Reissumieli

Olen aina rakastanut reissaamista. Ihan sama mihin ollaan menossa. Suunnittelua ja odottamista. Aina pitää olla joku edes pieni matka suunnitteilla johonkin. Se pitää elämässä kiinni. Ihan pienenä yksi lempileikeistäni olikin matkustaminen. Minusta ja tuon ajan parhaasta kaveristani on säilynyt hellyttäviä kuvia. Yhdessä pieni tyttö ja poika istuvat nukkekodin katolla. Tytöllä on vähän liian iso lierihattu päässä ja jalassa kai äidin korkkarit. Käsilaukku puristuneena pienten käsien väliin. Pojalla on nukke sylissä ja molemmat hymyilevät aurinkoisena kameraan. Ollaan siis junassa. Määränpää tuntematon. Eikä sillä oikeastaan olekkaan väliä. Kunhan on menossa johonkin. Pieni sentimantaalisuus on lähiaikoina vaivannut kaikkia. Ehkä ilmassa on jotain outoa. Vanhempani olivat hetki sitten reisussa. Äiti kertoi herkistyneen hotellissa, kun oli purkanut laukkuaan. Hän oli alkanut muistella aikaa joilloin matkustimme yhdessä. Hän kertoi kuinka olin rakastanut pakkaamista. Yleensä olinkin aloittanut sen heti, kun olin kuullut pääseväni johonkin. Olin pakannut ja purkanut. Käynyt kurkistamassa äidin laukkuun. Mutissut jotain käsittämätöntä, pudistellut päätäni ja mennyt järjestelemään laukkuani uudelleen. Elämä 80-90 luvun taitteilla pienessä maalaiskunnassa oli oikeasti aika arkista. Rahaa ei todellakaan ollut leviteltäväksi asti Kuitenkin reissasimme ihailtavan paljon. Ehkä sieltä olenkin saanut sen tarvittavan kipinän jatkuvaan liikkeellä olemiseen. Varsinkin isäni on aina ollut sitä mieltä, ettei maailmasta voi olla mitään mieltä jos sitä ei ole nähhnyt. Siksi teimme paljon pienen budjetin matkoja tai sitten kävimme vain sukulaisissa ympäri Suomea.

Ehdottomasti monet parhaat lapsuusmuistoni liittyvätkin noihin automatkoihin. Ollaan menossa johonkin, oikeastaan ihan sama minne koska matkalla olo on parasta. Mukaan on pakattu eväät jotka syödään jossain tarkoin harkitussa paikassa. Maalla oli aina kesäisin ihan uskomaton kiire. Pienen hetken sisällä tehtiin lähes vuoden työt. Voitte uskoa, ettei heinänteon sun muuna ikana paljon leikitty. Siksi nuo pienet pyrähdykset olivatkin niin mahtavia. Perhe koossa, yhdessä. Ei voinut tehdä muuta kuin jutella. Eihän autossa ollut edes radiota, ei tietenkään. Sitten pysähdytään syömään. Ei minnekkään huoltoasemalle vaan viltille. Taas paistaa aurinko. Makaan sellälläni viltillä. Kädessä pala ranskanleipää. Katselen taivasta. Äiti ja isä kiistelevät luultavasti jostain ajankohtaisesta aiheesta. Luultavasti politiikasta. Kuuntelen tuttuja ääniä, mutta keskustelu ei kiinnosta minua. On vaan niin ihanan kutkuttavaa olla poissa kotoa. Suorastaan suuressa seikkailussa. Levoton sielu. Se on kai hyvin kuvaava sana. Viihdyn vieläkin autossa ja bussissa. Vaikka olen varmaan puolet elämästäni istunut bussissa en ole kyllästynyt siihen vieläkään. Istun ikkunapaikalla napit korvissa ja katselen vaihtuvaa maisemaa. On kai rauhoittavaa kun maailma liikkuu ympärilläni. Vauhti rauhoittaa vaeltavaa mieltä. Ei tarvitse itse ryntäillä mihinkään, kun joku kuljettaa eteenpäin.

Jatkuvasta rahapulasta kärsivänä en tietenkään ole päässyt niin moniin paikkoihin kuin olisin halunnut. Mutta en ole ronkeli. Kohteella ei ole hirveästi väliä. Tallinnasta on tullut lapsuuden myötä yksi lempipaikoistani. Sinne oli silloin ja edelleen halpaa ja helppoa matkustaa. Joskus olenkin nauranut, että osaan liikkua Tallinnan keskustan alueella paremmin kuin Helsngissä. Paljon enemmän olen siellä aikaani viettänyt. Enkä kyllästy siihen koskaan. Minun kaupunkini. Pienet mutkaiset kujat joilta voi aina löytää jotain uutta. Siellä on suorastaan kotoisa olo. Junttimatkustusta parhaimmillaan. Mutta tälläisiä asioita en ymmärrä hävetä. Kun ihmiset puhuvat lempikohteistaan kuuluu nykyään sanoa hakevansa aina jotain autenttista. Pieniä kyliä joissa asuu paikallisia ihmisiä. Autioita hiekkarantoja joissa vain palmut kuiskivat. Jaa-a. Minä viihdyn väkijoukoissa, paikoissa joissa on elämää ja ihmisiä. Ollaan joskus naurettu puolisoni kanssa ajatukselle meistä paratiisirannalla. Siellä olisi siis hiekkaa ja hiekkaa. Jaksaisimme intoilla siitä varmaan päivän. Sitten olisi pakko päästä johonkin missä tapahtuu. Sama koskee joitain nukkuvia kalastajakyliä jossain Välimerellä. Ovathan ne kauniita ja viihtyisiä, mutta mitä kummaa sellaisessa paikassa voi tehdä? Olemme kerran olleet tälläisessä pikkukylässä ja se kokemus varmaan riittää loppuelämäksi. Muistan illan kun näimme jonkun katolilaisen pyhän kulkueen. Mikä riemu. Täällähän oikeasti tapahtuu jotain. No eihän sitä kestänyt kuin tunnin ja sitten oli taas hiljaista. Miksi te oikeasti menette johonkin Sunny Beachille? Ja toista kertaa? Ettehän te edes juo siellä. No ei juoda ei. Lomatkan päivät ovat aivan liian kalliita krapulapäiviksi. Ja reissuissa myönnän muuttuvani vielä natsimmaksi mitä tulee alkoholin käyttöön. Ne eivät vaan kuulu yhteen. Onneksi jaamme tämän käsityksen. Mutta vielä siitä uskomattomasta turistirysästä jossa ei kertakaikkiaan ole mitään aitoa. Mutta se sykkii hyvää mieltä, ääntä ja ihmisiä. On ihanaa hukkua vaeltavaan ihmismassaan, katsella ympärilleen ja imeä itseensä sitä vaeltavaa enrgiaa. Katsoit mihin tahansa joka paikassa tapahtuu jotain. Musiikki soi yötä päivää. Kukaan ei ihmettele jos otat muutaman tanssiakskeleen kadulla. Luulevat vain sinun olevan humalassa. Rannallakin kuutelen paljon mielummin railakkaana soivia listahittejä ja ihmisten naurua kuin aaltojen ääntä. Silloin oma pää hiljenee hetkeksi. Keskustelen itseni kanssa arjessa niin paljon, että otan siitäkin mielelläni lomaa joskus. Ja hiljaisuudessa se ei onnistu.

Pikkumyy sanoi joskus haluavansa nähdä loputkin tästä maailmasta ja se onkin elämohjeeni. Yksi niistä monista. On paljon helpompaa käydä töissä ja elää arkea kun edes satunnaisesti pääsee näkemään jotain ihmeellista ja oppii jotain uutta. Reisuissa päästän sisäisen kakarani lopullisesti irti. Intoilen ja pälpätän. Jokainen näkemäni asia on surrempi, ihmeelisempi ja kauniimpi kuin mikään ennen. Siihen asti kun käännyn ja nään jotain uutta. Ei saa kirkoissa ja museoissa hihkua. Mutta joskus on ollut pakko. Ihan vahingossa. Viime reisussa näkemäni palatsi taannutti minut lapsuuden prinsessa leikkeihin. Kävelin majestettisesti aluan kierreportaita ylös ja huokailin jokaisen uskomattoman huonekalun edessä. Ei lähdetä täältä koskaan pois. Ja paluumatkan puhuin lakkaamatta. Ihan lakkaamatta kuinka uskomaton paikka se oli. Onneksi puolisollani on sama lapsenmieli ja hyvät hermot. Kun on seisonut oikean vesiputoiksen alla jäisessä vedessä hampaat kalisten, silittänyt norsua, katsonut vuorenrinteeltä alas maailmaa jota ei uskonut edes olevan. Silmät pyöreänä tuijottanut rakennuksia joita ei enää nykyään kukaan uskaltaisi rakentaa, nähnyt raunoita ja loputtoia sokkeloisia katuja. Silloin voi sanoa eläneensä. Asiat unohtuvat ja haalistuvat muistoissa, mutta tunne säilyy. Uuden löytämisen riemu. Se lapsellinen ja suorastaan nolo riemu.

Minulle ei koskaan tule koti-ikävä. En koskaan kyllästy matkalla. Ihan joka paikasta on pitänyt lähteä itkun kanssa pois. Puolisoni on yleensä lähtöä edeltävänä iltana jo ihan valmis kotiin. Minä istun lattialla aukinaisen matkalaukun kanssa ja murjotan. Tai itken leuka vapattaen. Nyt tämä loppuu. Aina liian aikaisin. Niin paljon jäi taas kokematta ja näkemättä. Ei koskaan tarpeeksi. Hän nauraakin aina minulle, että joskus pitäisi kokeilla kuinka pitkään pikkurouva viihtyisi jos arki ja rahatilanne ei kaatuisi niskaan. Kuka tietää jos joskus uskallamme toteuttaa villin yhteisen haaveen tyskentelystä ulkomailla. Ehkä silloin löytäisin ikävän kotiin ja tavalliseen arkeen. Toisaalta mihin minä ikävöisin kun se kaikista rakkain olisi vierellä. Se sydämen koti.