Käytiin tänään syömässä jätskiä vesisateessa. Jotain kummaa oli tapahtunut ja pariskunnalla oli yhteinen vapaapäivä. Joskus ollaan oltu niin kauan erilämme, että ihan unohtaa kämpässä asuvan jonkun muunkin. Tavarat vaan mystisesti liikkuvat oman työpäivän aikana. Tontut eivät nimittäin tyydy vain siirtelemään ne piilottavat. Ostin Kauppakeskuksen pienestä puljusta italialaista suklaajäätelöä johon olen kehittänyt kevyen addiction. Myyjä kysyy ensin olenko oipiskelija. No en ollut. Seuraavaksi hän tiedustelee mahdanko olla alle 21. Sytyin hersyvään nauruun ja vastasin että en, mutta kiitos kovasti. Siinä sitten nauroimme yhdessä. Tekisi hyvää ikäkriisille jos se vielä vaivaisi. Tiedän kyllä olevani ikäistäni nuoremman näköinen ja välillä käytökseni toki tukee tuota mielikuvaa. Viime syksynä jouduin ilmiriitaan portsarin kanssa joka ilmoitti henkkareideni olevan jonkun muun. No luultavasti hän halusi vain kinastella, enhän mä oikeasti näyttänyt 17 vuotiaalta tai mikä sen juottolan ikäraja nyt olikaan. Pitkällisellä kela sun muitten korttien tarkastelulla pääsin kuitenkin sisään. Babyface aiheuttaa närää myös ajoittain töissä kun ihmiset eivät voi käsittää, että olen kuitenkin ollut jo hetken töissä ja ihan oikeasti osaan asiani. Onneksi tarvittaessa paikalle sattuva jäätävä virkaääni pelastaa. Välillä säikähdän itsekkin sen kuullessani.
Olen tänään ollut erityisen harmistunut asuinpaikkakunnastani. Yleensä olen hyvinkin tyytyväinen suloiseen ja toimivaan pikkukaupunkiin jossa kaikki tarvittava on yhden kadun varrella. Nyt tuon Pin up jutun myötä tuntuu, että aivan kaikki tapahtuu Helsingissä. Eihän sinne lopulta ole kovinkaan pitkä matka, mutta matkustaminen kysyy aikaa ja rahaa ja molemmista on krooninen puute. Tällä hetkellä ajasta vielä se suurempi. Katselin tässä kolmea kalenteriani ja totesin vapaiden viikonloppujen olevan buukattu täyteen syyskuuhun asti. Eikä se mitään. Ihan älyttömän kivoja juttuja tulossa ihanaisten kanssa. Kesät ovat vaan niin hektistä aikaa ettei sponttaaneille säädöille oikein ole aikaa. Ja oikeastaan sama taitaa vaivata lähes kaikkia vapaapäiviäni. Oikein nauratti tänään, kun ystävä pyysi seuraksi junaretkelle Helsinkiin huomenna. Ihan vaan hengailemaan. Arvatkaa vaan olisinko lähtenyt huutaen mukaan. Mutta huomenna matkustan vanhempieni luokse. Sielläkin tulee käytyä aivan liian harvoin. Sitten toinen muru pyytelee asiantuntijaksi huulipunaostoksille. Pikkujuttu, ajattelette. Mutta minulle ei. Haluaisin aina antaa aikaa läheisilleni. Siksi varmaan olenkin väillä ihan umpisolmussa aikataulujeni kanssa. Varsinkin tietysti siksi, että elän niin hetkessä. Muistan työvuorojanikin ehkä kahden päivän päähän. Sovi siinä sitten mitään.
Ensi viikonloppuna lähdetään sitten teatteriporukalla laivalle. En malttaisi odottaa. Se on niin hersyvän eloinen sakki. Herättää eloon kenet vain. Tänään kaupungilla olisi tehnyt ihan hirveästi mieli ostaa reisuun uusi mekko. Onneksi järki heräsi sovituskopissa. Onhan noita. Ihan muutama. Olen ehkä äidiltäni oppinut sen että uusi tilanne vaatii uuden asun. Oikeasti tarvitsin uudet työkengät. Beiget mummokengät pilaavat hyvänkin päivän.
Sataa, aina sataa. Tänään haaveilin, että oltaisiin menty ulos ottamaan kuvia. Parempaan valoon. Mutta kuka tuonne nyt lähtee kastumaan. Tarvitsen kuitenkin vielä hirveästi harjoitusta kunnon poseerauksiin. Malliohjelmia katsellessani en ole koskaan ymmärtänyt kuinka vaikeaa on hallita samaan aikaan naamaa ja jalkoja. Mutta on se. Kun toiseen keskittyy toinen valuu pois. Ihan oikeasti. Pitäisi photoshopata aina parempi pää toimivampaan kroppaan. Mutta sehän olisi huijausta.
Sentään sisäinen pikkuemäntäni heräsi kun jouduin jäätelöllä huijattuna ruokakauppaan. Vihaan niitä paikkoja. Ihan ylikaiken. Voin minä jotain pientä käydä ostamssa itselleni. Mutta viikon ruokaostokset ovat hirvittävä tehtävä. Pitää lukea päiväyksiä ja vertailla hintoja. Ja kassalla sattuu aina jotain. Viimeistään ulkona huomaat, että unohdit jonkun maidon. Sitten pelaat itseäsi vastaan kivsaksetpaperia ja arvot onko aamukahvi uuden yrityksen arvoinen. Niin ostin siis pesuaineita. Ne ovat aina olleet heikkouteni. Yleensä se meneekin niin, että puolisoni keräilee ruokasostoksia ja minä haaveilen huuhteluaineiden luona. Ja kuvittelen raikkaiden pesuaideiden siivoavan kotimme itsestään. Tässä kohdassa minäkin olen hifistelijä ja parhaina aikoina jokaiselle tahralle löytyy oma myrkkynsä. Ei ole mitään luomua se. Pitäisi jollain etikalla ja sanomalehdellä pärjätä. Pyh sanon minä. Pesuaineiden kemiallinen tuoksu on ainut syy siivota.
Ja tein melkein ruokaa. Siis hellalla. Kaupassa innostuin niin, että kuvittelin syöväni illalla jotain kanakastiketta. Olen viimeksi laittanut ruokaa ehkä huhtikuussa. Siis sellaista lämmintä. Onneksi vastakipu pelasti tältä arkihaasteelta. Ei nyt kaikkea sentään samaan päivään. Seuraavaksi olisin kai liittynyt martttoihin. Niin ja tehnyt sen joululta tekemättä jääneen piparkakkutalon. En muuten ymmärrä sitä taikinan syömistä. Ei se nyt pahaa ole. Mutta taikinaa kuitenkin.
Pitäisi pakata huomista varten. Edes jotain. Normaalisti pakkaan lähtöaamuna ja sitten perillä ihmettelen kun laukussa on neljä hiusharjaa eikä yhtään paria sukkia. No onneksi vanhempien luota löytyy selviämispakkauksia ihan kaikkiin tilanteisiin. Vaikka ei ottaisi mitään mukaan. Siellä on muuten elämäni rakkain ja omin paikka. Harmaa raidallinen kangassohva. Tarkasti sen oikeanpuolinen nurkka, heti leivinuunin vieressä. Selkämyksellä on viltti. Siinä on valkoisella pohjalla kukkia. Siihen kääriydyn kelistä riippumatta ja teen sohvaan pesän. Siinä voisin nyhjätä vaikka kolme päivää putkeen, vaikka muutoin olen aina liikkeessä. Aikoinaan kun meillä oli vielä kissa sillä oli tapana tulla nukkumaan päälleni kun olin nukahtanut itse. No ei ole ollut kissaa enää vuosiiin enkä enää itsekkään nukahda sohvalle univammani johdosta. Mutta onneksi paikka on vielä olemassa. Sellaisia ihminen tarvitsee. Samoin kuin oman paikan ruokapöydässä. Pirttipöydän oikeassa laidassa oven puolella. Siinä istun jalat takapuolen alla ja katselen ikkunasta lainamummolaani. Joka siis tarkoittaa paikkaa jossa ei asunut mummini vaan maailman paras korvikemummi. Harva asia on ollut elämässäni ihan oikein päin. Mutta minusta katsottuna kuitenkin juuri oikein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti