Täydellisyyden käsite vainoaa minua. Millainen on täydellinen elämä, nainen, mies tai työpaikka? Tai ennenminkin mikä olisi täydellistä minulle. On vaikea saavuttaa mitään jos ei ole aivan varma mitä on hakemassa. Tässä kohdassa putoan aina samaan ristiriitaisuuden kuoppaan. Elämäni kaikissa suurissa ratkaisuissa olen ollut hyvinkin nopea. Päätökset kouluista, työpaikoista tai vaikka parisuhteesta ovat syntyneet pelkän hetkellisen intuition varassa. En ole kovinkaan harkitsevaista tyyppiä mitä tulee tunnepuolen ratkaisuihin. Jos joku asia tuntuu hyvälle niin se on oikea. Nykyistä asuntoamme kävimme katsomassa kerran ja se oli siinä. Sitä ennen olimme nähneet kai kaksi muuta kohdetta. Mieheni näki ihan kivan kämpän. Minä tiesin sisään astuessani tulleeni juuri kotiin. Opiskelupaikan valitsin lähinnä siksi etten jaksanut tutustua vaihtoehtoihin ja nykyisen työpaikkani valitsin ihan arvalla muutaman vaihtoehdon joukosta. No töissäkin viihdyn. Ja se on iso asia se.
Mutta olisivatko asiat toisin jos olisin lähtenyt metsästämään täydellisyyttä? Missä olisin nyt jos olisin punninnut jokaista pientäkin päätöstä tarkoin ja tutustunut kaikkiin vaihtoehtoihin. Isona osatekijänä elämässäni on myös ollut mahdoton mukavuudenhaluisuus. Tarkemmin ajatellen olisin halunnut tulla isona kirjailiaksi tai tutkimusmatkailijaksi. Mutta en mä sitten viitsinyt. Oli helpompi kouluttautua sairaanhoitajaksi ja astua valmiiseen oravanpyörään. Olisinko sitten onnellisempi jos olisin haastanut itseni ja pakottautunut metsästämään unelmaani vaikka hampaat irvessä?. En tiedä. Siinähän seelämän vitsi piileekin, ettei koskaan voi olla ihan varma mistään. Aina olet periaatteessa voinut valita väärin. Saattaisin olla kamalan onneton ja yksinäinen jossain sademetsässä kaivelemassa alkuasukkaiden luita. Tai vieläkin köyhempi ja laiska kirjailija jonka toimeentulo riippuisi lähinnä kelan anteliaisuudesta. Ja taas kaikki vaihtoehdot ovat mahdollisia. Ehkä enemmän päänvaivaa aiheuttaisi tilanne jossa olisin onneton tämän hetkiseen elämääni. Varmasti jossittelisin päivttäin nuoruuteni ratkaisuja. Mutta olen oikeasti onnellinen ja hyvinvoiva. Perusasiat ovat kunnossa ja lisäksi elämää värittää moni mukava pikkuasia. Miksi sitten uhrata ajatustakaan millekkään muulle? No se onkin alati liikkuvan mielen ongelma. Onko onni arjessa tyytymistä vai viisautta? Ja mitä voi voittaa jatkuvalla täydellisyyden perässä juoksemisella? No jos tietäisin en höpisisi siitä nyt yksinäni.
Jos kuitenkin kurkistetaan sisälle päin ja lähdetään miettimään mikä olisi täydellinen minä? Millainen haluaisin olla pohjimmiltani ja muiden silmissä. Tämä on minulle selkeästi vaikeampi kysymys kuin nuo itseni ulkopuolelle asettuvat asiat. Perfektionismi ja täydellinen välinpitämättömyys taistelevat sisälläni kuin kissa ja koira. Ensimmäinen ajatus mikä tulee mieleen on se, että haluan olla rakastava ihminen. Pitää huolta puolisostani, perheestäni ja ystävistäni. Oikeastaan tiukan paikan tullen millään muulla ei ole mitään väliä kuin elämäni ihmisillä, niillä "omilla" kuten katrastani kutsun. Kaikki muu saa hajota ja hävitä kunhan tämä peruspilari säilyy. Ja sehän on hyvin pitkälle vain siitä kiinni kuinka läheisiäni kohtelen. Olenko heidän rakkautensa ja läsnäolonsa arvoinen? Täydellinen puoliso, tytär ja ystävä. Ainakin yritän. Ihan oikeasti kovasti. Tietysti väillä epäonnistun, mutta sitten yritän uudelleen vahingosta ehkä viisastuneena.
Eli tuo olisi se helppo. Paljon vaikeampi kysymys on se haastanko itseäni tarpeeksi? Ajanko itseäni tilanteisiin joissa voisin kehittyä ja nousta uudelle tasolle? Vai olenko vain nukahtanut lumpeenlehdelle ja hukannut kaiken käytettävissä olevan potentiaalin. Tämä menee ehkä kausittain. Ajoittain lähden vimmaisesti vaatimaan itseltäni korkeampia suorituksia niin urheilun, osaamisen, työn tai uskalluksen suhteen. Piiskaan itseäni niin kauan kuin saavutan tavoitteen ja sitten uuvahdan. Tasaista suorittajaa minusta ei saa tässäkään lajissa. Ei tietenkään. Elän aina sata lasissa tai sitten ihan nollilla.
Mutta nyt on vireillä sen verran rajoja rikkova ja veikeä projeksti etten uskalla siitä vielä edes enempää puhua. Todettakoon vaan, että yksi elämäni suurimmista haaveista on nyt kätteni ulottuvilla. Ainoastaan omasta heittäytymisestäni ja tarmostani kiinni. Kuka tietää vaikka loppukesästä paljastan täälläkin mihin olen sotkeutunut. Mutta katsotaan sanoi hattara.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti