Ystävyyden ylistyslaulu

 Tulla lähelle vaatii sinulta paljon voimaa. Paljon väkevää voimaa.

  Olla lähellä vaatii sinulta rohkeutta. Paljon paljasta rohkeutta.

 Päästää lähelle, sisälle. Vaatii sinulta vain uskoa toiseen ihmiseen. 

Tommy Taberman

 Olette huomanneet, että kirjoitan paljon ystävyydestä ja ystävistäni. Sillä linjalla aijon jatkaa eteenpäinkin. Jos minun täytyisi valita yksi asia pysymään ikuisesti elämässäni se olisi ihmiset. Mitä teen terveydelläni, omaisuudellani tai millään vastaavalla jos minulla ei olisi sitä kaikkein tärkeintä. Teitä rakkaita. Ihmissuhteet ovat vaikea laji. Et voi saada mitään jos et ole itse valmis antamaan. Ketään ei saa lähelleen jos ei ole valmis päästämään. Oikeaan ystävyyteen liittyy aina riski. Kun avaat itsesi toiselle kokonaan on mahdollista ettei toinen pidä näkemästään. Aina on riski joutua hylätyksi tai petetyksi. Mutta onko sitten parempi olla aina yksin? Vain sen vuoksi ettei koskaan joutuisi kohtamaan tuskaa menettämisestä. En usko. Tai tiedän. Minä en olisi minä ilman elämäni ihmisiä.

Minulla on aina ollut paljon ihmisiä ympärilläni. Hyvälle päälle sattuessani olen puhelias ja rakastan saada kaikki nauramaan. Olen aina ollut suurten kaveripiirien ihminen. Jo jostain yläasteesta lähtien olen kerännyt ympärilleni uskomattomia naisliigoja jotka ovat tuoneet elämääni isoja asioita. Elämä ja sen käänteen ovat vieneet ihmisiä pois elämästäni. Jotkut ovat jääneet. Ihan vieraille saatan vaikuttaa aluksi jopa kylmältä, hiukan jäykältä. Minusta saa helposti tutun tai kaverin. Ystävyyteen kuitenkin suhtaudun hieman varauksella. Kuuntelen ja tuen miellelläni mutta omien heikkouksien ja vaikeiden asioiden aukaiseminen on minullekin kova paikka. Monesti olenkin ollut tilanteessa jossa tiedän toisen kaikki salaisuudet ja hän ei minusta oikeastaan mitään. Ihmiset huomaavat aika nopeasti, että olen luottamuksen arvoinen enkä kuljettele kenenkään salaisuuksia eteenpäin. Kuitenkin silloin kun otan jonkun aidosti osaksi elämääni olen aito, rehellinen ja avoin. Omien ihmisteni suhteen olen taisteleva naarastiikeri. Aina valmis nousemaan auttamaan. Se vahva.

Eräs ihminen sanoi minulle hiljattain että elämä on meille kannatelijoille erilainen. Joudumme isompien asioiden eteen ja tekemään kipeämpiä päätöksiä koska tiedämme kestävämme ne. No tuosta vahvuudesta olen hieman jo päätynyt opettelemaan pois. Onneksi elämä on kuljettanut viereeni ihmisiä jotka eivät ole päästäneet minua helpolla. Hyvä esimerkki oli tilanne talvelta. Jouduin jäämään sairaslomalle uupumuksen takia. Olin ihan sekaisin ja rikki. Häpesin itseäni ja sitä, että olin joutunut luovuttamaan väsymyksen edessä. Toivoin vain ettei kukaan saisi tietää todellista syytä poissaololleni. No mitähän siihen meni? Muutama tunti ja muutama päivä. Hätääntyneiden viestien ja puheluiden tulva oli uskomaton. "Mitä sinulle on tapahtunut?, Oletko kunnossa" Ensimmäinen reaktioni oli tietysti valtaisa ärtymys. Kaikkiko siitä nyt jo tietävät? Antaisivat olla. Jollekin jopa ärähdin asiasta, kun en huomannut huolenpitoa kun se sattui omalle kohdalleni. Niin paljon ihmisä. Valmiina auttamaan. Antamaan tukensa vaikeaan hetkeen. Se oli tervetullut herätys. Ja ehkä ensimmäistä kertaa koskaan uskaltauduin nojaamaan ystäviini. Kertomaan etteivät asiat olleet hyvin. Ja hetkessä ympäriltäni löytyivät kädet. Valmiina kannattelemaan ja nostamaan ylös. Pitämään pystyssä. Eivät säikähtäneet itkua, eivät pyytäneet lopettamaan. Ottivat vastaan. Ja hiljalleen siinä vahvojen käsien ympäröimänä itku loppui. Ja elämä palasi raiteilleen.  Minua itkettää vieläkin sen tunteen tajuaminen. Kun on myttynä toisen edessä ja toinen kestää sen.

Ja moni asia muuttui tuon oivalluksen myötä. Ystävistä tuli sydänystäviä. Vasta, kun toisen on nähnyt paljaana, rikottuna ja luovuttaneena häntä voi kutsua ystäväksi. Silloin tehdään päätös jäädäänkö vai lähdetäänkö. Ja kukaan ei lähtenyt. Sujahtivat vain nahkan alle ja jäivät sinne.Tekivät pesän. Ottivat omakseen.  En voi koskaan kiittää tarpeeksi siitä hetkestä kun minut nostettiin taas pystyyn.

Ihan liian usein kuulee ihmisten sanovan, että onhan minulla ystäviä mutta en minä heille uskalla kertoa todellisia tunteitani. Ollaan vain kuoria toisillemme. Haljuja hahmoja jotka valuvat tosipaikan tullen hukkaan. Jos aikuiten ihmisten ystävyys on pintaa ja hymistelyä ei sellaisella ole arvoa. Ystävyys on raadollista, kipeää ja suurinta onnea. Kun ystävän sitten menettää se on aina yhtä hirveää. Oli syy mikä tahansa. Se on pieni kuolema. Suuri kuolema. Sellainen kipu joka tuntuu rinnalla ja vaikeuttaa hengittämisen. Alkuun tuntuu, ettei menetyksestä voi toipua koskaan. Joku jonka on luullut aina olevan rinnalla meneekin pois. Jatkuvasti heräät ajatukseen että halauisit tavata, soittaa, kertoa jotain hassua. Etkä voi. Se on lamauttavaa. Mutta kuten aina kipu helpottaa joskus. Maailma ei anna pysähtyä. Joku viisas on joskus sanonut, että maailman viimeisenä päivänä hän istuttaisi omenapuun. Tähän haluan uskoa. Vaikka olen ihmisiä elämäni aikana menettänyt en koskaan antaisi heitä muistoistani pois. Jokainen heistä menneistä on antanut minulle jotain. Muuttanut polkuani uuteen suuntaan. Eikä pelko menettämisestä saa luopumaan toivosta. Vaikka maailma loppuisi huomenna tänään voin vielä istuttaa omenapuun.

Toinen asia jota jaksan ihmetellä on puolisoiden välisen ystävyyden puuttuminen. En vain käsitä. Voin epäröimättä sanoa olevani naimisissa parhaan ystäväni kanssa. Hänelle haluan kertoa kun jotain hyvää tai kamalaa tapahtuu. Jakaa ihan kaiken. Raivota ja rakastaa. Olla niin lähellä kuin toista pääsee. Kuinka muuten kahden välinen luottamus syntyy kuin ystävyydestä. Kaikki voi alkaa intohimosta, ihastumisesta ja muuttua rakkaudeksi, mutta ystävyys on asia joka sulattaa yhteen. Ja silloin luottamusta ei enää tarvitse selitellä eikä varmistella. Tästä esimrkkinä täytyy kertoa hiljattain monenkin kanssa käymäni sormuskeskustelu. Työkaverini kertoo vaimonsa aina tarkistavan onko puolisolla sormus kun hän lähtee viihteelle. Kuuntelin vähän puolihuolimattomasti keskustelua, mutta tässä vaiheessa heräsin. Ai miten niin pitää olla sormus? No hei tietysti siksi että näkee että on varattu. Puhuimme tästä pitkään enkä ymmärtänyt lopultakaan sitä punaista lankaa. Johtuen ehkä siitä, etten itse katsele kenenkään käsiä enkä ymmärtänyt muiden tekevän niin. Itse en pidä sormuksia. Työn takia niitä ei kuitenkaan voi pitää koko ajan ja olenkin sitten tottunut olemaan ilman. En ole koskaan tullut ajatelleeksi että se olisi viesti saatavavilla olostani. Tai että minun pitäisi sormuksella todistella jotain puolisolleni. Hän tietää rakkauteni määrän ilmankin. Lausun sen hänelle joka ikinen päivä. Hän tietää että minä olen hänen ja hän minun. Ei sitä tarvitse todistella koruin. Mutta me olemmekin outoja. Niin lujasti yhteen hitsautuneet ettei sitä voi sanoin kuvata. Siksi joku sormuspuhe saa minut lähinnä nauramaan. Voihan sitä pettää sormuksenkin kanssa jos luottamus puuttuu.

Mikään muu elämässä ei ole varmaa kuin epävarmuus. Se ei kuitenkaan ole syy luovuttaa. Jäädä yksin. Pitää luottaa, uskoa ja haluta. Antaa ihmisten tulla lähelle, ottaa kädestä kiinni ja painautua vasten. Jäädä siihen koska he itse haluavat. Koska he kuuluvat siihen. Ja jos heidän joskus pitää mennä pois. On sekin hyväksyttävä. Vaalia muistoa ja hymyillä sille. Ei katkeroitua tai luovuttaa, ei rikkoa itseään vasten. Koska ihmiset ovat vain laina. Mielummin tietysti hyvin pitkäaikainen, mutta laina silti.

Ps. Kun ystäväni luki tämän pienen runon syntymäpäivillämme, kyyneleet silmissään  Jotain meni rikki sisälläni. Sillä tavalla hyvällä tavalla. Ehkä siellä kaatui joku muuri. Mene ja tiedä.

Nasu tuli takaa Puhin vierelle,
"Puh" kuiskasi hän.
"No mitä?"
"Ei mitään" sanoi Nasu ja otti Puhin käpälästä kiinni.
"Tarkistin vain, että olet siinä."