohde

Juhlistin vapaiden alkua piipahtamalla tuttuun tatuointiliikkeeseen. En viime yönä saanut taaskaan unta ja keksin, että haluan lävistyksen tai oikeastaan kaksi. Ajatus microdermalista on elänyt jo pitkään. En ole vain osannut päättää sijoituskohtaa. Toisesta syytän pahasti oireillutta kolmenkympin kriisiä. Ikiteini on haaveillut napakorusta. Niin juuri siitä josta väännetään kotona yläasteikäisenä. Eipä tarvinnut enää lupalappua, ihan saa koristella tomumajaansa niinkuin haluaa. Eikä tarvitse olla vatsan tiukka jos haluaa siihen timantin killumaan. Minulla ei ainakaan ole. Ihan on pehmoinen naisen vatsa. Jossain vaiheessa ajattelin, että korun saa vasta vastalahjaksi näkyvistä vatsalihaksista. Eli ei koskaan.  No tänään sitten päätin, että jos saan ajan niin otan molemmat. Ja niinhän siinä kävi, että vartti myöhemmin omistin kaksi lävistystä. Kirkkaat timantit koristavat nyt rintakehää ja napaa. Ja olen niin onnellinen. Siinähän ne menevät samalla parantelulla molemmat. Paitsi olisi ehkä pitänyt ottaa rinnalle suoraan kaksi. No ehtiihän tuota.

Voiko sairaanhoitaja tatuoida kaulansa? Vastaisin tähän mielelläni kyllä, koska olen keksinyt niin sykähdyttävän idean, että kuva tai kuvat olisi saatava  vähintään tänä iltana. Ymmärrän kyllä pienoisen ongelman "jengitatuoinnin" ja vanhusten kanssa työskentelyn yhteydessä. Mutta ei se tulisi vain kaulaan vain valusi sieltä kyynärpäähän. Ja tietysti sama kuvio molempiin käsiin, koska rakastan symmetriaa. Pitäisi varmaan mitata mihin asti työtakin hihat tulevat ja lopettaa värittäminen siihen kohtaan. Jos tekisin jotain muuta työtä kyynärvarret koristelisin ensimmäisenä. Tai tuon äskeisen jälkeen. Ihan hyvä, ettei tatuointeja saa postimyynnistä tai lähisiwasta. Tila olisi jo varmaan loppunut kesken.

Viehätyn runsaasti tatuoiduista ihmisitä. Nykyäänhän melkein jokaisella on jonkinlainen delfiini tai päivämäärä vähintään jossain piilotettavassa kohdassa. Edelleen kuitenkin yltäpäältä väritetyt ihmiset ovat harvassa. Isot värikkäät kuvat vain kiehtovat. Monimutkaista kuvaa voisi vain tuijottaa iäisyyden.Ja toki isoon kuvaan liittyy myös se tuskan määrä mikä on koettu sitä hankkiessa. Ensimmäiset pari tuntia menevät kuvitellen, ettei tässä olekkaan mitään hätää. ja kun kipu lopulta iskee se tuntuu varpaissa asti. Ja kyllä vielä nykyäänkin isojen kuvien omistajat joutuvat seisomaan valintojensa takana. Ainakin naiset.

Ei mitään pikkusievää nyherrystä vaan värien ilotulitusta!

Alkava kesä ei ainakaan helpoita roihuavaa tatuointikuumetta, Suomessa kuvien esittely aika on niin harmillisin lyhyt, että kaikki pitäisi olla valmiina ensimmäisiin helteisiin.

Intomielisyys

Tässä aamukahvia (jo kylmennyttä) juodessani aloin mietti mikä on tärkein elämänohje itselleni. Tietysti tärkeintä kaikessa ovat ihmissuhteet. Kuinka kohtelen ympärilläni olevia ihmisä ja kuinka pidän suhteistani huolta. Mutta tämä onkin elämässäni itsestäänselvyys eikä vaadi kummempia ponnisteluja. Tämän lisäksi keksin kaksi. Toinen on intohimoisen suhtautumisen säilyttäminen asioihin. Kaikki pitää tehdä isosti ja suurella sydämellä. Pyykit voi huoletta jättää koneeseen viikoksi, mutta harrastuksiin ja muihin toimintoihin pitää antaa sydänverensä. Toinen ehkä vielä hiukan tärkeämpi on lapsenmielen säilyttäminen. Niin pitkään kuin pieni ilkikurinen pilke kestää silmissäni olen todistettavasti hengissä. Ehkä silloin joskus 17. vuotiaana, kun aloin leikkiä pikkurouvaa olin pienen hetken liiankin aikuinen. Oli niin kova kiire todistaa kaikille, että kyllä minä pärjään ja osaan. Omat jalat kantavat. Onneksi turha yrittäminen ropisi harteilta pois aika nopeasti. Ja tajusin, että omaa kotia voi pyörittää myös saamatta otsaryppyjä.

Täällä satoi enemmän eilen kuin missään muussa Suomen kaupungissa. Mahtava keli lähteä naisten ulkoilutapahtumaan. Olimme siis työporukalla Ruusukävelyssä. Onneksi kukaan ei alkanut perumaan vain siksi, että satoi kaatamalla. Ja meillä oli niin hauskaa. Paljon hauskempaa kuin kauniilla kelillä. Pollyanna syndroomaa mukanaan rahaava ystäväni jaksoi etsiä positiivisia puolia koko lenkin ajan. Ja on totta, että olisi voinut sataa lunta, pieniä mummoja tai vaikka jäätä. Mutta mitä tekevät kirkasotsaiset sairaanhoitajat, kun kaikki vaatteet ovat jo aikapäivää sitten kastuneet? Sitten hypittiin lätäköissä!! Mä en yhtään ihmettele miksi kaikki maailman lapset rakastavat sitä. Tärkeintähän on löytää ahdollisimman syvä lätäkkö ja ssada vesi lentämään korviin asti, Ja miksi niin ei voisi tehdä? En mä keksi yhtään syytä.

Minä rakastan huvipuistoja ja vesipuistoja. Intohimoni vesiliukumäkiin ei ole hävinnyt mihinkään, vaikka nykyään alati vaaniva korkeanpaikan kammo vähin rajoittaakin. Monesti olemmekin valinneet lomamatkan hotellin allasalueen vuoksi. Ihan hyvä kriteeri eikö totta. Mitäs siitä huoneesta. Eihän siellä kuitenkaan kukaan ole. Enkä saa tarpeekseni. Onneksi puolisoni on miltei yhtä leikkisä kuin minäkin. Joku talvi sitten olimme Virossa kylpylähotelissa jossa menin ihan sekaisin. Siellä oli sellainen vuolas koski, jossa sai tarvittaessa ihan älyttömän vauhdin. Tämän kohdalla huomasin rankuvani. Jos vielä neljä kertaa??? Jooko, jooko. Sitten voidaan mennä. Reissun jälkeen olin niin mustelmilla ja naarmuilla, että olisi voinut kuvitella reissuun suuntautuneen johonkin kamppailulajikeskukseen. Mutta kun laskee koskea alas pää alaspäin saattaa joskus vähän kolahtaa. Tai oikeastaan joka kerta.

Onneksi ympärilläni on ihmisiä jotka innostuvat yhtä helposti ja lähtevät mukaan milloin mihinkin. Eivätkä ihmettele. Koska ainahan jaettu kokemus on hienompi. Lapsen ilosta voisin kertoa myös sen, kun olimme Berliinissä joulumarkkinoilla ystäväni kanssa. Eihän ne valot päivällä miltään näyttäneet. Mutta voi sitä riemua, kun tuli pimeää. Vajosin heittämällä neljä vuotiaan tasolle. Siinä me haukoimme henkeämme ja osoittelimme toisillemme säihkyviä valtavia kuusia. Joku olisi todennut lakonisesti, että mautonta tuollainen. Minä en meinannut saada edes henkeä. Totesinkin ystävälleni, että: "Hagia Sofia oli ihan kiva", mutta tämä on mieletön!!! Silmänkantamattomiin värikkitä välkkyviä valoja.

Rakastan muuten joulua. Yleensä alan odottamaan sitä jo vähintään syyskuussa. On ihanaa antaa lahjoja ja tietenkin saada niitä. Pidän myös erityisesti paketoinnista. Ja voitte kuvitella, että aattona sisäistä lastani ei pidättele mikään. Ei se mystiikka häviä mihinkään vaikka joutuisi olemaan töissä. Kotimme kuorrutan yleensä sokerisen joulumaan alle.

Lapsenmieleen voi myös liittää rakkauteni Hello Kittyyn. En harmillisesti muista mistä keräilyharrastukseni alkoi. Tässä olen kuitenkin onnistunut pitämään järjen mukana. Ostan vain käyttöesineitä. En siis täytä kotiani pehmoleluilla ja muulla krääsällä. Ja minusta on toisaalta mukavaa, että minut yhdistetään niin vahvasti johonkin. Pitää erottua edukseen. Ja miten suloista on, kun ystävät tuovat omilta matkoiltaan Hello Kitty tuliaisia. Itkuhan siinä tulee, kun huomaa toisen ajatelleen minua matkallaan. Voisihan sitä kerätä jotain aikuisten tavaroita? Sormustimia? Emmätiedä.

Ja tuntuvat nuo kelpaavan muillekin. Joku kesä sitten minulta yritettiin paikallisessa baarissa varastaa melko harvinainen musta Hello Kitty laukku. Kierroksia lisäsi tietysti myös se, että laukussa oli puhelin ja kotiavaimet. Mutta olisi se kassikin harmittanut. En ole koskaan ennen nähnyt sellaista missään. Sain varkaan kuitenkin ulko-ovella kiinni. Minusta tuntuu ettei se mimmi ainakaan hetkeen uskaltanut yrittää varastaa mitään sen välikohtauksen jälkeen. Sen verran raivokkaasti puolustin omaisuuttani.

No ei tässä vaihteeksi ollut päätä eikä häntää. Ehkä yhteenvedon yrityksenä voisin sanoa, ettei itseä pidä rajoittaa. Väkisin ei pidä yrittää pitää hauskaa. Jos leikkimielisyys on pois omalta mukavuusalueelta niin sille ei voi mitään. Mutta jos tuntuu siltä, että keskellä yötä on mukavaa lähteä uimaan tai tekee mieli lähteä evästerkelle hirvitorniin niin se pitää ehdottomasti toteuttaa. Tai jos täytät ensi kuussa pelottavat kolmekymmentä vuotta voit pitää joko ylityylikkään brunssin lähimille ystävillesi. Tai sittenvoit saada samaan veneeseen kaksi ystävääsi jolloin synttäreistä tulee 100. vuotissynttärit. Ja teemana "lastenkutsut" Ohjelmassa ainakin karnevaalikeksejä ja ongintaa. Niin ja kauniita mekkoja. Ehdottomasti. Mutta niistä supersynttäreistä sitten lähempänä lisää.

Lukemisesta

Luetaanko teillä? Juu meillä luetaan. Aina ja kaikialla. Epämääräiset kirjakasat vain lainehtivat ympäri asuntoa. Eihän hyvää kirjaa voi laskea käsistään edes hampaiden pesun ajaksi. Ennen luin saunassakin, mutta nykyisessä on niin huono valo ettei näillä tehoilla siitä tule mitään. Yleinen kuvio on se, että toinen katsoo televisiota ja toinen lukee ja molemmat häritsevät toisiaan. Varsinkin minulla on väillä suuria vaikeuksia olla hiljaa jos kohtaan jotain mielenkiintoista.

Tässä tämän päivän bongatut asetelmat. Katsoin joskus dokumentin miehestä joka keräsi kirjoja. Lempikirjat hän oli kasannut parisänkyyn vierelleen ja vaimo joutui nukkumaan lattialla. Mielikuva huvittaa minua vieläkin. Minulle käy nimittäin juuuri noin jos joskus olen muutaman päivän yksin kotona. Kasaan sängyn täyteen lehtiä ja kirjoja. Aina löytyy muutama joka on kesken tai sitten vain selauksessa.


Ja tietysti luettu täytyy jakaa toiselle. Käymme täysin käsittämättömiä keskusteluja, kun molemmat haluavat kertoa kirjastaan. Siinä voivat kohdata Puhelintytön päiväkirja ja evoluutiobiologia. Toisaalta olen itse oppinut vuosien myötä aivan valtavasti maailmasta näiden tietoiskujen myötä.

Itse luen tällä hetkellä hyvin pitkälle romaaneja. Ihan kaikenlaisia. Yleensä kuitenkin seikkailupitoisia, ehkä hieman yliluonnollisia tai muuten jännittäviä. Tai sitten tiiliskiviromaaneja surkeista ihmiskohtaloista. Erilaiset elämänkerrat kiehtovat myös. Varsinkin muusikoista ja bändeistä kirjoitetut. Marilynistä olen lukenut kaiken minkä olen käsiini saanut. Kauhua en lue. Ihan siitä syystä, että mielikuvitukseni ei tarvitse ravintoa. Nään painajaisia muutenkin ihan omiksi tarpeiksi. Nuorempana kulutin fantasiaa. Nykyään haltijat eivät oikein enää kolahda. Ehkä enemmän tosielämän noidat ja mystiikka.Välin yritän sivistää itseäni lukemalla tietokirjoja, mutta hieman huonolla menestyksellä.

Minä en kahlaa huonoa kirjaa läpi. Jos en innostu ensimmäisen sadan sivun jälkeen hylkään teoksen. Olen todennut, että elämä on aivan liian lyhyt tuhlattavaksi huonojen kirjojen tai elokuvien parissa. Näin on käynyt myös muutamalle jättimenestykselle ja klassikolle. Tarua sormusten herrasta olen yrittänyt oppia lukemaan jo kohta kymmenen vuotta. Mutta kun ei niin ei. Ajatus harhailee ja tulee puhelinluetteloefekti. Davinci koodin kanssa kävi samoin. Kirja pyöri varmaan vuoden nurkissa kunnes totesin, ettei se ollut luettavissa.

Kirjan täytyy viedä mukaansa. Hävittää kaikki ympäröivä todellisuus. Paras lukukokemus on sellainen, että voit lukea koko kirjan alusta loppuun yhdellä istumalla. Uppoutua vieraaseen maailmaan, hengittää samaa ilmaa hahmojen kanssa. Ja kun pääset loppuun huomaat olevasi nälkäinen, jalkasi ovat puutuneet käyttökelvottomiksi ja pää tuntuu jokseenkin sekavalta. Jää miltei ikävä kirjan maisemaa ja siinä esiintyneitä henkilöitä.

Parasta lukeminen on ehdottomasti lomareissuilla, kun mikään ei häiritse. Saatamme viettää tuntikausia altaalla tai merenrannalla lukien. On lämmin. Ihana rento olo. Ei ole kiire minnekkään ja loistava kirja kiusaa mielikuvitusta entistä kiihkämpään tahtiin. Minusta kirja tulee lukea kansien välistä ei näytöltä. Jossain vaiheessa harkitsin jonkinlaisen Padin tai vastaavan hankkimista ihan lomareissuja ajatellen. Viime kesänä raahasin mukaani jotain 2000 sivua romaaneja ja kuitenkin lukeminen loppui ennen lomaa. Olenkin kyllä opetellut ostamaan reissuun halpoja pokkareita jotka sitten jätän hotellin kirjahyllyyn. Mutta oikeassa kirjassa on kuitenkin joku taika. Musteen ja paperin tuoksussa. Kansipaperissa ja takateksteissä. Etu -ja takakansi vihjailevat kirjan sisällöstä. Ei tule sitä tunnetta jostain kylmästä elektronisesta vehkeestä.

Väillä protestoin kirjojen ostamista vastaan. Kirjahylly on jo aikapäivää sitten lopettanut vetokykynsä ja isomman ostaminen olisi sulaa hulluutta. Kirjojen muuttaminen on muuten kammottavaa puuhaa. Jossain asunnonvaihdossa saimme lainaksi muuttolaatikoita. Siis niiitä muovisia. Intoa puhkuen pakkasin kirjat lootiin vain todetakseni ettei niitä enää jaksanut edes raahata lattiaa pitkin. No miehet kantoivat. Minä siirtelin sitten kristallikruunuja.

Mutta lukeminen on elämän suola ja pippuri. Ei niin halvalla pääse niin uskomattomalle matkalle kuin kirjaa lukiessa. Tuntee tuoksut ja vieraan auringon kasvoillaan. Se on taikaa jos mikä.

A superficial person, Oikeesti vai?

Narkissos torjui kaikki kosintayritykset, harhautui lammelle. Ja juomaan kumartuessaan rakastui peilikuvaansa. Tämän jälkeen kundi lepertelikin itselleen eikä ymmärtänyt enää syödä tai juoda ja kuihtui pois. Paikalle kasvoi sitten narsissipuska. Noo olen minäkin kerran kävellyt mainostaulua päin, kun tuijotin takamustani näyteikkunasta. Mutta vain siksi, että näytti vahvasti siltä, että persukkeessa oli purkkaa. Ja olihan siellä. Sain mustelman naamaani ja unohdin purkan. Joka sadulla on siis opetus. Anna purkan olla, kohta sinulla on isompi murhe kannettavana. 

Millainen on pinnallinen ihminen? Muutaman lähiviikon sisällä olen saanut tämän määritelmän itsestäni tuntemattomilta ihmisiltä. Yleensähän vähät välitän kaikesta kommentoinnista joka koskee sitä millainen olen. Mutta pinnallinen. Voi elämä. Tähän kohtaan täytyy kyllä kertoa se fakta, että kaikki nämä neljä sankaria ovat olleet miehiä. Ehkä päätelmä onkin vain putkiaivojen syövereissä syntynyt mutka. Kuitenkin aloin pohtia hieman syvemmin pinnallisen ihmisen määrettä. Kerrottakkoon kuitenkin se, että tein tämän sen jälkeen kun olin lähettänyt kysymyksen aiheesta yhdelle parhaista ja ehdottomasti järkevimmistä ystävistäni. "Olenko minä sinun mielestäsi pinnallinen ihminen?"Sain napakan vastauksen joka naurattaa edelleen. "No et ole. Ehkäpä pointti on juuri siinä, etteivät ne ihmiset tunne sinua oikeasti ollenkaan. Olenhan minäkin saanut kuulla olevani huono äiti kun käyn lenkillä ja salilla ihan yksin ja ilman lapsia. Eihän sitä nyt passaa olla nätti ja huolitellun näköinen olla, vaan tukka läsässä tuulipuvussa crocsit jalassa laahustaa" Jotain tuon suuntaista toki odotinkin. Jokseenkin viimeisen lauseen kuvaus sattuu kyllä minuun ja työvälipukeutumiseeni vaikka en crocseja omistakkaan. Nehän ovat ihan kuoleman vaaralliset. Joku kesä ostin lomamatkalta vähän samanlaiset blingit kesäkengät. Sitten sateella vedin sellaiset lipat rappukäytävässä, että meinasi mennä henki. Onneksi ei mennyt, mutta kengät menivät.

Mutta millainen on pinnallinen ihminen? Kysyin asiaa googlelta. Suomalainen versio ei osannut sanoa asiasta mitään. Mutta hakukielen muuttaminen englanniksi toikin satoja sivuja ihmeteltäväksi. Tässä urbaanin sanakirjan määritelmä.

A superficial person is focused on obtaining material possessions. They care more about outward appearances of people than getting to know them. They are also focused on their own external image more then developing inner beauty. They are usually shallow and self centered. Superficial people often think the world revolves around them.

No niin nyt purkamaan käsitettä.  Pinallinen ihminen keskittyy haalimaan materiaa ympärilleen. No tottakai. Perhe jossa ajataan polkupyörällä eikä omisteta edes autoa. Onhan meillä omistusasunto hyvällä paikalla keskustassa, mutta sen sisällä on romahtanut nahkasova jossa on reikä! Jonka myymistä on suunniteltu jo pitkään jotta rahaa jäisi enemmän seikkailemiseen ja maailman tarkasteluun. Siis asunnon, ei sohvan. Sohva ei kelpaa edes roskalavalle siinä vaiheessa, kun jompaa kumpaa alkaa kiinnostamaan uuden hankkiminen. Omistan toki hirvittävät määrät vaatteita ja kenkiä, mutta en ole merkkien perään. Niin ja tosiaan rakkaan mieheni polkupyörä on korjattu jeesusteipillä viimeisen tangon katkeamisepisodin jälkeen. Pinnallinen tyttis ei varmaan esiintyisi moisen seurassa julkisesti. Minua se lähinnä hieman naurattaa.

Pinnallinen ihminen keskittyy ennemmin ihmisten ulkoiseen olemukseen kuin heihin tutustumiseen. Ja on kiinnostuneempi ulkoisesta olemuksestaan kuin sisäisestä kauneudesta. Mitenhän tämän nyt kauniisti sanoisi. En siis välitä tutustua ihmisiin vaan valikoin heitä vain ympärilleni jos he ovat viehättäviä. No minkäs minä sille mahdan, että ystäväni ovat varsin viehättäviä miehiä ja naisia. Mutta samalla he kaikki ovat vahvoja, hauskoja ja uskomattomia persoonia. Jokaiseen heistä tutustuminen on vienyt vuosia. Monia tummia öitä ja paljon kahvia. Mutta missejä he ovat, jokainen. Tuosta ulkoisesta ja sisäisestä kauneudesta en pysty sanomaan mitään, koska olen tässä vaiheessa jo liian vihainen tai sitten minua naurattaa liikaa. Joten annetaan olla.

He ovat yleensä ylpeitä ja itsekeskeisiä ja luulevat maailman pyörivän heidän ympärillään. Noh jos joskus tunnen hetken olevani upea seuraavassa minuutissa huomaan istuvani sohvalla epilaattori otsatukassa tai seisovani ilman vaatteita rappukäytävässä. Tai töissä yltäpäältä veressä tai jonkun toisen mahansisällössä. Kyllä elämä opettaa ja pudottaa joskus ihan tiukasti sinne maanrakoon. Ei ennätä ajatella itsestään liikoja kun aina onnistuu tekemään jotain älytöntä, joka saa koko muun maailman pyörittelemään silmiään huvittuneena. Eikä pyöri maailma ympärilläni. Olen tarkistanut. Monta kertaa. Ihan rauhassa saan kadota sohvan pohjaan muutamaksi viikoksi eikä universumi mene jengoiltaan. Kamala vastuu se olisikin yhden hupsun tytön hartioille. Vähän liikaa.

Minulta on kysytty kesken lääkärin kierron, etttä moneltako herään aamuisin että ehdin laittamaan itseni. En keksinyt mitään nasevaa sanottavaa, joten sopersin vain että puoli kuudelta. Olen meikannut kaksitoistavuotiaasta eikä naamani maalaaminen vie kymmentä minuuttia pitempään.

Onko sitten pinnallista pitää kauniista asioista ja viehättyä estetiikasta. Voisin toki viettää kaiken aikani keräämällä rahaa maailman köyhille ja keittämällä kodittomille puuroa. Tähän annan kuitenkin aina saman tylyn vastauksen. Teen päivät töitä syöpäsairaiden parissa ja mielestäni panokseni maailman hyvinvointiin tulee siinä. Kuolemansairaat ihmiset pitävät muuten myös hyvin realiteeteissa. Ei ole elämä pelkkää tukan laittamista, voit puolen vuoden päästä olla ihan yhtä hyvin kuollut jos huonosti käy.

Ja entäs se että kulutan kallista vapa-aikaani muiden kauniiksi tekemiseen. Levitän siis tätä pinnallisuuden pahuuden sanomaa vielä ympäristööni. Mutta entäs jos kaunis kampaus tai meikki saa kantajansa iloiseksi ja tekee hänen juhlapäivästään vielä vähän hienomman. Eikö silloin pinnallisuudella ole saavutettu jotain syvempää. Esimerkiksi muistan kerran jolloin kampasin töissä erään meillä pitkään potilaana olleen naisen. Hän lähti illaksi kotilomalle ja pääsi pyörätuolissa juhliin. Hän surkutteli olemustaan ja ohentunutta tukkaansa. Onnistuin rakentelemaan hänelle jonkinmoisen nutturan ja pienen hymyn kasvoille.

Tiedän, että nyt vastoin tapojani alennuin saarnaamaan. Kävi ärsytysvahinko. Joskus käy niin.Tai aika usein. Mutta se oli helpompaa ennen blogia. Ei mennyt julkiseksi huutamiseksi aina.  Ja tiedän, että toisten ulkonäön ja elämäntavan arvosteleminen on monille elämän suola. Ihmiset ovat liian laihoja, liian lihavia. liian rumia tai liian kauniita. Ihan sama mitä teet johonkin ryhmään kuulut ajoittain varmasti. Ei auta ottaa nokkiinsa. Onneksi ympärilläni on iso kasa ihmisiä jotka tietävät mikä olen. Niin hyvässä kuin pahassakin. 

Käytöstavoista tai niiden puutteesta

Välillä tuntuu, että koko maailma on seonnut. Kukaan ei enää edes yritä kunnioittaa toista käytöksellään. Olen itse niin onnettoman vahanaikainen, että omaan tavalliset käytöstavat. Viime viikolla ystävi pohti facebookissa sitä kuinka kasvatamme lapsemme kunnioittamaan muita. Väistämään, antamaan tilaa jne.. Sitten jossain Prismassa joudut tilanteeseen, kun turkkirouva yrittää työntää viisivuotiasta lastasi kärryillään maitokaappiin kun on niin hirvittävä kiire. Mitä siihen pitäisi sanoa tai tehdä. "Anteeksi rouva, että otin pienen lapseni kauppaan mukaan" Voi anteeksi, ettei lapseni vielä osaa hypätä 1,5metrin loikaa vaanivien kärryjen yli". Lapsen vikahan se on jos on aina tiellä. Tai on vielä niin pieni, ettei näy edes kärryjen yli. Ja tietysti jos alat räyhäämään olet itse se huonokäytöksinen.

Minä tervehdin naapureita ja tuntemattomia työkavereita. Avaan ovia, annan tietä ja autan vanhempia ihmisiä rollaattoreiden ja kantamusten kanssa. Tämä toki myös siksi, että se tulee selkärangasta työn takia. Välillä kuitenkin ihmettelen miksi tämä ei ole luontaista muille. Kaupassa saat ihan rauhassa yrittää ampua liian korkealla olevaa jauhopussia henkarilla alas ja kaikki vain kävelevät ohi.  Olen monta kertaa antanut parkkirahaa kadulla tuntemattomalle tai lahjoittanut muutaman euron bussissa jollekin, jonka matka on meinannut tyssätä siihen. Itse saan kuitenkin rauhassa temuta huoltoasemalla ilmaa pyöräni renkaisiin kun en tajunnut että se ilmahökötys tulee kaapista tarvittaessa ulos.

Olen joskus miettinyt, että nykyinen asiakas -ja nettiyhteiskunta on tehnyt ihmisistä käveleviä kriitikoita. Asiakas on aina oikeassa ja jokainen yksilö on se tärkein. Kaikesta saa ja pitää valittaa ja aina on ansainnut jotain hienompaa. Palveluammateissa työskentelevät varmasti allekirjoittavan tämän. Joskus olen kaupoissa kauhulla kuunnellut kuinka myyjiä ripitetään ihan käsittämättömistä asioista. Tai matkaoppaalta kysellään miksi Intiasta ei saa ruisleipää. Hei oikeasti hankkikaa elämä. edes pieni sellainen.

Kaikki kulminoituu sairaalassa. Se kulahtanut pyjama tekee miltei jokaisesta potilaasta maksavan kriitikon jolla on oikeus lähes mihin tahansa. Olen maksava asiakas! Jep. Haluatteko kuulla mihin päivässä maksamanne noin 35 euroa riittää? Sillä kustannetaan ehkä juuri ja juuri pesulakulut ja siivous. Ruoka siihen tuskin kuuluu. Tutkimuksista ja lääkärin palveluista puhumattakaan. Lääkkeetkin ovat toki täysin ilmaisia. Tällä 35 euron sijoituksella saat täydet valtuukset ilmoittaa, että ruoka on pahaa, sänky epämukava, huoneessa on liikaa ja vääränlaisia potilaita ja vaatteet ovat rumia.

 Niin ja henkilökunnan arvosteleminen on väillä oikeasti hieman hämmentävää. Olemme vääränkokoisia ja näköisiä, liian nuoria tai liian vanhoja ja tietysti teemme työmme ainakin ajoittain väärin ja huolimattomasti. Kuulimme kerran tuohtuneen omaisen keskustelevan puhelimeen jotenkin näin: "Mieti, että ne juovat kahvia siellä yöllä, siis työaikana!!! Sekin aika on pois potilaiden hoidosta" Oletteko koskaan kuulleet kenekään arvostelevan pankkivirkailijoiden ruokatunteja? Siis, että on käsittämätöntä, että he syövät työpäivänsä aikana. Ja uskallan väittää, että aika monessa virastossa ehditään syömään työpäivän aikana useammin kuin sairaalassa. Paras oli eilinen komentti ulkomuodostani. Potilas ihmetteli ihan asialliseen sävyyn miksi olen niin lyhyt. Miksi hoitajat eivät ole missejä? Pitkiä ja hoikkia? Juu sehän onkin Suomen rapautuvat terveydenhuoltojärjestelmän vakavin puute.

Jollain tavalla ihailen menneiden aikojen fiilistä. Tietynlaisia käytösnormeja. Ovathan ihmiset olleet jäykkiä ja asemansa vankeja monessakin mielessä. Kuitenkin minusta on suloista kun kohtaa kauniskäytöksisen ihmisen. Viimeksi kun olimme teatterissa kiinnitin huomiota siihen, että puolisoni oli ainut joka auttoi rouvalleen takin päälle. Nykyajan portsarit ovat muuten unohtaneet tämän jalon taidon kokonaan. Parasta on se kun joku vain työntää takin tasolle. Ovien avaaminen ja tuolin alle auttaminen, tekee vain olon tärkeäksi ja hymyilyttää hieman. Siinä muuten ilmainen iskuvinkki jokaiselle miehelle. Tämä toimii luultavasti lähes jokaiseen naiseen.

Pitäisikö sitten muuttaa omaa käytöstään jos kukaan muu ei välitä? No ei pitäisi. Miettisin varmaan vielä kotonakin jos kadulla ohittaisin kaatuneen ihmisen ja jatkaisin vain matkaani. Enhän muutenkaan elä niinkuin muut.

Rakkauskirje elämäni tärkeimmälle naiselle

Äiti, mamma, emo niin rakas. Minun äitini on maailman hienoin nainen. Välittävä, hellä, kiihkeä. Omistaan raivokkaasti huoltapitävä naarasleijona. Jokainen tyttölapsi on katsonut äitiään ylöspäin kasvaessaan. Ihallut ja miettinyt, että tuollainen haluan olla kun kasvan isoksi. Äitini on aina ollut läsnä. Auttanut ja kantanut eteenpäin. Tavallaan vieläkin olen niissä vuosissa, kun vain äidin syli sai itkun pysähtymään. Aivan sama mikä oli saanut maailmani särkymään. Oli sitten kaatunut pyörällä tai pelännyt pimeän tuolla puolen asuvia mörköjä. Meidän äiti pelasti aina kaikelta. Ja niin hän tekee vieläkin, pyytämättä.

Meidän äiti on kaunis. Vahva itsenäinen nainen, joka on kiehunut monissa elämän lammikoissa ja aina tippunut jaloilleen. Elämän kasvattama määrätietoinen nainen.  Hänellä on harvinaisen vahva tunneäly ja kyky empatiaan. Hän on yhtä suloisen itkuherkkä kuin minäkin. Ja niin tavattoman ihana kikattaessaan niin, ettei meinaa henkeä saada. Äiti on täynnä rakkautta.

Naiseuden mallin olen ehdottomasti saanut elämäni suurimmalta idolilta. Muistan vieläkin äidin kampauspöydän kaikki tuoksut. Oransilla kankaalla pehmustetun jakkaran, joka narinallaan aina paljasti pienen tutkimusmatkailijan. Pystyn vieläkin heittämällä kertomaan mitä äidin mustasta nahkaisesta meikkilaukusta löytyi silloin, kun aloin tuolle pöydälle ylettämään. Ja tosiaan ne tuoksut. poskipunassakin oli aivan oma häivähdys jotain jännittävää. Ja tietenkään mihinkään ei koskaan saanut koskea. Kuinka käsittämättömän ärsyttävää ja samalla kiinnostavaa. Toinen ehdottomasti kielletty paikka oli vaatekaappi. Avokkaat olivat rivissä henkarien alla. Hämärässä kaapissa leijui vaimeasti äidin parfyymin tuoksu. Mikä naiseuden aarreaitta. Kenkiä kolusin aina, kun silmä vältti. Eli aika usein. Ajattelin aina äitini olevan maailman kauneinen nainen. Kultaiset korvarenkaat korvissaan laittautuneena juhliin. Tai sitten vain kotivaatteissaan hiukset hiukan harottaen. Ja ne pehmeät yöpaidat, kuinka turvallista siihen pehmeään lämpöön oli aamulla nyhjätä itselleen pesä. Siihen kohtaan ei mikään pahuus koskaan tavoittanut. Ihan voittamaton. Äidin syli.

Minulla oli aivan hirvittävä murrosikä. Tappelin raivokkaasti äitini kanssa. Hain rajojani raivoamalla.  Ihme, etten koskaan saanut oman huoneen ovea saranoiltaan. Niin monta kertaa se kohtasi vihani ihan kaikkea kohtaan. Huusin äidilleni ja sain hänet itkemään. Aiheutin huolta ja murhetta.  En voinut käsittää sääntöjä ja ohjeita mitä minulle ladeltiin. Ja teinkin kaikkeni ollakseni hankala. Kuitenkin äiti tuli aina pelastamaan ihan joka sotkusta. Oli kello mitä tahansa tai kunto. Nuoren juhlijan kunto ei koskaan yöllä aiheuttanut huutoa. Ei saanut lyötyä lyödä. Vain rakastaa, huolehtia. Ottaa taas syliin. Kertoa, että kaikki järjestyy. Ihan sama mitä oli sattunut. Omista pidetään huoli. Niin se menee. En tuolloin tajunnut arvostaa niitä hetkiä. mutta nykyään monet muistot tuovat välittömästi vedet silmiin. Meidän äiti olisi tehnyt mitä vain lastensa vuoksi.

Suhteemme syveni todelliseksi ystävyydeksi ehkä siinä kohdassa, kun muutin pois kotoa. Kai se toi pientä tasavertaisuutta peliin. Huolenpito vain hiukan muutti muotoaan. Kuinka ihania olivat opiskeluaikana äidin tuliaiset. Kassillinen ruokaa tai jotain kotiin liittyvää. Äiti tuo vieläkin aina kylään tullessaan pesuaineita ja muuta hupaisaa. Rakkautta se on. Ehdottomasti.

Puhumme viikottain puhelimessa. Yleensä ihan pieniä arkisia asioita. Äiti ei ole facebookissa joten hänelle joutuu kertomaan kuulumiset ihan sanasta sanaan. Ja silloin, kun olen sotkenut asiani perusteellisesti soitan aina äidille. Kun tuntuu, että kaikki on yhtä sekavaa umpisolmua äidin ääni selvittää sotkun hetkessä. Äiti tietää, että olen teatraalinen ja hankala. Hän on maailman ainut ihminen, joka pystyy rauhoittamaan minut. Puhumaan asioita selkeiksi. Naurahtamaan höyryämiselleni sekä maailmantuskalle. Se on ihan silkaa taikaa. Eikä äiti koskaan tuomiste tai käske kasvamaan aikuiseksi. On vaan siinä, joko läsnä tai puhelimen kantaman päässä. Valmiina lähtemään auttamaan. Edelleen vaikka keskellä yötä. Äiti on niin tärkeä ja rakas, ettei sille ole sanoja. Ei kunnollisia ainakaan. Se on ehkä tavatessa olkapäälle painettu pää. Veikeä hymy. Sama nopea ja vähän liian räävitön huumori joka kulkee meillä geeneissä.

Kerroin jo aiemmin, että unohdin postittaa äitienpäiväkortit. Soitin tänään äidille. Hän oli lenkillä. Onnittelin häntä. Puhuimme hetken säästä ja arjesta. Siitä kuinka puihin on taas ilmestymässä lehdet. Kerroin rakastavani häntä, joka päivä entistä enemmän. Puhelimen päässä ääni särkyi. Siinä me olimme kilometrien päässä toisistamme. Äiti jossain hiekkatien reunalla minä sohvan pohjassa. Kosteus silmien nurkissa. Ja syvä ymmärrys. Niin syvä, ettei sitä synny kuin äidin ja tyttären välille.

Elämänhallinta. Älä Jätä!

Olen ihan mielettömän ärsyyntynyt itseeni. Ihminen on oppivainen eläin, eikö totta? No jotkut ovat. Minä en vaan tunnu oppivan virheistäni. Mokaan aina samassa kohdassa ja sitten jään ihmettelemään miten tämä on taas mahdollista. Kun selviän jostain ihan huolimattomuuttani aiheutuneesta sotkusta lupaan aina itselleni, ettei koskaan ikinä enää. Ennen siis seuraavaa kertaa. Pitäisi ilmeisesti alkaa pitämään epäonnistumis-luetteloa ja lukea se aina ennenkuin ryhtyy mihinkään.Tekstiviesti ja messenger-aika tuo mukavaa jännitettä elämään. Käsi pystyyn kuinka moni on laittanut viestejä vääriin osoitteisiin? Tiedän ,että tätä käy muillekin. Minä vaan teen sitä ihan jatkuvasti. Hellyttävin oli kuitenkin aikoinaan viesti, joka oli tarkoitettu rakkaalle siskolleni. Olin juuri tavannut puolisoni ja kirjoitin erittäin monimutkaisen ja värikkään viestin hänestä. Myös siitä mitä ongelmia mahdollinen suhde häneen toisi. Ja tietenkin lähetin sen hänelle. Noo ehkä se olikin se sinetti suhteen muodostumiselle. Avoimilla korteilla ensimmäisistä päivistä lähtien. Jotain heittäytymisestä kertoo sekin, että noin kahden viikon päästä ensikohtaamisesta asuimme jo käytännöllisesti katsoen yhdessä. Mitä tuota mitään harkitsemaan. Fiiliksellä vain.

 

Yleensä asiat ovat hyvinkin pieniä eivätkä sotke arkea sen kummemmin. Silti on erittäin tylsää hakata päätään aina siihen samaan seinään. Olen vain ratkaisuissani yleensä niin nopea etten jouda ajattelemaan sen kummemmin seurauksia. Tietysti monesti on myös tilanteita kun aloittaeassa tiedät, että tämä tulee menemään pieleen. Ja kuitenkin jatkat. Arkisena pienenä asiana voisi olla vaikka pyykin peseminen. Luen pesuohjeen ja heitän rätin kuitenkin 60-kympin pesuohjelmaan vaikka se selkeästi kielletään. No ainahan ne menevät pilalle. Ihan joka kerta. Paras oli valkoinen glitterpipo jonka heitin lakanapyykin sekaan. Siitä tuli oikeasti villapaita. Minä niin pidin siitä piposta.

Pohdimme tässä muutama päivä sitten yhden ytäväni kanssa jonkinlaisen elämäntapaneuvojan tarpeellisuutta. Tiedättehän ne joita on nykyään lehdet ja tvohjelmat pullollaan. Joku nätisti puettu tuima nainen voisi tulla laittamaan minunkin elämäni järjestykseen. Siivoaisi ensi kaapit ja laatikot. Saarnaisi rahankäytöstä ja säästämisestä. Sitten opettaisi kuinka kalenteria käytetään ja elämää suunnitellaan järkevästi enteenpäin. Paino sanalla järkevä. Suunnitelmia minulla on vaikka kymmennelle mimmille, mutta toteuttamiskelpoisia? No vähemmän. Olisi erittäin jännittävää nähdä pystyisikö vieras ihminen muuttamaan persoonallisuuttani niin paljon.

 Puolisoni kuvaa minua sanalla "ylitsevuotava" ja se onkin aika osuva. Viime öisen keskustelun jälkeen eräs ystäväni käski minun himmailla välillä. Kysyin mitä ihmettä hän tuolla tarkoittaa? Hän tarkensi, että rauhoita välillä tahtia. Ihan kaikkea ei tarvitse saada. Sanat jäivät pyörimään mieleen, eikä uni tahtonut tulla. Miten yliaktiivinen rauhoitetaan? Ja kesäkin tulossa. Huoh siinä minulle haastetta. Tiedostan kyllä, että jos ottaisin astetta pienemmän vaihteen saattaisin kyetä saamaan paremman otteen arjestani.

 Unohdan kroonisesti ihmisten merkkipäivät ja tälläiset äitien -ja isienpäivät. Tiedän, että ne ovat tärkeitä, mutta jotenkin aina unohtuvat. Tänäkin vuonna ostin kortit. En vaan koskaan saanut niitä postiin asti. No onneksi puhelin on keksitty ja äitini tietää miten onneton olen.

Väillä olen niin jumissa arkeni kanssa, että istahdan vaan eteisen lattialle sättimään itseäni. Kirjoitan itselleni muistilappuja ja teen puhelimeen muistutuksia. Niihin vain sitten pitäisi reagoida tai muistaa lukea laput. Yksi elämää sotkeva piirre on myös se, että sanon kaikkeen aina "joo". Innostun niin mielettömän helposti ja haluan olla kaikessa sykkeessä mukana. Sitten myöhemmin tajuan, että olen luvannut olla ko. ajankohtana neljässä eri paikassa yhtäaikaa. Tuijotan kalenteria ja yritän saada maagisesti minuuttien väliin lisää tunteja.

Haastankin itseni tästä hetekstä eteenpäin laskemaan sataan ennen jokaista pientäkin päätöstä.  Hengitä ja laske. Tiedät sen jälkeen onko järkeä tai ei. Katsotaan miten hattaran käy.

 Ihan hieno lause. ei vain toimi minulle. Minulle pimpattuna voisi mennä näin: "Opi jättämään asioita huomiselle, unelmat ehtivät odottaa yhden yön"

Loppuun pääsemisen vaikeus

"Sun päivässä on enemmän tunteja kuin minulla" Huokaisi ystäväni kahvikupin äärellä. Vähän epäilen. Olen vain aina ollut hyvä aikatauluttamaan arkeani. Kyllästyn tosi nopeasti kaikkeen ja minun on turvallisempaa pitää itseni jatkuvassa liikkeessä. Yleensä minulla onkin aina muutama prjojekti pyörimässä arjen yläpuolella. Toisaalta jos minut saa innostumaan jostain minusta saa mahtavan apulaisen mihin tahansa. Jaksan puuhata mieluisan projektin parissa yötä päivää. Hyvänä esimerkkinä viime kesäinen kaasonpestini. Puolisoni valittikin jo, etten kiinnittänyt niin paljon huomiota edes omiin häihini.

Tunteja päivään tulee toki myös siitä etten nuku päiväunia ja televisiota jaksan katsoa todella harvoin. Tai sitten tv:n katsominen on sitä, että samalla selaan nettiä, luen lehteä ja viestittelen ystävän kanssa jostain päivän polttavasta turhuudesta. Puolisoani tämä tapa ärsyttää suunnattomasti. Enkä ihmettele. Yritä nyt tuon maanikon kanssa jotenkin elää. Siksi käymmekin melko usein elokuvissa. Siellä on pakko keskittyä vain seuraamaan tapahtumia.

Toiset kärsivät aloittamisen vaikeudesta. Minulle ongelmaa tuottaa loppuun pääseminen. Aloitan milloin mitäkin ja ihan itseltäni huomaamatta siirryn jo seuraavaan asiaan. Kerron taas salaisuuden. En koskaan saanut koulussa tehtyä kokonaista sukkaa tai lapasta. Turasin koko vuoden jommankumman parissa ja lopulta sain anteeksi opettajalta koko revohkan. Ihme sinällään etten vieläkään osaa tehdä käsitöitä.

Ostin tälläisen herttaisen kehyksen vuosi sitten ystäväni sisustuskutsuilta. Ripustaminen on kuitenkin koitunut sen kohtaloksi. Minulle on aivan ylitsepääsemättömän vaikeaa muistaa ostaa sille koukku. Hirveen nätti se onkin vierashuoneen nurkassa. Sen voi aina kätevästi siirtää imuroinnin ajaksi sohvalle.

  Kotimme onkin keskeneräisten prjektien monumentti. Yhdessä kaapissa seisovat  kierrätykseen ja kirpparille menevät vaatteet. Ihan ihmeellistä kuinka ne eivät ole siirtyneet sinne itse. Oikeastihan ne seisoivat vierashuoneen lattialla ainakin sen kuukauden kunnes nostin ne pois silmistä. Siivotessani olen ilmiömäinen. Saatan imuroida yhden huoneen ja sitten löydän itseni hankaamasta kylpyhuoneen laattoja hammasharjalla. Siinä polvillani muistan erään huivin jota en ole nähnyt aikoihin. Lähden etsimään sitä vaatehuoneen laatikoista ja järjestelen samalla hyllyjä. Löydän hyllyjen väliin tippuneen kauniin mekon ja lähden heti sovittamaan sitä. Muistan omistaneeni kivat mustat korkkarit jotka sopisivat mekkoon. Palaan vaatehuoneeseen todetakseni että olen siirtänyt kenkälaatikot alavarastoon.

Teillä muilla varmaan joulu meni jo? Puussa vihertävät lehdet osoittavat ettei kuva ole mikään vitsi. Muistan tähden olemassaolon joka ilta. Sen pois ottaminen vaatisi kuitenkin keittiöjakkaran hakemisen. En ole vielä löytänyt motivaatiota moiseen. Keittiössä roikkuu vastaava valo myös. Ovatpahan valmiina ensi joulua varten.

Etsin puoli tuntia avaimiani ja huomaan, etten ole syönyt koko päivänä mitään. Laitankin kahvin tippumaan ja touhutessani löydän kotiavaimet jääkaapista. Muistan korkkarit ja lähden varastoon. Varastossa tongin taas laatikoita ja käsiini osuvat aikoinaan ikeasta ostetut tyynynpääliset. Miksi ihmeessä en ole ottanut niitä käyttöön? Palaan ylös ja vaihdan sohvatyynyt. Niin tosiaan unohdin viedä roskat kun kävin alhaalla. Sen enempiä miettimättä vedän aamutossut jalkaan ja hilpaisen pihalle. Naapuri katsoo vähän vinoon minua ja roskavuorta. Yritän keksiä juttua säästä, mutta hän vain tuijottaa minua. Ihmeen epäkohtelijasta sakkia meillä asuukin. Palaan ylös ja eteisessä katsahdan peiliin. No jaa ehkä naapuri olikin ihan oikeassa. Päässä eilisen nutturan jämät. Olin näköjään päättänyt värjätä kulmat ennekuin aloin imuroimaan ja nyt väri oli kuivunut lakupötköiksi naamaani. Päällä juhlava pikkumusta ja jalassa pinkit aamutossut.

Menen vessaan pesemään naamaani ja muistan kylpyhuoneen laatat. Siinä kyykkiessäni huomaan että pesukoneen luukku on pölyinen. Lähden etsimään rättiä ja huomaan, että kahvi on painunut jo piloille. Suljen keittimen ja pesen pannun. Tässä kohdassa yleensä joku soittaa ja pyytää kahville. Meikkaan laitan tukan ja painun kaupungille. Kun tulen myöhään illalla kotiin kompastun olohuoneen lattialla olevaan imuriin. Ihmettelen hammasharjaa kylppärin lattialla ja muistan edelleen alavarastossa olevat korkkarit. En saa yöllä unta ja käyn etsimässä kengät. Vain todetakseni, että ne olivatkin aivan väärän väriset. Nälkäkin olisi, edelleen.

Kylpyhuoneen oviaukko. Tästä piti irroittaa rima, kun pesukonetta vaihdettiin. Eipä tullut laitettua takaisin. Nyt rima on hävinnyt elämästäni. Kuka hävittää oven pituisen riman? Ei sitä voi roskiinkaan vahingossa heittää. Eihän?

Prinsessojen nuttura

Tämän päivän balettinuttura. Ilmeisesti olisi hankittava parempi kamera, koska valotus hävittää juuri ne tärkeät pienet yksityiskohdat. Letit ja pienet nyöritykset. Vapaapäivän kunniaksi oli aikaa nyhertää vähän monimutkaisempi systeemi. Ja tietysti kahvilareissu rakkaan ystävän kanssa vaatii vähän enemmän laittautumista. Edes joskus.

Yleensä juhlatilaisuuksiin haluan tehdä vähän liikkuvampia ja avoimempia ratkaisuja. Toisaalta kiinteät nutturat ovat helpompia, koska ne voi huoletta kiinnittää niin että kestävät viikon. Oikeasti juhlavaan tyyliin kyllä kuuluu monimutkainen kiinteä nuttura. Ei sovi olkapäillä roikkuva tukka iltapuvan kanssa. Vaikka misseillä olikin.

Pitäisi hankkia varastoihin enemmän hiuskoruja. Tekevät nimittäin mistä tahansa heti juhlavamman oloisen. Niissä on vain se ärsyttävä piirre, että tuppaavat olemaan häviävä luonnonvara. Asunto vain imee niitä itseensä.

Ensi viikolla pääsen tekemään taas jotain vähän jännittävämpää. Ystäväni on menossa Hawaji-illallisille. Katsotaan millaisen hulahulailmeen saan hänelle rakennettua. Intoa ainakin riittää.

Ehkä jotain tälläistä? Pinkki on aina oiva ratkaisu.

Palo kirjoittamiseen

Miksi minä kirjoitan? Ja vielä julkisesti. Olen aina ollut liiankin aktiivinen päivittämään Facebookkia. Jotenkin joka päivä sattuu sellaista jonka haluan jakaa muiden kanssa. Kirjoitan jatkuvasti päässäni. Nään jotain hassua tai outoa ja alan jo muotoilla sitä mielessäni tekstiksi. Sitten ihmiset ympärilläni alkoivat kannustaa minua blogin aloitukseen. Liekkö kyllästyivät jatkuvaan Facebookin seinän täyttymiseen. Luultavasti joo. Mutta eikö se ole kamalan itsekeskeistä ja turhamaista kirjoittaa itsestään? Tavallaan varmasti onkin. Minulle tämä on kuin julkinen päiväkirja. En kirjoita kenellekkään muulle kuin itselleni. Kirjoittaminen on aina ollut minulle terapiamuoto. Paperilla tai näytöllä ajatukset järjestäytyvät ja turhuudet on helpompi huomata ja karsia pois. Nuorempana kirjoitin enemmän myös fiktiota. Ehkä vieläkin haaveilen joku päivä vielä kirjoittavani kirjan. En vain usko pitkäjännitteisyyteni riittävän siihen. Tai sitten sanottavaa ja aiheita kirjoittamiseen olisi niin valtavan paljon etten edes ottaisi siitä sillisalaatista selvää. Ehkä kirjoitankin suoraan romaanisarjan kaikista maailman asioista. Voisi aloittaa vaikka sillä valaiden sielunelämällä.

Tälläinen yksin höpiseminen täysin rajoittamatta on oikeastaan aika hauskaa. Olen lukenut metrien mittaisia ohjeita siitä kuinka blogia tulisi rakentaa ja mitä sinne saisi kirjoittaa. Suurin osa ohjeista neuvoo pitäytymään tarkasti jonkun aihealueen alla. Tällöin lukijoita olisi helpompi saada tietystä asiasta kiinnostuneista. No entäs jos olen kiinnostunut vain koko maailmasta ja ympäröivästä todellisuudesta. Rajoita siinä sitten.

Vain tällä viikolla olen halunnut ryhtyä muinaisastronauttiteoreetikoksi ja merirosvoksi. Muinaisastronauttiteoreetikot tutkivat mahdollisuutta että koko maapallo on avaruusolioiden rakentama. Siis sellainen korkean sivistyksen omaavan rodun sivuprojekti. Koko ajatus ja sen tutkijat ovat niin ihanan pimeää porukkaa, ettei siitä voi olla innostumatta. Merirosvoja ei varmaan tarvitse selittää. Katsottiin eilen kotona ensimmäinen osa Pirates of Caribbeanista taas uudelleen. Ja kyllä se vaan viehättää. Minusta tulisi niin hyvä naismerirosvo. Se kaikista pelottomin ja hurjin. Ainut ongelma on se, että minulle tulee huono olo veneessä. Ei mikään hyvä ominaisuus merirosvolle. No tätä on vielä vähän harkittava.

No miksi sitten kirjoittaa liian henkilökohtaisesti ja omista koheltamisista. Ensiksi en kirjoittaessa ajattele kirjoittavani jollekin toiselle vain itselleni. Uskon, että koko homma menisi heti pieleen jos alkaisin stressaamaan siitä mitä voin sanoa. Sitten voisin alkaa kirjoittamaan vaikka puhelinluetteloa. Merkityksettömiä sanoja vain peräkkäin. Pyh en mä sellaista. Olen vain suora. Toisaalta minusta on aian ihanaa saada toiset nauramaan. Ja jos omassa elämässäni on jotain mikä huvittaa muita jaan sen mielelläni.

Annanko itsestäni sitten epäpätevän ja hattaramaisen kuvan? Epäpätevän mihin? Ai elämään vai? Juu tosta ei voi jatkaa. On paljon asioita jotka teen huolella ja tarkasti. Eikä pieni säheltäminen toisaalla vaikuta siihen mitenkään. Ja hattaran sitten. No ehdottomasti. Sehän minä olen. Helposti innostuva. Tuulella käyvä. Uskon luonnehoroskooppeihin vahvasti. Itse olen kaksonen ja allekirjoitan analyysin itsestäni täysin. Niin hyvässä kuin pahassa.

Kirjoitan siis samalla tunteen palolla ja innolla oli väline sitten mikä vain. En korjaile tai pohdi tekstini sisältöä. Oli kyseessä sitten meili, messengeri, facebook tai blogi. Se on hyvää tai huonoa tajunnanvirtaa vain.

Koti

Mikä on parasta kun kuvaa omaa kotiaan? Tietysti se, että voi näyttää vain ne kohdat mitkä haluaa. Ulkopuolelle rajautuu salireput ja täyteen ahdettu kirjahylly. Kirjoja tästä kodista löytyykin. Välillä ne valtaavatkin epämääräisinä kasoina tilaa kaikkialta. Molemmilla on yleensä työn alla ainakin muutama opus ja kirjat yleensä jäävät sinne missä niitä on viimeksi tutkittu.

Rakastan kotimme valaisimia. Yleensä huoneen ilme rakentuukin muutaman rakkaan valaisimen ympärille.

Olohuoneen kruunu on vanhimpia mukana kulkeneita esineitä. Muutossa aivan mahtava kapistus. Yllättävän hyvin prismat ovat selvinneet mukana kuljettelusta. Yleensä kannan aarteeni itse, enkä anna kenkään muun kolhia niitä.

Eteisen söpöstys. Tästä pidän jostain syystä ihan suunnattomasti. Se onkin ensimmäinen asia, joka kodissa ottaa vastaan. Ihanan pehmeä valo.

Keittiön "sputnik" Metrin läpimittain avaruusalus ei jättänyt minua sisustusliikkeessä rauhaan. Tätä ihastelen talvisin kadulta jos kaihtimet ovat jääneet auki. Luo hauskan discoefektin kattoon.

Bourgie nyt vaan on klassikko. Varmaan kaunein muovista valmistettu asia maailmassa.

Makuuhuoneen valonkantaja on kivan herkkä. Kangaspinta siilaa valon todella kauniisti.Mukaan mahtuu vielä monta muuta. Nämä ehkä ne kauneimmat.

Eat Drink & Sleep Pink

Mikä on pinkki vallankumous? Se on yhden pienen ihmisen taistelu ankeuttajia vastaan. Ajatus on syntynyt ja syventynyt vuosien varrella. Elämä voi olla välillä hyvinkin surkeaa, mutta arki voi olla aina pikkuisen pinkimpi. Pari vuotta sitten minulla oli tähänastisen elämäni surkein syksy. Sairastin itse. Olin pitkään töistä pois ja olin niin kipeä, etten pystynyt oikein tekemään mitään muuta kuin surkuttelemaan itseäni. Elämä lähti pyörimään oman navan ympärillä. Mikä olo oli aamulla ja miten paljon herätessä sattui. Kuten aina tämä ei riittänyt. Alkusyksystä läheiseni joutui vakavaan onnettomuuteen ja joutui viettämään lähes koko syksyn sairaalassa. Kuukaudet vaihtuivat ja elin jotenkin sumussa. Väillä yritin käydä töissä vaihtelevalla menestyksellä. Juoksin lääkäriltä toiselle ja kaiken muun vapaa-ajan vietin toisella paikkakunnalla sairaalassa läheiseni seurana. Huoli oli jatkuva. Silloin. kun en ollut paikalla murehdin läheiseni hyvinvointia ja mielialaa. Syksy oli harvinaisen synkkä ja pimeä, ainakin meille. Huomasin kuinka nopeasti kaikki mukavat asiat alkoivat jäädä arjessa taka-alalle, kun energia ei riittänyt mihinkään. En käynyt missään tai tehnyt mitään.

Väsyneenä ja stressaantuneena tippuu omaan kuppaansa eikä enää nää ympärilleen. Maailma pyöri kuitenkin tuolla jossain ihan samaan malliin kuin ennenkin. Läheiseni pääsi jouluksi kotiin ja tilanne alkoi näyttää ihan toiveikkaalta. Samaan aikaan oma vaivani alkoi selvitä ja oloni helpottui. Pienellä ruokavaliomuutoksella pystyin taas käymään  töissä eikä pelkkä vatsakipu tai sen odottaminen enää hallinnut päiviä. Pienin askelin yritin tulla kuplastani ulos ja etsiä ympärilleni tavallista arkea. Kevään koittaessa, kuitenkin läheiseni vointi romahti jälleen. Onnettomuus ja pitkä sairaalajakso oli tuonut mukanaan muita elimellisiä ongelmia. Taas oltiin sairaala -ja lääkärikierteessä. Välillä olin niin epätoivoinen, että halusin vain kadota. Pelkäsin jokaista puhelinsoittoa ja väsyin kuuntelemaan ja antamaan ohjeita. Kaikilla muilla oli elämä ja minä istuin kotona puhelin kädessä ja pelkäsin.

Ajatus ei syntynyt yhdessä yössä. Enneminkin kirjain kerrallaan ehkä juuri niinä yön pimeinä tunteina. Minusta ei kohta olisi enää kenellekkään hyötyä jos en ryhdistäytyisi. Ihan pienin askelin aloin pitää taas itsestäni huolta. Aloin taas liikkumaan ja katsomaan peiliin. Alkuun tunsin huonoa omatuntoa ajasta jonka otin itselleni. Kuitenkin hyvin nopeasti huomasin elämän virtaavan takaisin kehooni ja mieleeni ja vaikutuksen huomasivat muuutkin. Mitä enemmän lisäsin glitteriä arkeeni sitä paremmin jaksoin ja ilo alkoi tarttua myös ympärilleni. Pikkuhiljaa myös läheiseni tilanne rauhoittui ja pääsimme jatkamaan normaalia elämää. Kuitenkin ajatus pinkimmästä hieman sädehtivämmästä maailmasta jäi elämään päähäni. Tiedän, että akuutissa kriisitilanteessa ihmistä on aivan turha yrittää piristää. Kuitenkin tilanteen jatkuessa ihan hupsutkin jutut voivat auttaa. Pitää nähdä vaivaa itsensä eteen ja keskittyä niihin asioihin joista pitää.

Aikuinen nainekin saa nauttia vaaleanpunaisesta ja kerätä Hello Kitty tavaroita jos siitä saa mielihyvää. Jos kultaiset glittertennarit saavat hymyn huulille ei niitä saa jättää ostamatta sen vuoksi, että joku niitä ihmettelisi. Tähän olen alkanut kannustaa myös ympärilläni olevia naisia. Myös äiti-ihimen voi kulkea pinkeissä tennareissa ja olla edelleen ihan yhtä uskottava roolissaan.  Elämästään voi rakentaa juuri sellaisen kuin haluaa. Kuitenkin iloa on paljon helpompi hakea pienistä arkisista asioista. Kannattaa sanoa ei kaikelle rumalle ja kuluneelle. Ilo tarttuu oli aiheuttajana sitten ripsienpidennykset, liian kirkas huulipuna lähikaupassa tai kauniit vaatteet. Ajatus saattaa äkkiseltään kuulostaa pinnalliselta ja turhalta, mutta voin kokemuksesta sanoa, että se toimii. On paljon vaikeampaa lähteä etsimän hetkessä syvällisempää tarkoitusta elämälleen. Suuri laiva kääntyy hitaasti. Mutta värikkäällä kannella on huomattavsti mukavampaa odottaa suunnan muutosta.

Viime kesänä kun vuosi surkeasta syksystä oli kulunut aloin pohtia elämääni tarkemmin uudelleen. Pienissä erissä tajusin, että onnen avaimet ovat omissa käsissäni. En voi syyttää ketään omista valinnoistani. Vain minä voin vaikuttaa siihen olenko onnellinen tai iloinen. Eivätkä asiat tapahdu vahingossa. Onnen eteen tulee tehdä töitä. Nyt pyrin tekemaan asioita joista nautin ja jotka tekevät minut onnelliseksi. Olen aloittanut uusia harrastuksia ja lämmittänyt vanhoja. Pidän tarkemman huolen ystävyyssuhteistani. Ja yritän joka päivä tehdä yhden turhan tyttömäisen glitterpitoisen asian jolle voin hymyillä. Uskallan taas haaveilla.Ihan pinkisti!