Nainen pakkaa, mies pakkaa

Nainen lähtee yhden yön kestävälle matkalle jonka ainoana funktiona on juhliminen ja yhdessä viihtyminen. Kaksi viikkoa aikaisemmin alkaa hillitön stressaaminen vaatteista. Mikä on sää? Mikä on fiilis? Mekko, farkut, mikä mekko? Eihän mulla ole mitään järkevää edes kaapissa. Löytää jotain. Vaihtaa yläosan ja kengät eivät enää sovikkaan kuvioon. Laukku on väärää sävyä ja jos sen vaihtaa se riitelee kenkien kanssa. Unohtaa hetkeksi koko jutun ja päättää odottaa sääennustetta. Paria päivää ennen päättää pakata koko omaisuutensa mukaan ja ihmetellä sitten perillä mitä pukee päälleen. Jossain vaattessa on kuitenkin lähdettävä. On kylmä, ei ole kylmä. Sää ei ole naisen kaveri. Päättää pukea päälleen farkut ja antaa koko roskan olla. Töistä lähtiessään menee kauppaan ja ostaa leopardihousut ja uudet timanttisandaalit. On tyytyväinen sopivan rouheaan lopputulokseen. Kotona alkaa pohtimaan näyttääkö persaus kuitenkin liian isolta housuissa. Ottaa muutaman kuvan ja pyörii miehensä edessä. Onko nämä hyvät? Näytänkö mä lihavalta? Hyvät on, syötävän hyvät ja et näytä, siis lihavalta. Naiselle on yksi lysti mitä mies sanoo. Eihän miehet kuitenkaan tajua. Mutta pakkohan ne persauksen megalomaaniseksi tekevät läskihousut on nyt puettava kun tuli ostettua. Kengät ovat kuitenkin hyvät. Kengät mahtuvat aina. Niihin ei vaan enää löydy laukkua. No paskat. Ihan sama. Värjää tukan. Tietysti kahdella eri värillä. Muuten se oliskin liian helppoa. Nyppii kulmat ja ajaa säärikarvat. Kuuntelee musiikkia ja miettii mikä mekko olisi paras ottaa mukaan. Tarkistaa lähtöajan sataan kertaan. Etsii passin. Löytää sen jopa. Tarkistaa lähtöajan ja sovitun kohtaamispaikan. Käy tarkistamassa, ettei passi ole hävinnyt uudestaan. Perkaa meikkipussia ja harmittelee, ettei ehdi enää värjäämään kulmia. Jos tukan jätää nutturalle ei tarvitse ottaa matkalaukullista hiustarvikkeita mukaan. Entäs jos kuitenkin perillä tahtoisi ottaa tukan auki. Matkalaukku on vielä kaapissa. Ehtiihän sen. Tarkistaa lähtöaikataulun ja passin. Niin ja päivämäärän. Olihan nyt oikea viikonloppu. Tarkistaa työvuorolistan, että on varmasti vapaata. Tarkistaa onko passi voimassa. Kuuntelee juutuubin tyhjäksi hyviä menobiisejä. Käy suihkussa. Hajuvesi. Mikä sopisi huomisen fiilikseen. No mistähän sen tänään voi tietää? Sovittaa leopardihousuja vielä kerran ja toteaa takamuksen olevan ihan hyvä. Yläosa vain puuttuu. Tarkistaa onko passi hävinnyt pöydältä. Harmittelee, kun niska, korvat, maha ja kylpyhuone on värjäytynyt mustaksi ja violetiksi. Hei kynnet pitäsi lakata. Ja apua!! Varpaan kynnet myös. Suunnitelma muuttui ja sandaalit ovat lähdössä mukaan. Keittää kahvia keskellä yötä ja miettii miten hauskaa huomenna tuleekin olemaan. Etsii tunnin rahapussia. Ei voi pakata käsilaukkua, koska ei tiedä minkä haluaa ottaa mukaan. Tarkistaa lähtöaikataulun ja passin. Etsii puhelimen laturin ja tajuaa ettei ole mitään mihin sen voisi vielä pakata. Nainen luovuttaa. Tietää, että kuitenkin herää odottamaan lähtöä jo aamuyöllä. Silloin ehtii vielä hyvin pakata. Lakata kynnet ja hermostua kunnolla. Nainen herää. Pakkaa paniikissa koko omaistuutensa mukaan. Tarkistaa passin vielä rappukäytävässä ja toivoo olevansa oikeana päivänä liikkeellä.

Mies lähtee yhden yön kestävälle matkalle jonka ainoana funktiona on juhlimen ja yhdessä viihtyminen. Hän herää aamulla hieman liian myöhään. Kysyy vaimoltaa minkä paita olisi hyvä. Pukee sen päälleen. Heittää reppuun vaihtokalsarit ja passin ja lähtee tyytyväisenä kaljalle.

Reissumieli

Olen aina rakastanut reissaamista. Ihan sama mihin ollaan menossa. Suunnittelua ja odottamista. Aina pitää olla joku edes pieni matka suunnitteilla johonkin. Se pitää elämässä kiinni. Ihan pienenä yksi lempileikeistäni olikin matkustaminen. Minusta ja tuon ajan parhaasta kaveristani on säilynyt hellyttäviä kuvia. Yhdessä pieni tyttö ja poika istuvat nukkekodin katolla. Tytöllä on vähän liian iso lierihattu päässä ja jalassa kai äidin korkkarit. Käsilaukku puristuneena pienten käsien väliin. Pojalla on nukke sylissä ja molemmat hymyilevät aurinkoisena kameraan. Ollaan siis junassa. Määränpää tuntematon. Eikä sillä oikeastaan olekkaan väliä. Kunhan on menossa johonkin. Pieni sentimantaalisuus on lähiaikoina vaivannut kaikkia. Ehkä ilmassa on jotain outoa. Vanhempani olivat hetki sitten reisussa. Äiti kertoi herkistyneen hotellissa, kun oli purkanut laukkuaan. Hän oli alkanut muistella aikaa joilloin matkustimme yhdessä. Hän kertoi kuinka olin rakastanut pakkaamista. Yleensä olinkin aloittanut sen heti, kun olin kuullut pääseväni johonkin. Olin pakannut ja purkanut. Käynyt kurkistamassa äidin laukkuun. Mutissut jotain käsittämätöntä, pudistellut päätäni ja mennyt järjestelemään laukkuani uudelleen. Elämä 80-90 luvun taitteilla pienessä maalaiskunnassa oli oikeasti aika arkista. Rahaa ei todellakaan ollut leviteltäväksi asti Kuitenkin reissasimme ihailtavan paljon. Ehkä sieltä olenkin saanut sen tarvittavan kipinän jatkuvaan liikkeellä olemiseen. Varsinkin isäni on aina ollut sitä mieltä, ettei maailmasta voi olla mitään mieltä jos sitä ei ole nähhnyt. Siksi teimme paljon pienen budjetin matkoja tai sitten kävimme vain sukulaisissa ympäri Suomea.

Ehdottomasti monet parhaat lapsuusmuistoni liittyvätkin noihin automatkoihin. Ollaan menossa johonkin, oikeastaan ihan sama minne koska matkalla olo on parasta. Mukaan on pakattu eväät jotka syödään jossain tarkoin harkitussa paikassa. Maalla oli aina kesäisin ihan uskomaton kiire. Pienen hetken sisällä tehtiin lähes vuoden työt. Voitte uskoa, ettei heinänteon sun muuna ikana paljon leikitty. Siksi nuo pienet pyrähdykset olivatkin niin mahtavia. Perhe koossa, yhdessä. Ei voinut tehdä muuta kuin jutella. Eihän autossa ollut edes radiota, ei tietenkään. Sitten pysähdytään syömään. Ei minnekkään huoltoasemalle vaan viltille. Taas paistaa aurinko. Makaan sellälläni viltillä. Kädessä pala ranskanleipää. Katselen taivasta. Äiti ja isä kiistelevät luultavasti jostain ajankohtaisesta aiheesta. Luultavasti politiikasta. Kuuntelen tuttuja ääniä, mutta keskustelu ei kiinnosta minua. On vaan niin ihanan kutkuttavaa olla poissa kotoa. Suorastaan suuressa seikkailussa. Levoton sielu. Se on kai hyvin kuvaava sana. Viihdyn vieläkin autossa ja bussissa. Vaikka olen varmaan puolet elämästäni istunut bussissa en ole kyllästynyt siihen vieläkään. Istun ikkunapaikalla napit korvissa ja katselen vaihtuvaa maisemaa. On kai rauhoittavaa kun maailma liikkuu ympärilläni. Vauhti rauhoittaa vaeltavaa mieltä. Ei tarvitse itse ryntäillä mihinkään, kun joku kuljettaa eteenpäin.

Jatkuvasta rahapulasta kärsivänä en tietenkään ole päässyt niin moniin paikkoihin kuin olisin halunnut. Mutta en ole ronkeli. Kohteella ei ole hirveästi väliä. Tallinnasta on tullut lapsuuden myötä yksi lempipaikoistani. Sinne oli silloin ja edelleen halpaa ja helppoa matkustaa. Joskus olenkin nauranut, että osaan liikkua Tallinnan keskustan alueella paremmin kuin Helsngissä. Paljon enemmän olen siellä aikaani viettänyt. Enkä kyllästy siihen koskaan. Minun kaupunkini. Pienet mutkaiset kujat joilta voi aina löytää jotain uutta. Siellä on suorastaan kotoisa olo. Junttimatkustusta parhaimmillaan. Mutta tälläisiä asioita en ymmärrä hävetä. Kun ihmiset puhuvat lempikohteistaan kuuluu nykyään sanoa hakevansa aina jotain autenttista. Pieniä kyliä joissa asuu paikallisia ihmisiä. Autioita hiekkarantoja joissa vain palmut kuiskivat. Jaa-a. Minä viihdyn väkijoukoissa, paikoissa joissa on elämää ja ihmisiä. Ollaan joskus naurettu puolisoni kanssa ajatukselle meistä paratiisirannalla. Siellä olisi siis hiekkaa ja hiekkaa. Jaksaisimme intoilla siitä varmaan päivän. Sitten olisi pakko päästä johonkin missä tapahtuu. Sama koskee joitain nukkuvia kalastajakyliä jossain Välimerellä. Ovathan ne kauniita ja viihtyisiä, mutta mitä kummaa sellaisessa paikassa voi tehdä? Olemme kerran olleet tälläisessä pikkukylässä ja se kokemus varmaan riittää loppuelämäksi. Muistan illan kun näimme jonkun katolilaisen pyhän kulkueen. Mikä riemu. Täällähän oikeasti tapahtuu jotain. No eihän sitä kestänyt kuin tunnin ja sitten oli taas hiljaista. Miksi te oikeasti menette johonkin Sunny Beachille? Ja toista kertaa? Ettehän te edes juo siellä. No ei juoda ei. Lomatkan päivät ovat aivan liian kalliita krapulapäiviksi. Ja reissuissa myönnän muuttuvani vielä natsimmaksi mitä tulee alkoholin käyttöön. Ne eivät vaan kuulu yhteen. Onneksi jaamme tämän käsityksen. Mutta vielä siitä uskomattomasta turistirysästä jossa ei kertakaikkiaan ole mitään aitoa. Mutta se sykkii hyvää mieltä, ääntä ja ihmisiä. On ihanaa hukkua vaeltavaan ihmismassaan, katsella ympärilleen ja imeä itseensä sitä vaeltavaa enrgiaa. Katsoit mihin tahansa joka paikassa tapahtuu jotain. Musiikki soi yötä päivää. Kukaan ei ihmettele jos otat muutaman tanssiakskeleen kadulla. Luulevat vain sinun olevan humalassa. Rannallakin kuutelen paljon mielummin railakkaana soivia listahittejä ja ihmisten naurua kuin aaltojen ääntä. Silloin oma pää hiljenee hetkeksi. Keskustelen itseni kanssa arjessa niin paljon, että otan siitäkin mielelläni lomaa joskus. Ja hiljaisuudessa se ei onnistu.

Pikkumyy sanoi joskus haluavansa nähdä loputkin tästä maailmasta ja se onkin elämohjeeni. Yksi niistä monista. On paljon helpompaa käydä töissä ja elää arkea kun edes satunnaisesti pääsee näkemään jotain ihmeellista ja oppii jotain uutta. Reisuissa päästän sisäisen kakarani lopullisesti irti. Intoilen ja pälpätän. Jokainen näkemäni asia on surrempi, ihmeelisempi ja kauniimpi kuin mikään ennen. Siihen asti kun käännyn ja nään jotain uutta. Ei saa kirkoissa ja museoissa hihkua. Mutta joskus on ollut pakko. Ihan vahingossa. Viime reisussa näkemäni palatsi taannutti minut lapsuuden prinsessa leikkeihin. Kävelin majestettisesti aluan kierreportaita ylös ja huokailin jokaisen uskomattoman huonekalun edessä. Ei lähdetä täältä koskaan pois. Ja paluumatkan puhuin lakkaamatta. Ihan lakkaamatta kuinka uskomaton paikka se oli. Onneksi puolisollani on sama lapsenmieli ja hyvät hermot. Kun on seisonut oikean vesiputoiksen alla jäisessä vedessä hampaat kalisten, silittänyt norsua, katsonut vuorenrinteeltä alas maailmaa jota ei uskonut edes olevan. Silmät pyöreänä tuijottanut rakennuksia joita ei enää nykyään kukaan uskaltaisi rakentaa, nähnyt raunoita ja loputtoia sokkeloisia katuja. Silloin voi sanoa eläneensä. Asiat unohtuvat ja haalistuvat muistoissa, mutta tunne säilyy. Uuden löytämisen riemu. Se lapsellinen ja suorastaan nolo riemu.

Minulle ei koskaan tule koti-ikävä. En koskaan kyllästy matkalla. Ihan joka paikasta on pitänyt lähteä itkun kanssa pois. Puolisoni on yleensä lähtöä edeltävänä iltana jo ihan valmis kotiin. Minä istun lattialla aukinaisen matkalaukun kanssa ja murjotan. Tai itken leuka vapattaen. Nyt tämä loppuu. Aina liian aikaisin. Niin paljon jäi taas kokematta ja näkemättä. Ei koskaan tarpeeksi. Hän nauraakin aina minulle, että joskus pitäisi kokeilla kuinka pitkään pikkurouva viihtyisi jos arki ja rahatilanne ei kaatuisi niskaan. Kuka tietää jos joskus uskallamme toteuttaa villin yhteisen haaveen tyskentelystä ulkomailla. Ehkä silloin löytäisin ikävän kotiin ja tavalliseen arkeen. Toisaalta mihin minä ikävöisin kun se kaikista rakkain olisi vierellä. Se sydämen koti.

Oma paikka

Muutama vapaapäivä takana ja ehdin melkein kuivalla säällä maalle. Mökille ei kuitenkaan tehnyt mieli. Itikoita ja kamalan kylmä. Harvinainen kesä. En ole uinut vielä ollenkaan. Odotin ihan intona jäiden lähtemistä ja sitten vain unohdin koko jutun. Seuraavaksi tilannetta tulivat sotkemaan tuoreet lävistykset. Napakorun mokoma vielä tulehtui. Ehkä en uikkaan koko kesänä. Pitäisi välikesän. Jos sitten reissussa. Jos toiveeni totutuu on kohteessa rapiat neljäkymmentä lämmintä eikä kiire mihinkään. Silloin voi huoletta muuttaa mereen asumaan.

Mutta miten kaunis ja runsas voi olla Suomen kesä. Innostuin eilen illalla kuvaamaan sydämeni sielunmaisemaa. Olen vannotunut kaupunkityttö nykyään, enkä halaja takaisin maalle. Silti nämä maisemat saavat sieluni pehmenemään. Jokainen puu ja pensas on tuttu. Niin rakas ja oma. Vähän villi ja salaperäinen. Sellainen Liisa ihmemaassa. Ei mikään Japanilainen kivipuutarha. Kaukana siitä. Lapsuuteni maisemat. Silloin, kun kesä ei loppunut koskaan. Ja aina oli lämmintä.Paljaat varpaan nurmikolla. Auringon lämpö hiuksissa.

Laittakaa biisi soimaan ja katsokaa kuvat. Siinä on minun sielunmaisemani.

Mitä tänään?

Käytiin tänään syömässä jätskiä vesisateessa. Jotain kummaa oli tapahtunut ja pariskunnalla oli yhteinen vapaapäivä. Joskus ollaan oltu niin kauan erilämme, että ihan unohtaa kämpässä asuvan jonkun muunkin. Tavarat vaan mystisesti liikkuvat oman työpäivän aikana. Tontut eivät nimittäin tyydy vain siirtelemään ne piilottavat. Ostin Kauppakeskuksen pienestä puljusta italialaista suklaajäätelöä johon olen kehittänyt kevyen addiction. Myyjä kysyy ensin olenko oipiskelija. No en ollut. Seuraavaksi hän tiedustelee mahdanko olla alle 21. Sytyin hersyvään nauruun ja vastasin että en, mutta kiitos kovasti. Siinä sitten nauroimme yhdessä. Tekisi hyvää ikäkriisille jos se vielä vaivaisi. Tiedän kyllä olevani ikäistäni nuoremman näköinen ja välillä käytökseni toki tukee tuota mielikuvaa. Viime syksynä jouduin ilmiriitaan portsarin kanssa joka ilmoitti henkkareideni olevan jonkun muun. No luultavasti hän halusi vain kinastella, enhän mä oikeasti näyttänyt 17 vuotiaalta tai mikä sen juottolan ikäraja nyt olikaan. Pitkällisellä kela sun muitten korttien tarkastelulla pääsin kuitenkin sisään. Babyface aiheuttaa närää myös ajoittain töissä kun ihmiset eivät voi käsittää, että olen kuitenkin ollut jo hetken töissä ja ihan oikeasti osaan asiani. Onneksi tarvittaessa paikalle sattuva jäätävä virkaääni pelastaa. Välillä säikähdän itsekkin sen kuullessani.

Olen tänään ollut erityisen harmistunut asuinpaikkakunnastani. Yleensä olen hyvinkin tyytyväinen suloiseen ja toimivaan pikkukaupunkiin jossa kaikki tarvittava on yhden kadun varrella. Nyt tuon Pin up jutun myötä tuntuu, että aivan kaikki tapahtuu Helsingissä. Eihän sinne lopulta ole kovinkaan pitkä matka, mutta matkustaminen kysyy aikaa ja rahaa ja molemmista on krooninen puute. Tällä hetkellä ajasta vielä se suurempi. Katselin tässä kolmea kalenteriani ja totesin vapaiden viikonloppujen olevan buukattu täyteen syyskuuhun asti. Eikä se mitään. Ihan älyttömän kivoja juttuja tulossa ihanaisten kanssa. Kesät ovat vaan niin hektistä aikaa ettei sponttaaneille säädöille oikein ole aikaa. Ja oikeastaan sama taitaa vaivata lähes kaikkia vapaapäiviäni. Oikein nauratti tänään, kun ystävä pyysi seuraksi junaretkelle Helsinkiin huomenna. Ihan vaan hengailemaan. Arvatkaa vaan olisinko lähtenyt huutaen mukaan. Mutta huomenna matkustan vanhempieni luokse. Sielläkin tulee käytyä aivan liian harvoin. Sitten toinen muru pyytelee asiantuntijaksi huulipunaostoksille. Pikkujuttu, ajattelette. Mutta minulle ei. Haluaisin aina antaa aikaa läheisilleni. Siksi varmaan olenkin väillä ihan umpisolmussa aikataulujeni kanssa. Varsinkin tietysti siksi, että elän niin hetkessä. Muistan työvuorojanikin ehkä kahden päivän päähän. Sovi siinä sitten mitään.

Ensi viikonloppuna lähdetään sitten teatteriporukalla laivalle. En malttaisi odottaa. Se on niin hersyvän eloinen sakki. Herättää eloon kenet vain. Tänään kaupungilla olisi tehnyt ihan hirveästi mieli ostaa reisuun uusi mekko. Onneksi järki heräsi sovituskopissa. Onhan noita. Ihan muutama. Olen ehkä äidiltäni oppinut sen että uusi tilanne vaatii uuden asun. Oikeasti tarvitsin uudet työkengät. Beiget mummokengät pilaavat hyvänkin päivän.

Sataa, aina sataa. Tänään haaveilin, että oltaisiin menty ulos ottamaan kuvia. Parempaan valoon. Mutta kuka tuonne nyt lähtee kastumaan. Tarvitsen kuitenkin vielä hirveästi harjoitusta kunnon poseerauksiin. Malliohjelmia katsellessani en ole koskaan ymmärtänyt kuinka vaikeaa on hallita samaan aikaan naamaa ja jalkoja. Mutta on se. Kun toiseen keskittyy toinen valuu pois. Ihan oikeasti. Pitäisi photoshopata aina parempi pää toimivampaan kroppaan. Mutta sehän olisi huijausta.

Sentään sisäinen pikkuemäntäni heräsi kun jouduin jäätelöllä huijattuna ruokakauppaan. Vihaan niitä paikkoja. Ihan ylikaiken. Voin minä jotain pientä käydä ostamssa itselleni. Mutta viikon ruokaostokset ovat hirvittävä tehtävä. Pitää lukea päiväyksiä ja vertailla hintoja. Ja kassalla sattuu aina jotain. Viimeistään ulkona huomaat, että unohdit jonkun maidon. Sitten pelaat itseäsi vastaan kivsaksetpaperia ja arvot onko aamukahvi uuden yrityksen arvoinen. Niin ostin siis pesuaineita. Ne ovat aina olleet heikkouteni. Yleensä se meneekin niin, että puolisoni keräilee ruokasostoksia ja minä haaveilen huuhteluaineiden luona. Ja kuvittelen raikkaiden pesuaideiden siivoavan kotimme itsestään. Tässä kohdassa minäkin olen hifistelijä ja parhaina aikoina jokaiselle tahralle löytyy oma myrkkynsä. Ei ole mitään luomua se. Pitäisi jollain etikalla ja sanomalehdellä pärjätä. Pyh sanon minä. Pesuaineiden kemiallinen tuoksu on ainut syy siivota.

Ja tein melkein ruokaa. Siis hellalla. Kaupassa innostuin niin, että kuvittelin syöväni illalla jotain kanakastiketta. Olen viimeksi laittanut ruokaa ehkä huhtikuussa. Siis sellaista lämmintä. Onneksi vastakipu pelasti tältä arkihaasteelta. Ei nyt kaikkea sentään samaan päivään. Seuraavaksi olisin kai liittynyt martttoihin. Niin ja tehnyt sen joululta tekemättä jääneen piparkakkutalon. En muuten ymmärrä sitä taikinan syömistä. Ei se nyt pahaa ole. Mutta taikinaa kuitenkin.

Pitäisi pakata huomista varten. Edes jotain. Normaalisti pakkaan lähtöaamuna ja sitten perillä ihmettelen kun laukussa on neljä hiusharjaa eikä yhtään paria sukkia. No onneksi vanhempien luota löytyy selviämispakkauksia ihan kaikkiin tilanteisiin. Vaikka ei ottaisi mitään mukaan. Siellä on muuten elämäni rakkain ja omin paikka. Harmaa raidallinen kangassohva. Tarkasti sen oikeanpuolinen nurkka, heti leivinuunin vieressä. Selkämyksellä on viltti. Siinä on valkoisella pohjalla kukkia. Siihen kääriydyn kelistä riippumatta ja teen sohvaan pesän. Siinä voisin nyhjätä vaikka kolme päivää putkeen, vaikka muutoin olen aina liikkeessä. Aikoinaan kun meillä oli vielä kissa sillä oli tapana tulla nukkumaan päälleni kun olin nukahtanut itse. No ei ole ollut kissaa enää vuosiiin enkä enää itsekkään nukahda sohvalle univammani johdosta. Mutta onneksi paikka on vielä olemassa. Sellaisia ihminen tarvitsee. Samoin kuin oman paikan ruokapöydässä. Pirttipöydän oikeassa laidassa oven puolella. Siinä istun jalat takapuolen alla ja katselen ikkunasta lainamummolaani. Joka siis tarkoittaa paikkaa jossa ei asunut mummini vaan maailman paras korvikemummi. Harva asia on ollut elämässäni ihan oikein päin. Mutta minusta katsottuna kuitenkin juuri oikein.

Viikonlopun vuoristorata

Todella kummallinen viikonloppu alkaa olla takana. Pienen ajan sisällä on käyty koko tunneskaala läpi hillittömästä raivosta hallitsemattomaan itkuun ja naurun kautta takaisin. Minut tuntevat tietävät että yritän ratkaista ja selvittää asioita rasittavuuteen asti. Joskus kuitenkin tulee tilanteita joille en kertakaikkiaan mahda mitään. Ensin ärsyttää kuin pientä oravaa sitten tulee raivo jolle ei löydy edes sopivaa kohdetta. Surua kestän kaikista huonoiten. Koska ikävien tunteiden säätelykykyni on viisivuotiaan tasolla täytyy melko nopeasti tehdä päätös. Mennäkkö kaappiin murjottamaan vai yrittää raivokkaasti eteenpäin. Jos en voi korjata oikeaa ongelmaa on valloilleen päässyt energia pyrittävä kanavoimaan johonkin järkevään tai muuten räjähdän. Muistan ikuisesti kesän, kun olimme menossa naimisiin. Se jokaisen ihmisen onnellisin aika. No juu ainakin aika monelle. Meille elämä järjesti pienen yllätyksen sairastumisen muodossa. Samalla kun mietin kutsukorttien ja kahviliinojen väriä jouduin odottomaan koevastauksia, olinko sairastunut pikkuisen vai todella vakavasti. Koko tuona outona kesänä romahdin kerran. Istuin yksin sairaalan odotusaluassa ja itkin. Kaikki voima valui jonnekkin muovimaton tahroihin. En jaksanut välittää muiden katseista tai valuvista meikeistä. Kun pääsin kotiin totesin, ettei tilanne murehtimalla parantuisi. Ja voin kertoa, ettei mitään juhlia ole koskaan järjestetty sellaisella intensiivisyydellä kuin häitämme. Purin kaiken sisällä olevan kuohunnan tekemiseen. Sille voimalla olisi järjestetty vaikka olymppialaiset. Vähän ennen juhlapäivää selvisi ettei suurempaa hätää ollutkaan. Toki olin ehtinyt suunnitella itselleni hautajaiset sun muut. Ne jäivät sitten myöhempää käyttöä varten.

Tässä on muuten hätäapu heikkoihin hetkiin. Heti kun alkaa masentaa vilkaisen tätä kuvaa ja purskahdan nauruun. Tässä juhannusyön tatuointisuunnittelua yhdeltä rakkaalta. Laitoin tämän varmuudeksi puhelimeen taustakuvaksi. On sieltä heti käytettävissä kun tarvitsen piristystä. Ajatus tatuointiliikkeeseen marssimisesta tuon keltaisen lapun kanssa on niin hervoton, että se auttaa ihan joka kerta.

Loputtoman energinen ja alati uusista asioista innostuva, kiihkeä, ajoittain hieman maaninen jopa ärsyttävä. Mutta juuri noiden asioiden takia pidän sinusta niin paljon totesi puolisoni. Ethän sinä muuten olisi sinä. Joku muu ihmettelee, että mistä sinä oikein keksit noita juttuja, kun aloitan kiihkoilun jonkun uuden asian parissa. No minä vain pidän silmäni auki ja aina jotain kiinnostavaa tarttuu mukaan.Meillä täytyy olla äidin puolella joku piilevä risteys latinovereen. Sen verran intohimoista sakkia on koko porukka. Ehkä se tunteiden säätelykyvyn puutoskin tulee sieltä.

Tällä hetkellä se on Pin Up. Siihen aijon nyt upottaa kaiken tarmoni. Suuri paljastus on siis se, että olen lähtenyt tälläiseen mallivalmennukseen mukaan. Alkuun päätin, etten kerro siitä kenellekkään. Ettei kukaan saisi minua vakuuttuneeksi idean älyttömyydestä. En ole kuitenkaan malttanut olla asiasta ihan hiljaa ja nyt voinkin sitten ilmoittaa sen ihan virallisesti. Ei kukaan enää käännä päätäni kettuilemalla asiasta.  Ja ainahan löytyy tekosyitä miksi ei pitäisi tehdä mitään. Aina on liian ruma ja lihava ja laiska että kannattaa jäädä kotiin itkemään. Suomessa ulkonäköön liittyvät asiat ovat erityisen vaikeita. Ei saa luulla itsestään mitään. Parempi vaan olla ihan väritön ja seisoa niin lähellä seinää, että sulaa tapettiin. En minäkään luule itsestäni mitään. Mutta en jaksa enää turhaan rajoittaa itseäni. Mitään siinä ei voi menettää. Toki voi nolata itsensä jonkun silmissä, mutta sen teen herkästi ihan ilmestymällä paikalle. On oikeastaan aika helppoa elää, kun kukaan ei pidä ihan järkevänä. Ei tarvitse selitellä miksi juuri nyt haluan kokeilla tätä.

Pin up on tervettä naiskuvaa, kurveja ja korkoja. Sini Tarkkasen luotsaama mallitoimisto on hyvällä asialla naisten itsetunnon bustaajana. Ei tarvitse olla laiha ja pitkä. Riittää kun viihtyy nahoissaan ja pystyy hymyilemään itselleen. Toimisto osallistuu myös aktiivisesti kiusaamisen vastaiseen toimintaan. Eli tummissa vessissä ollaan pinnallisuuden takana.  Olen aina viihtynyt kameran edessä ja nyt minulla on mahdollisuus päästä ammattikuvajaan käsittelyyn edes koekuvausten ajaksi. Valmennuksen aikana opitaan myös asioita tyylistä sun muusta ihanasta tyttöhömpästä. Harjoitellaan meikkaamista ja kampauksia ammattilaisten johdolla.  On ehkä turha mainita että olen intona. Niin ja tosiaan olen saanut tuota kautta jo uskomattoman määrän uusia samanhenkisiä tuttavuuksia elämääni. Eli ihmettelijöille tiedoksi. Tästä johtuivat viisitoista uutta Facebook ystävää. Vahvoja tatuoituja ja pimpattuja naisia jotka uskaltavat olla sitä mitä ovat. Siinä remmissä on hauska temmeltää mukana.  Luultavasti tämä ei johda mihinkään sen kummempaan, mutta aijon totisesti nauttia kyydistä niin kauan kuin sitä kestää. Saampahan taas yhden kokemuksen elämääni lisää. Ja jo fysiikan lakien mukaan tyhjä tila täyttyy itsestään jos sitä ei täytä. Tämä juttu pitää minut liikkeessä ainakin kesän loppuun saakka.Saatan siis välttyä normaaleilta vaihtoehdoilta kuten alkoholiongelmalta, sirkukseen liittymiseltä ja luostariin muutolta. Viimeinen on yleensä aina patenttiratkaisu kaikkiin elämäni ongelmiin. Aika hyvin ateistilta. Olen tainnut katsella liikaa Sound Of Musicia lapsena. Kamalan rumat vaatteet vaan niillä nunnilla. Ehkä ainut asia mikä on pitänyt minut erossa asian toteuttamiselta.  Saatoin myös lähettää hakemuksen yhden hömppälehden kisaan. Mutta se on jo niin älytön juttu, että sille nauran itsekkin. Mutta katsotaan jos se tuottaa tulosta niin kerron sitten lisää. Tuskin sentään. Mutta tarpeeksi kun touhuaa samaanaikaan kaikkiin suuntiin niin joku aina osuu, ihan vaikka vahingossa.

Oli muuten hauska hetki kun intoilin tätä Pin Up juttua yövuorossa. Paikalle osunut miespuolinen opiskelija jäi kuuntelemaan keskustelua ja hänen katseensa oli vähintäänkin epäilevä. No ymmärrän hyvin. Siinä minä olin. Ilman meikkiä, silmät turvonneina päivän itkuista. Tukka harjaamatta epämääräisellä ponnarilla. Työvaatteiden päällä miesten ruskea potilastakki lämmittämässä kehoa ja mieltä.  Juu sillä habituksella olisinkin voinut osallistua ihan mihin missikisoihin vain.Onneksi maalikerroksella saa betoniseinästäkin ruusuisen. Tai jotain sellaista.

Eli tätä hömppää on luvassa vielä paljon. En malta odottaa mitä edessä vielä onkaan. Pelastan maailman sitten myöhemmin. Ehkä ensi keväänä.

Tässä ensimmäisen viikon kotitehtävä. Ohjeena oli tehdä oma mielikuva Pin Up meikistä. Ehkä hauskin kotitehtävä mitä mulla on koskaan ollut.Tietysti lukuunottamatta äidinkielen läksyjä kun sai kirjoittaa ihan mitä vaan.  Kauheat suoristuspaineet lähettää kuva ammattimeikkaajan arvosteltavaksi. Saa nähdä tuleeko hylsy.Pitäkää hattaralle peukkuja!!!

Ystävyyden ylistyslaulu

 Tulla lähelle vaatii sinulta paljon voimaa. Paljon väkevää voimaa.

  Olla lähellä vaatii sinulta rohkeutta. Paljon paljasta rohkeutta.

 Päästää lähelle, sisälle. Vaatii sinulta vain uskoa toiseen ihmiseen. 

Tommy Taberman

 Olette huomanneet, että kirjoitan paljon ystävyydestä ja ystävistäni. Sillä linjalla aijon jatkaa eteenpäinkin. Jos minun täytyisi valita yksi asia pysymään ikuisesti elämässäni se olisi ihmiset. Mitä teen terveydelläni, omaisuudellani tai millään vastaavalla jos minulla ei olisi sitä kaikkein tärkeintä. Teitä rakkaita. Ihmissuhteet ovat vaikea laji. Et voi saada mitään jos et ole itse valmis antamaan. Ketään ei saa lähelleen jos ei ole valmis päästämään. Oikeaan ystävyyteen liittyy aina riski. Kun avaat itsesi toiselle kokonaan on mahdollista ettei toinen pidä näkemästään. Aina on riski joutua hylätyksi tai petetyksi. Mutta onko sitten parempi olla aina yksin? Vain sen vuoksi ettei koskaan joutuisi kohtamaan tuskaa menettämisestä. En usko. Tai tiedän. Minä en olisi minä ilman elämäni ihmisiä.

Minulla on aina ollut paljon ihmisiä ympärilläni. Hyvälle päälle sattuessani olen puhelias ja rakastan saada kaikki nauramaan. Olen aina ollut suurten kaveripiirien ihminen. Jo jostain yläasteesta lähtien olen kerännyt ympärilleni uskomattomia naisliigoja jotka ovat tuoneet elämääni isoja asioita. Elämä ja sen käänteen ovat vieneet ihmisiä pois elämästäni. Jotkut ovat jääneet. Ihan vieraille saatan vaikuttaa aluksi jopa kylmältä, hiukan jäykältä. Minusta saa helposti tutun tai kaverin. Ystävyyteen kuitenkin suhtaudun hieman varauksella. Kuuntelen ja tuen miellelläni mutta omien heikkouksien ja vaikeiden asioiden aukaiseminen on minullekin kova paikka. Monesti olenkin ollut tilanteessa jossa tiedän toisen kaikki salaisuudet ja hän ei minusta oikeastaan mitään. Ihmiset huomaavat aika nopeasti, että olen luottamuksen arvoinen enkä kuljettele kenenkään salaisuuksia eteenpäin. Kuitenkin silloin kun otan jonkun aidosti osaksi elämääni olen aito, rehellinen ja avoin. Omien ihmisteni suhteen olen taisteleva naarastiikeri. Aina valmis nousemaan auttamaan. Se vahva.

Eräs ihminen sanoi minulle hiljattain että elämä on meille kannatelijoille erilainen. Joudumme isompien asioiden eteen ja tekemään kipeämpiä päätöksiä koska tiedämme kestävämme ne. No tuosta vahvuudesta olen hieman jo päätynyt opettelemaan pois. Onneksi elämä on kuljettanut viereeni ihmisiä jotka eivät ole päästäneet minua helpolla. Hyvä esimerkki oli tilanne talvelta. Jouduin jäämään sairaslomalle uupumuksen takia. Olin ihan sekaisin ja rikki. Häpesin itseäni ja sitä, että olin joutunut luovuttamaan väsymyksen edessä. Toivoin vain ettei kukaan saisi tietää todellista syytä poissaololleni. No mitähän siihen meni? Muutama tunti ja muutama päivä. Hätääntyneiden viestien ja puheluiden tulva oli uskomaton. "Mitä sinulle on tapahtunut?, Oletko kunnossa" Ensimmäinen reaktioni oli tietysti valtaisa ärtymys. Kaikkiko siitä nyt jo tietävät? Antaisivat olla. Jollekin jopa ärähdin asiasta, kun en huomannut huolenpitoa kun se sattui omalle kohdalleni. Niin paljon ihmisä. Valmiina auttamaan. Antamaan tukensa vaikeaan hetkeen. Se oli tervetullut herätys. Ja ehkä ensimmäistä kertaa koskaan uskaltauduin nojaamaan ystäviini. Kertomaan etteivät asiat olleet hyvin. Ja hetkessä ympäriltäni löytyivät kädet. Valmiina kannattelemaan ja nostamaan ylös. Pitämään pystyssä. Eivät säikähtäneet itkua, eivät pyytäneet lopettamaan. Ottivat vastaan. Ja hiljalleen siinä vahvojen käsien ympäröimänä itku loppui. Ja elämä palasi raiteilleen.  Minua itkettää vieläkin sen tunteen tajuaminen. Kun on myttynä toisen edessä ja toinen kestää sen.

Ja moni asia muuttui tuon oivalluksen myötä. Ystävistä tuli sydänystäviä. Vasta, kun toisen on nähnyt paljaana, rikottuna ja luovuttaneena häntä voi kutsua ystäväksi. Silloin tehdään päätös jäädäänkö vai lähdetäänkö. Ja kukaan ei lähtenyt. Sujahtivat vain nahkan alle ja jäivät sinne.Tekivät pesän. Ottivat omakseen.  En voi koskaan kiittää tarpeeksi siitä hetkestä kun minut nostettiin taas pystyyn.

Ihan liian usein kuulee ihmisten sanovan, että onhan minulla ystäviä mutta en minä heille uskalla kertoa todellisia tunteitani. Ollaan vain kuoria toisillemme. Haljuja hahmoja jotka valuvat tosipaikan tullen hukkaan. Jos aikuiten ihmisten ystävyys on pintaa ja hymistelyä ei sellaisella ole arvoa. Ystävyys on raadollista, kipeää ja suurinta onnea. Kun ystävän sitten menettää se on aina yhtä hirveää. Oli syy mikä tahansa. Se on pieni kuolema. Suuri kuolema. Sellainen kipu joka tuntuu rinnalla ja vaikeuttaa hengittämisen. Alkuun tuntuu, ettei menetyksestä voi toipua koskaan. Joku jonka on luullut aina olevan rinnalla meneekin pois. Jatkuvasti heräät ajatukseen että halauisit tavata, soittaa, kertoa jotain hassua. Etkä voi. Se on lamauttavaa. Mutta kuten aina kipu helpottaa joskus. Maailma ei anna pysähtyä. Joku viisas on joskus sanonut, että maailman viimeisenä päivänä hän istuttaisi omenapuun. Tähän haluan uskoa. Vaikka olen ihmisiä elämäni aikana menettänyt en koskaan antaisi heitä muistoistani pois. Jokainen heistä menneistä on antanut minulle jotain. Muuttanut polkuani uuteen suuntaan. Eikä pelko menettämisestä saa luopumaan toivosta. Vaikka maailma loppuisi huomenna tänään voin vielä istuttaa omenapuun.

Toinen asia jota jaksan ihmetellä on puolisoiden välisen ystävyyden puuttuminen. En vain käsitä. Voin epäröimättä sanoa olevani naimisissa parhaan ystäväni kanssa. Hänelle haluan kertoa kun jotain hyvää tai kamalaa tapahtuu. Jakaa ihan kaiken. Raivota ja rakastaa. Olla niin lähellä kuin toista pääsee. Kuinka muuten kahden välinen luottamus syntyy kuin ystävyydestä. Kaikki voi alkaa intohimosta, ihastumisesta ja muuttua rakkaudeksi, mutta ystävyys on asia joka sulattaa yhteen. Ja silloin luottamusta ei enää tarvitse selitellä eikä varmistella. Tästä esimrkkinä täytyy kertoa hiljattain monenkin kanssa käymäni sormuskeskustelu. Työkaverini kertoo vaimonsa aina tarkistavan onko puolisolla sormus kun hän lähtee viihteelle. Kuuntelin vähän puolihuolimattomasti keskustelua, mutta tässä vaiheessa heräsin. Ai miten niin pitää olla sormus? No hei tietysti siksi että näkee että on varattu. Puhuimme tästä pitkään enkä ymmärtänyt lopultakaan sitä punaista lankaa. Johtuen ehkä siitä, etten itse katsele kenenkään käsiä enkä ymmärtänyt muiden tekevän niin. Itse en pidä sormuksia. Työn takia niitä ei kuitenkaan voi pitää koko ajan ja olenkin sitten tottunut olemaan ilman. En ole koskaan tullut ajatelleeksi että se olisi viesti saatavavilla olostani. Tai että minun pitäisi sormuksella todistella jotain puolisolleni. Hän tietää rakkauteni määrän ilmankin. Lausun sen hänelle joka ikinen päivä. Hän tietää että minä olen hänen ja hän minun. Ei sitä tarvitse todistella koruin. Mutta me olemmekin outoja. Niin lujasti yhteen hitsautuneet ettei sitä voi sanoin kuvata. Siksi joku sormuspuhe saa minut lähinnä nauramaan. Voihan sitä pettää sormuksenkin kanssa jos luottamus puuttuu.

Mikään muu elämässä ei ole varmaa kuin epävarmuus. Se ei kuitenkaan ole syy luovuttaa. Jäädä yksin. Pitää luottaa, uskoa ja haluta. Antaa ihmisten tulla lähelle, ottaa kädestä kiinni ja painautua vasten. Jäädä siihen koska he itse haluavat. Koska he kuuluvat siihen. Ja jos heidän joskus pitää mennä pois. On sekin hyväksyttävä. Vaalia muistoa ja hymyillä sille. Ei katkeroitua tai luovuttaa, ei rikkoa itseään vasten. Koska ihmiset ovat vain laina. Mielummin tietysti hyvin pitkäaikainen, mutta laina silti.

Ps. Kun ystäväni luki tämän pienen runon syntymäpäivillämme, kyyneleet silmissään  Jotain meni rikki sisälläni. Sillä tavalla hyvällä tavalla. Ehkä siellä kaatui joku muuri. Mene ja tiedä.

Nasu tuli takaa Puhin vierelle,
"Puh" kuiskasi hän.
"No mitä?"
"Ei mitään" sanoi Nasu ja otti Puhin käpälästä kiinni.
"Tarkistin vain, että olet siinä."

Juhannus. Onko se jotain syötävää?

On se kummaa kun ei saa ihminen olla edes vihainen rauhassa. Aina joku onnistuu piristämään ja huomaat nauravasi leukaluusi irti. Eilen olin mielestäni oikeutetusti maailmantuskaa täynnä. Ihan jopa useamman tunnin. Ystävä yrittää piristää viesteillä. Ilmoitin haluavani olla vihainen. Vastaukseksi tuli "Ole sitten vihanne" Jep luin sen tietysti vihannes. Ja siitä se lähti. Kupliva nauru jota ei enää pysäyttänyt mikään. Vai vihannes. Ja peli oli menetetty. Mä olen niin helppo. Nauruun sorrun kaikista asioista helpoiten. Mutta kuka tuota nyt jaksaa montaa tuntia synkistellä.

Ja hei huomenna on tosiaan Juhannus. Itselläni on havinaisen selkeä suunnitelma sen vietosta kahden yövuoron muodossa. Tässä hetkessä en voisi olla tyytyväisempi tästä mallista. Ei voisi vähempää kiinnostaa lähteä raahautumaan johonkin syöttämään itikoita vesisateeseen. En oikeastaan ole minkään virallisen juhlapäivän perään ja aika harvoin olen niitä juhlinut. Vaput ja uudet vuodet on hyvä viettää töissä. Säästyy pakko-ohjelmalta ja turhalta säädöltä. Kuitenkin aina hauskinta on kun lähdet hampaiden pesusta kaupungin yöhön. Suunitellut jutut harvoin toimivat. Ja uskokaa tai älkää tuo mökkihomma ei oikein ole mun juttu. Koko Suomi raahautuu ruuhkassa satoja kilometrejä mökille juomaan kaljaa ja grillaamaan itsensä kipeäksi. Kaikilla on hermo kireällä kaupassa ja autossa ja emännät stressaavat siivoamisesta ja ruuasta. Vain koska kalenterissa lukee, että tänään humallutaan jonkun toisen nurkissa. Ja aina joku hukkuu. Tai siis monta. Pitäisi ehkä kieltää koko Juhannus niin monta henkeä säästyisi.

Itse ajattelin päättää urheilutauon huomenna ja lähteä salille. Voisin miltei lyödä pääni vetoa, että juhannusaattopäivänä saan olla melko rauhassa. Ja se on kuukauden tauon jälkeen ihan hyvä. Saan sitten kirota ihan ääneen omaa löstynyttä olemustani. Yöksi sitten kohtaamaan kutsumusta. Ja kas ollaankin jo lauantaissa. Sen ohi voikin nukkua ennen seuraavaa yötä. Ja kohta onkin jo vapaat. Muut raahautuvat kotiin ja töihin perheriidat niskassa ja vannovat ettei sukulaisia tavata hetkeen.

No korjattakoon sen verran, että viime Juhannuksen vietimme kaikkia perinteitä kunnioittaen vanhempieni luona. Syötiin ja saunottiin koko yö. Käytiin katsomassa kokkoa läheisellä leirintäalueella ja jäätin nukkumaan mökille. Koko reissun paras muisto liittyy Juhannuspäivän aamuun. Heräsin tapojeni mukaisesti kamalan aikaisin. Kun olin varmistanut ettei käärmeitä ole näköpiirissä tassuttelin rantaan. Aurinko oli jo noussut ja linnut pitivät konserttiaan. Silmiä särki liian lyhyt uni. Kuitenkin kaikki oli hirvittävän oikein. Ne kaikista rakkaimmat nukkumassa samassa pihassa. Edessä muuttumaton kallioranta jossa opin uimaan. Ihan kaiken ei tarvitse muuttua. Ja tietysti ulkona juotu pannukahvi kruunasi myöhemmän aamun. Eikä ollut huono olo. Kunigas alkoholi ei kuulu kotini ohjelmaan ja ehkä juuri siksi se onkin ainut paikka johon suostun Juhannusta lähteä viettämään. Tylsä kun olen.

Onneksi jaamme puolisoni kanssa tämän lähes pakonomaisen tarpeen uida vastavirtaan ja joskus kun jostain kumman virheestä olemme olleet molemmat vapaalla olemme vittäneet riemukkaita kaupunki Juhannuksia. Kaupungin lähes kuolleet kadut ovat aika kiehtovia. Voi syädä hyvällä omallatunnolla maksalaatikkoa ja katsoa televisiosta jotain turhaa. Vähän vastaava tialnne oli vuosia sitten hääpäivämme iltana, kun karkasimme swiitistä mäkkiin syömään ranskalaisia. Koko matkan vaan nauratti ajatus, ettei kukaan uskoisi mitä ollaan tänään tehty. Prinsessamekko ja tiara makasivat hotellihuoneessa ja siinä lampsin sandaaleissa kaupungilla auvoinen hymy kasvoilla. Pitää vain aina pyrkiä tekemään asioita jotka tunutvat siinä hetkessä hyvältä.

Tämän Juhannuksen lempi-iskelmän myötä toivotan kaikille ihqua viikonloppua. Älkää hankkiutuko sairaalaan, koska minä olen siellä.

Alkoiko arki tänään?

Tätä kuuntelisin nyt jos siivoaisin. Niin, että tärykalvot lepattaisivat. Paitsi ei tuokaan tyttö voi siivota. Silläkin on asenne.

Mitä!!! Arki alkoi tänään ja kukaan ei kertonut mulle. Ei ole todellista. Taas olen ulkona jostain. Mutta kuka aloittaa rjen keskiviikkona? Eikös se kuuluisi olla maanantai. Odotan ehkä seuraavaa kierrosta. Jos kävisi parempi tuuri. Pitäisi siivota, alkaa taas syömään ja jos joskus vaikka nukkuisikin. Kaveri kysyy iltapäivällä pitikö meidän nähdä tänään? No joo ohi meni sekin. Kai siitä oli puhetta viikonloppuna. Onneksi ollaan samanlaisia löyhäpäitä molemmat niin ei tule turhia suuttumuksia. Asiat hoituvat teksitieviesteillä ja puoli seitsämältä toinen ilmoittaa menevänsä nukkumaan. Vuorotyö tuo jumalan lahja ihmisille. Kaikki elävät omassa sekopäisessä rytmissään. Koskaan ei voi olla ihan varma uskaltaako soittaa tai laittaa viestin. Ei siis mihinkään vuorokauden aikaan. Päivistä nyt puhumattakaan. Yritä siinä sitten jotain arkea rakentaa.

Tämä arjen ensimmäinen aamu alkoi jossain neljän tietämillä palovarottimen huudellessa uutta patteria. Sitkeästi käänsin kylkeä ja yritin unohtaa äänen. No ei yllättäen onnistunut. Matsin minä ja palovaroitin jälkeen olin niin vihainen että sänkyä oli turha edes harkita. Vähän katselin ympärilleni ja totesin, että pikkurouvalla on tainnut olla lähiviikkoina muuta puuhaa kuin siivoaminen. On nimittäin hieman eskaloitunut tilanne. Enneminkin voisi etsiä kodista siistiä kohtaa. Juu ei löydy. Tai hei sänky, koska siitä on pakko tiputtaa tavarat lattialle että mahtuu nukkumaan. Prinsessat ei nimittäin voi nukkua rojujen päällä. Paitsi tietysti silmälasejen. Ne viettivät joku aika sitten koko yön lonkkani ja lakanan välissä. Kyllä minä aina kylkeä kääntäessäni tunsin että välissä on jotain. En vain jaksanut tehdä asialle mitään. Muistin nähneeni henkarin joskus sängyssä ja syytin sitä. No onneksi ovat optikolla tosi ymmärtäväisiä kun käyn korjauttamassa kieroja lasejani. Onneksi jo tuntevat minut ja toistuvat ongelmani.

Turhauttaako ketään muuten Facebookin päivitykset ja haasteet? Minähän olen suorastaan surullisen kuuluisa rakkaudestani kuuluisaan välineeseen. Nyt kuitenkin on alkanut suunnattomasti nyppiä onnellisuushaasteet sun muut. Onhan se kiva, että ihmiset siivoavat seitsämän päivää viikossa ja pesevät ikkunat kai joka lauantai. Tälläiselle peruslaiskalle emmännälle se saa vaan niskakarvat nousemaan pystyyn. Miten joku jaksaa hinkata kotiaan jatkuvasti. Mä en edes ihan tarkalleen muista päivämäärää kun siivotessa imuri sekosi ja sammui. Kauhean kiroilun kuullessaan puolisoni vääntäytyi ihmettelemään. Mesosin että nyt tuo paska levisi enkä ehtinyt kuin eteiseen. Noh ei siinä ollut kuin pölypussi täyttynyt äärilleen. Oli muuten aika hieno. Kuin koripallo. Ei meinannut tulla edes imurista ulos. Lähdin silloin ostamaan pusseja kaupungille. Tulos oli se että ostin paidan ja kävin alkossa. Kotona muistin ne pussit. No kaupassa ovat edelleen. Ei siis voi oikeasti edes siivota. Vai mitä se on se.. lakaiseminen? Onkohan meillä sellaista välineistöä. Pitäisi kurkistaa siivouskaappiin jos saisi oven auki. Siinä on edessä viikonlopun matkatavarat. Jotka pitäisi siis purkaa ja pestä.

Ja sitten positiivisuushaaste. Älkää nyt rakkaat suuttuko, mutta postitiivisuus numero yksi: tänään paistoi aurinko. Jep jep. Saattaa paistaa huomennakin. Vedätkö copy pastella koko viikon? Negatiivisuushaaste olisi paljon helpompi. Päivän negatiivisuus numero yksi: laukkuun levinnyt maksalaatikko. Kokeneen kulinaristin lounas kaikkien mahdollisten löytötavaroiden kuorrutteena. Onneksi on ollut edes niin kurja ilma, että tuulitakin seurana oli kangaskassi. Olisin repinyt pelihousuni jos mössö olisi matkustanut johonkin lempiveskaani. No onneksi sentään ystävä vei työpaikkaruokalaan syömään parempia kalapuikkoja. Vähän oli ikävä sitä maksalaatikkoa. Mutta ei voi elämässä saada kaikkea.

Ja mitä vielä? Olen käynyt lenkillä viimeksi kai toppavaatteilla. Luulisin. Ja joku väitti, että viikonloppuna on Juhannus. Pitää katsoa kohta kalenterista pitääkö tämä väite paikkaansa. Sehän on kohta sitten syksy ja oikeastaan jo joulu. Mutta se onkin jo eri tarina ja paljon kivempi. Onneksi sentään jouluvalot on vielä paikallaan. On jotain fiilistä sentään kun en ole jaksanut kävellä kadun toiselle puolelle ostamaan amppeleita. Sitten kun pitäisi ensin siivota parveke. Siihen tarvitsisi imurin. Imurissa ei ole pölypusseja. Pitäisi mennä kauppaan. Johtopäätös: jätä amppelit ostamassa ja nuku vaikka päiväunet.

Juhlimisesta

Vielä vähän juhlaviikonlopun höyryissä pysähdyin ajattelemaan juhlimista. Jokaisella on oma käsityksensä siitä millainen on hyvä ilta ja millaisia elementtejä siihen kuuluu. Yhden ystäväni kanssa olemme päätyneet loppuratkaisuun, että ilta on ehdottomasti epäonnistunut jos olet ennen pilkkua kotona. Ja harvoin tulee oltua. Tunnelmahan vain tiivistyy kun kello alkaa olla aamun puolella. Luonnollisesti omaa illanviettoani leimaa vahvasti tanssiminen. En viihdy koko iltaa paikoissa joissa ei pääse pyörähtelemään. Kuppilat joissa pystyy juttelemaan toimivat hyvin alkuillasta, mutta ei sellaisessa jaksa roikkua koko yötä. Pystyn helposti viettämään tanssilattialla tuntikaudet. Kovalla soiva musiikki menee kehosta läpi. Tanssin toki kotonakin vaikka keittiössä radion soidessa. Enkä tarvitse siihen täyttä baaria tai tolkutonta määrää juhlajuomaa. Onneksi lähipiirissäni on muutama vastaava hullu jotka jaksavat hyppiä vaikka koko yön samalla lapsellisella riemulla kuin minäkin. Kauhea paniikki iski perjantaina kun saapuessamme luottojuottolaan tanssipuoli oli kiinni. Istuin suuressa nojatuolissa maani myyneenä. Mikä kumma on sellainen syntymäpäiväjuhla joka ei pääty hikeen tanssimiseen. Ja voi sitä riemua kun toinen puoli baarista avasi ovensa.

Mutta mistä johtuu, että niin sanotut paskat biisit toimivat aina parhaiten baarissa. Juuri ne joiden kuuntelemista kotona ei voisi koskaan tunnustaa kenellekkään. Vanhat karseat hitit irroittavat kengät lattiasta viimeistä piirtoa myöten. Siksi en myöskään viihdy yökerhoissa joissa miksataan uusimpia hittejä tasaiseksi mössöksi. Tässä kohdassa olen puhdasverinen juntti. Vai mitä sanotte näistä ikivihreistä?

Nolouden huipetuma eli juuri oikea. Toimivat myös loistavasti etkoilla youtubesta annosteltuna. Ja se silmiin syttyvä hymy jonka ystävä tuntee kun joku vastaava räjähtää soimaan. Yhteisellä sanattomalla sopimuksella on kiivettävä jollekin korokkeelle ja antaa biitin viedä. Ja miksi tanssiessa ei koskaan hengästytä? Lenkillä tai spinnissä alkaa hapottamaan ja hengitys vaikeutuu. Mutta jonkun Sandstormin tahtiin pystyt hyppimään vaivattomasti koko biisin läpi? Monesti kuitenkin seuraavana päivänä ovat vatsalihakset ja reidet kipeät. Eli ihan hyvä parintunnin jumppa.  Pitää aina vain muistaa ettei pue päällensä mitään kemiallisen pesun vaativaa. Hikoilet sen kuitenkin läpimäräksi.

Tanssimisen lisäksi toinen maaginen hetki on ehdottomasti kotimatka. Varsinkin näin kesällä tunne pimeästä baarista poistuttaessa on vähintääkin epätodellinen. Vaatteet ovat liimautuneet hiestä ihoon kiinni ja aamuyön viileä ilma tuntuu uskomattoman hyvälle. Aurinko on jo kivunnut taivaalle ja uusi päivä vahvasti käsillä. Hyvässä seurassa kotimatka voi kestää yllättävän kauan. Monesti parhaat ja syvällisimmät keskustelut on käyty juuri tuolloin, kun ei ole oikein selvillä onko aamu vai yö. Väsymys kaikkoaa silmistä ja hyvä ilta hymyilyttää kotiin asti. Se on verrattavissa peiton alla käytäviin keskusteluihin, kun ei vielä huvita nukkua. Sanat virtaavat rajattomammin. Eikä arki vielä rajoita ilmaisua. Se on niitä hetkiä kun avataan sydäntä tai pohditaan muuttoa Nepalin vuoristoon. Tai sitten sitä valaiden rakkauselämää.Joka on muuten harvinaisen mielenkiintoinen.

Synttärit

Tänään se päivä koitti. Tänään virallisesti kolmekymmentä. Vielä sietää katsoa peiliin. Huomisesta ei voi tietää. Ehkä rypyt ilmestyvät ensi yönä.

Hankin kolmenkympin kriisin kai päivä sen jälkeen, kun täytin 29. Koko viime syksy oli etsikkoaikaa. Mietin elämääni ja tekemiäni ratkaisuja. Joku minua viisaampi kutsui sitä uudelleenohjautumisen vaiheeksi. Nyt vuosi myöhemmin olen äärettömän tyytyväinen, että kriisi pyyhkäisi ylitseni. Nyt voin rehellisesti sanoa, että elämäni on itseni näköinen. En oikeasti kaipaa farmaria, vauvaa tai koiraa perunamaasta puhumattakaan. Olen tietoisesti alkanut elää vahvemmin ja toteuttamaan asioita joita haluan elämääni. Toiset hyvinkin pieniä ja arkisia toiset enemmän elämää mullistavia. Mutta hyväksi minulle.

Naureskelin koko eilisen päivän sen olevan viimeinen nuoruuteni päivä. 15.6 aamulla olisin muuttunut järkeväksi aikuiseksi. Siksi eilen täytyikin vielä istua kulmakuppilassa parantamassa maailmaa ja saada muutama hepulikohtaus. Niin, että vedet tulivat silmiin. Ja kuinka muutenkaan kuin hyvän ystävän seurassa. Yöllä tajusin vuorokauden vaihtuneen sunnuntain puolelle. Muutamaksi sekunniksi jouduin paniikkiin. Nyt se oli sitten ohi. Se nuoruus. Ei kuitenkaan tuntunut mitenkään erilaiselta. Kävin katsomassa itseäni vessan peilistä ja sama ilkikurinen naama sieltä katsoi vastaan.Silti tänään on ollut helppo hengittää. Enhän minä mihinkään muutu. Ei peroona huuhtoudu vessasta alas vaikka vuodet vierivät. Eikä minun tarvitse muuttaa elämäntyyliäni kenenkään mieliksi, vaikka olisin minkä ikäinen tahansa. Aika huojentava ajatus. Ehkä aikuisuus onkin oivallus siitä, että tämä onkin oma elämäni. En toki ole vuosiin hirveästi välittänyt muiden mielipiteistä, mutta nyt ajatus on ehkä kristallisoitunut.

Perjantaina vietetiin odotettuja satavuotis synttäreitä. Ystäväni olivat jo täyttäneet  30 ja 40. Päivä oli niin ihana. Juuri sellaiset prinessateemaiset lastenkutsut kuin olimme toivoneet. Ohjelmassa oli kutsun mukaisesti ainakin kakkua ja ongintaa. Molemmat numerot olivat onnistuneita. Ei saatu edes kattovaloa tippumaan täysin alas, vaikka ongintasankko kolisikin välin siihen.  Vieraat viihtyivät ja aurinkokin ilmestyi illalla paikalle. Sain luoda ystävilleni teemaan sopivat ehotukset ja kampaukset. Olimme kaikki hyvinkin samassa tyylissä. Emmännöinti jäikin valitettavasti kahden muun sankarin harteille. Minä olen vaan niin onnettoman huono sellaisessa.  Ilta venyi aamuyölle ja tanssin iltapuvussani varpaat tohjoksi. Yllättävän moni kävi baarissa kysymässä olinko viettämässä häitäni. Ainut ongelma oli tietysti se, että sulhanen puuttui. No jos se oli sillä lokiigalla mennyt nukkumaan. Ken tietää.

Olin niin tyytyväinen mekkooni. Olisi vaan tehnyt juosta koko ajan paikasta toiseen ja antaa tuulen tarttua helmoihin.

Tänään sitten kävimme puolisoni kanssa syömässä ja juomassa kuohuviiniä viilenevässä illassa. Pääsin ulkoiluttamaan jo kauan aikaa sitten hankkimani leopardimekon. Kun näin vaatteen Pin Up Garagen sivuilla tiesin, että siihen haluan sonnustautua syntymäpäivänäni. Onneksi ei ollut tolkuttoman kylmä. Ehkä tämä vanhuus iskee tässä kohtaa niskaan, koska kahden valvotun yön jälkeen olen aivan kuollut. Pitää yrittää mennä nukkumaan. Huomenna olen taas päivän vanhempi ja viisaampi. Tai ainakin varmasti vanhempi.

"Anteeksi saa paljon helpommin kuin luvan"

Voi luoja miten olen nauranut tuolle kuolemattomalle kommentille jonka rakas ystäväni sanoi tässä taannoin. Kerroin hänelle tilanteesta joka sattui melko pian häitteni jälkeen. Olin jo pitkään ollut mielettömän ärsyyntynyt alaselkään ulottuneeseen tukkaani. Aina oli kuuma ja hiusten kuivattaminen kesti luvattoman kauan. Jos ne ylipäätään edes kuivuivat. Vähän sellainen homehtunut fiilis aina niskakarvoissa. Eli ihan hetken mielijohteesta marssin kampaajalle ja pätkäisin itselleni erittäin lyhyen polkan. Ja brunetista tuli samalla rytäkällä taas vaihteeksi blondi. Olin ihan mielettömän innostunut lopputuloksesta. Kiertelin koko päivän peilistä toiseen ja ihastelin kevennyttä oloani ja ihanaa paljasta niskaa. Kunnes.. puolisoni tuli kotiin ja oli äärettömän järkyttynyt ulkomuotoni vaihdoksesta. Ei siis tyytyväinen lainkaan. Tälle ollaan myöhemmin naurettu monta kertaa ja kasvoivathan ne hiuksetkin muutamassa vuodessa takaisin. Mutta jotenkin tuo kommentti kuvaa niin hyvin elämääni. Touhuan kaikenlaista ja nopeissa ratkaisuissa en aina muista tarkistaa sopiiko tämä nyt varmasti kaikille ja onko tämä järkevää. Mutta anteeksi olen aina saanut. Bambin silmät ovat auttaneet monesta pulasta. Ja vielä enemmän myös aidosti hölmistynyt katse kun en ole edes tajunnut mokanneeni toisen silmissä.  Onneksi. Tuo laini pitäisi ihan ehdottomasti tatuoida johonkin muistuttamaan asiasta. Joskus on nimittäin ihan tervettä harkita hetki.

Tuosta harkinnasta sain tällä viikolla muutaman viehättävän esimerkin. Minulta ei oikeasti kannata kysyä mielipidettä jos ei ole valmis kuulemaan sitä. Kyllähän minä normaalisti omaan ihan tavalliset käytöstavat ja osaan sanoa myös "ihan kiva, ihan hyvä, ihan hyvin" Joskus vaan hetki osuu pahimpaan mahdolliseen ärsytyksen tilaan ja silloin lähtee lapasesta. Muutama vuosi sitten meillä oli töissä sellainen hetki, että sähkökatko aiheutti vaaratilanteen. Olin kuullut, että sähköremontista vastaava henkilö oli tulossa käymään. Muutaman hetken päästä törmäsinkin lähiesimieheni huoneessa minulle tuntemattomaan herrasmieheen ja täysin ajattelematta annoin tulla kaiken mikä oli mielenpäällä. Kuinka asioita on taas tehty harkitsemattomasti ja sivulliset joutuvat kärsimään tilanteesta. No tämä henkilö otti asian ihan vakavasti ja kiitti kohteliaasti mielipiteestäni ja lupasi järjestää tilanteen kuntoon. Myöhemmin huomasin pomoni virnuilevan minulle. Kun kysyin syytä hän kertoi minun juuri ripittäneeni oman työpaikkani ylimmän esimiehen. Voi sitä ensihetken häpeää. Harvoin tulee annettua palaute noin suoraan koko konsernin johtajalle. Myöhemmin ajatellen se oli ihan hyvä juttu. En kiroillut tai käyttäynyt oikeastaan huonosti ja asia selvisikin aika nopeasti.

Mutta tälläisitä jutuista luulisi oppivansa jotain. No joku oppii minä en. Eilen nimittäin kävi täsmälleen sama vahinko. Meillä on tehty juuri suuria organisaatiomuutoksia ja se ylinkin pomo on vaihtunut. No kasvot eivät olleet tietenkään jäneet mistään mieleen. Ja taas oltiin tilanteessa että minua selvästi yläpuolella oleva henkilö kysyy kaiken kiireen keskellä mitä mieltä olen tapahtuneista muutoksita ja niiden hoidosta. Olisi ehkä kannattunut sanoa se ihan kiva. Mutta en tietenkään tehnyt näin. Vaan onnistuin pitämään käytävällä puolen tunnin luennon huonosti organisoiduista asioista. Tänään sitten ajatus alkoi jotenkin häiritä ja googlen kuvapalvelu auttoi minua havaitsemaan että taas palaute meni juuri sinne minne kuuluikin. Hetken  harmitti. Ei enää. Ihan vaan seuraavaa avautumisvahinkoa odotellessa.

Tällä viikolla elin myös hetken romanttisessa komediassa. Älkää nyt luulko kertovani tarinan kynttiläillallisesta, koska niitä meillä ei ole koskaan harrastettu. Vaivaanuttavia sellaiset. Paljon reilumpaa on käydä katsomassa roisia jenkkitoimintaa ja mennä sen jälkeen mäkkiin syömään. Rakkautta sekin on. Ihastuin yhteen maksimekkoon. Kävinkin sitä yhden ystäväni kanssa jo sovittamassa, mutta hintalappunsa vuoksi rätti jäi kauppaan. Oltiin sitten yhtenä päivänä puolisoni kanssa kaupungilla jätskillä ja aloin manailemaan sitä mekkoa. Ja joku ihme tapahtui ja puolisoni lupasi hellyyspäissään maksaa sen. Pääsin mekon kanssa sovituskopin aukolle asti, kun kuulin toisen hihkuvan kaverinsa nimeä. Hei naiset teillä on siellä kopissa täsmälleen sama vaate. No niin. Tässä alkaa se leffa osuus. Tämä mieheni entinen työkaveri on nimittäin ihan mieletön ilmestys. Pitkä maliinvartaloinen nainen. Jep jep. Vedin mekon päälleni ja istuin kopin sisällä tuoliin istumaan. Voi elämän kevät. Mä en koskaan tule tämän verhon takaa pois. Pystyin niin kuvittelemaan miltä pitkä mekko näyttäisi tuon täydellisen naisen päällä.  Ja minun. Suorastaan ratkiriemukasta. Noh tiesinhan minä, etten voinut jäädä koppiin asumaan vaikka se tuntukin paljon mielyttävämmältä vaihtoehdolta. Siinä me sitten pyörimme samat mekot päällä. Ja niinhän siinä kävi, ettei tilanne ollutkaan niin kamala. Vertailimme tatuointejamme ja höpöttelimme kaikkea. Vähän surullista miten kaikki kauniit ihmiset on yleensä niin kivoja. Ei niille voi olla pitkään kiukkuinen vaikka haluaisikin. Ja mekko lähti meille.

Olen muutaman päivän viihtynyt töissä tuossa kotiopettajattaren kampauksessa. On ihanaa kun hiusmassa ei hiosta niskaa. Ja pienenpieni siivu myös uutta rakkausmekkoa. Jättää kivasti selän paljaaksi. Voi sitten lumikki polttaa huomaamatta koko tatuointinsa vaikka yhdellä torikahvireissulla. Mutta sitähän se kesä on.

Täydellinen ajatusleikki

Täydellisyyden käsite vainoaa minua. Millainen on täydellinen elämä, nainen, mies tai työpaikka? Tai ennenminkin mikä olisi täydellistä minulle. On vaikea saavuttaa mitään jos ei ole aivan varma mitä on hakemassa. Tässä kohdassa putoan aina samaan ristiriitaisuuden kuoppaan. Elämäni kaikissa suurissa ratkaisuissa olen ollut hyvinkin nopea. Päätökset kouluista, työpaikoista tai vaikka parisuhteesta ovat syntyneet pelkän hetkellisen intuition varassa. En ole kovinkaan harkitsevaista tyyppiä mitä tulee tunnepuolen ratkaisuihin. Jos joku asia tuntuu hyvälle niin se on oikea. Nykyistä asuntoamme kävimme katsomassa kerran ja se oli siinä. Sitä ennen olimme nähneet kai kaksi muuta kohdetta. Mieheni näki ihan kivan kämpän. Minä tiesin sisään astuessani tulleeni juuri kotiin. Opiskelupaikan valitsin lähinnä siksi etten jaksanut tutustua vaihtoehtoihin ja nykyisen työpaikkani valitsin ihan arvalla muutaman vaihtoehdon joukosta. No töissäkin viihdyn. Ja se on iso asia se.

Mutta olisivatko asiat toisin jos olisin lähtenyt metsästämään täydellisyyttä? Missä olisin nyt jos olisin punninnut jokaista pientäkin päätöstä tarkoin ja tutustunut kaikkiin vaihtoehtoihin. Isona osatekijänä elämässäni on myös ollut mahdoton mukavuudenhaluisuus. Tarkemmin ajatellen olisin halunnut tulla isona kirjailiaksi tai tutkimusmatkailijaksi. Mutta en mä sitten viitsinyt. Oli helpompi kouluttautua sairaanhoitajaksi ja astua valmiiseen oravanpyörään. Olisinko sitten onnellisempi jos olisin haastanut itseni ja pakottautunut metsästämään unelmaani vaikka hampaat irvessä?. En tiedä. Siinähän seelämän vitsi piileekin, ettei koskaan voi olla ihan varma mistään. Aina olet periaatteessa voinut valita väärin. Saattaisin olla kamalan onneton ja yksinäinen jossain sademetsässä kaivelemassa alkuasukkaiden luita. Tai vieläkin köyhempi ja laiska kirjailija jonka toimeentulo riippuisi lähinnä kelan anteliaisuudesta. Ja taas kaikki vaihtoehdot ovat mahdollisia. Ehkä enemmän päänvaivaa aiheuttaisi tilanne jossa olisin onneton tämän hetkiseen elämääni. Varmasti jossittelisin päivttäin nuoruuteni ratkaisuja. Mutta olen oikeasti onnellinen ja hyvinvoiva. Perusasiat ovat kunnossa ja lisäksi elämää värittää moni mukava pikkuasia. Miksi sitten uhrata ajatustakaan millekkään muulle? No se onkin alati liikkuvan mielen ongelma. Onko onni arjessa tyytymistä vai viisautta? Ja mitä voi voittaa jatkuvalla täydellisyyden perässä juoksemisella? No jos tietäisin en höpisisi siitä nyt yksinäni.

Jos kuitenkin kurkistetaan sisälle päin ja lähdetään miettimään mikä olisi täydellinen minä? Millainen haluaisin olla pohjimmiltani ja muiden silmissä. Tämä on minulle selkeästi vaikeampi kysymys kuin nuo itseni ulkopuolelle asettuvat asiat. Perfektionismi ja täydellinen välinpitämättömyys taistelevat sisälläni kuin kissa ja koira.  Ensimmäinen ajatus mikä tulee mieleen on se, että haluan olla rakastava ihminen. Pitää huolta puolisostani, perheestäni ja ystävistäni. Oikeastaan tiukan paikan tullen millään muulla ei ole mitään väliä kuin elämäni ihmisillä, niillä "omilla" kuten katrastani kutsun. Kaikki muu saa hajota ja hävitä kunhan tämä peruspilari säilyy. Ja sehän on hyvin pitkälle vain siitä kiinni kuinka läheisiäni kohtelen. Olenko heidän rakkautensa ja läsnäolonsa arvoinen? Täydellinen puoliso, tytär ja ystävä. Ainakin yritän. Ihan oikeasti kovasti. Tietysti väillä epäonnistun, mutta sitten yritän uudelleen vahingosta ehkä viisastuneena.

Eli tuo olisi se helppo. Paljon vaikeampi kysymys on se haastanko itseäni tarpeeksi? Ajanko itseäni tilanteisiin joissa voisin kehittyä ja nousta uudelle tasolle? Vai olenko vain nukahtanut lumpeenlehdelle ja hukannut kaiken käytettävissä olevan potentiaalin. Tämä menee ehkä kausittain. Ajoittain lähden vimmaisesti vaatimaan itseltäni korkeampia suorituksia niin urheilun, osaamisen, työn tai uskalluksen suhteen. Piiskaan itseäni niin kauan kuin saavutan tavoitteen ja sitten uuvahdan. Tasaista suorittajaa minusta ei saa tässäkään lajissa. Ei tietenkään. Elän aina sata lasissa tai sitten ihan nollilla.

Mutta nyt on vireillä sen verran rajoja rikkova ja veikeä projeksti etten uskalla siitä vielä edes enempää puhua. Todettakoon vaan, että yksi elämäni suurimmista haaveista on nyt kätteni ulottuvilla. Ainoastaan omasta heittäytymisestäni ja tarmostani kiinni. Kuka tietää vaikka loppukesästä paljastan täälläkin mihin olen sotkeutunut. Mutta katsotaan sanoi hattara.