Kotona jälleen

"Luulitte etten tulisi takaisin mutta minä tulinkin" Näin sanoi kerran eräs työkaverini pitkän tauon jälkeen. Moni on kysellyt blogin perään. Enkä ole tätä unohtanut. Taisin vain hetkeksi jäädä oman elämäni jalkoihin. Kesäloma tuli ja meni ja syksy rysähti päälle. Jokaisena maanantaina olen ihmetellyt missä kummassa oikein viikonloppu oli. Mutta hyvää kuuluu. Oikeastaan liian hyvää. Eihän se huono asia ole jos ei ehdi istumaan kotona koneen äärellä.


Tänään se sitten iski tajuntaan. Arki ja sen velvoitteet. Olen onneton hattara ja kun menoa on liikaa huomaan hukkaavaani kaikki aikuisten asiat. Meni koko työpäivä miettiessä minkä kaiken olen ohittanut ja unohtanut. Kotona patterit eivät lämpiä ja sisälämpötila muistuttaa pohjoisnapaa, mutta kumpikaan ei ole ehtinyt mokomaa edes huomaamaan. Laskupinoa olen siirrellyt paikasta toiseen. Ja tänään huomasin etten omista enää yhtään puhdasta vaatekertaa. Vaatehuone on salaa siirtynyt kylpyhuoneen puolelle. Tämän havainnon tein vasta kun likapyykkikori romahti. No nyt sekin pitäisi sitten korjata.

Ilta onkin vierähtänyt hyvitystöitä tehdessä. Aloitan aina elämäni kasailemisen konkreettisista asioista. On paljon helpompi viedä roskat ja pestä pyykkiä kuin miettiä mitä teen väärin kun arki leviää kerta toisensa jälkeen.

Mutta tästä se taas lähtee. Niin blogi kuin kaikki muukin. Kunhan saa vaan alulle niin loppu sujuu omalla painollaan. Ainakin muutaman päivän.

Naisten neuroosit

 "Teillä naisilla on hirveästi ulkonäköneurooseja". Ei mulla ole. Tai siis enää tai siis ainakaan kovin vakavia. Mutta oli mulla nuorempana takamuksestani. "No niin just, mistä ihmeestä ne kumpuaa" ja jos sä hyväksyt ulkomuotosi kuulut vamaan siihen kahteen prosenttiin naisista, mutta joo tiedänhän mä että sä olet outo"

Minulla oli teininä peppuneuroosi. Se oli siihen aikakauteen aivan epäsopiva. Ankkapeppu nousee selkärangasta kuin lippu. Tämä yhdistettynä leveään lantioon ja katastrofi oli valmis. Sellainen verevä hedelmällisen naisen kroppa. Mutta voi luoja, kun elettiin lantiofarkkujen kulta-aikaa. Yritä nyt sellaista ahteria tunkea farkkuihin jonka yläosa on kaksi senttimetriä korkea. Lopputulos on lähinnä perverssi, kun puolet takamuksesta jää kurkistelemaan maailmaa. Kyllä se silloin harmitti. Ihan kovasti. Varmaan yläasteiän yritin elää erillään takamuksestani ja pitää sen piilossa. Mutta eihän se mihinkään hävinnyt. Tarakkani oli vaan sattunut syntymään väärälle vuosikymmenelle. Kynähameiden kulta-aikana se olisi toiminut hyvänä täytteenä.

Nykyään minulla on kaksi ulkonäköön liittyvää ongelmaa. Toinen on ainainen taistelu hiuksia vastaan. Rakastan ja vihaan omaa elämäänsä elävää luonnontaipuisaa tukkaani. Laittamisen jälkeen se näyttää noin kaksi sekuntia supermallitukalle, jonka jälkeen se hassottaa ja takkuuntuu. Voi luoja miten pitäisin sellaisesta kevyesti harteilla leijailevasta silkkisestä kruunusta. Mutta minkäs teet ei voi geeneilleen mitään. Minä olen ollut aina takkutukka. Ja hiusten harjaamista opin vihaamaan jo lapsena.Ja se toinen on vialliset silmäni. En vieläkään näiden vuosien jälkeen pidä silmälaseistani. Onni onnettomuudessa onkin se, että nään kohtuu hyvin ilman laseja. Eli aina, kun haluan näyttää kauniilta jätän lasit kotiin. Tai vähintään kuvaustilanteessa muistan laskea ne pois. Niin tyhmää tiedän. Kärsin vuosikaudet päänsäryistä tietäen, että lasit olisivat ratkaisu. Meni aika kauan, kun löysin sisäisen aikuisuuteni tämän asian kanssa. Oikeasti töissä voikin näyttää vähän tyhmältä.

"Mistä ne ulkonäköneuroosit sitten johtuvat?" Vastasin empimättä, että itsevarmuuden puutteesta. Eihän siihen ole mitään syytä. Jos viihtyy nahkoissaan oppii hyväksymään itsensä juuri sellaisena kun on. Tajuaa, ettei omaa temppeliään voi romuttaa ja rakentaa uudelleen. Olisin toki aikoinaan voinut riuduttaa itsestäni tuon häiritsevän takapuolen ainakin hivenen pienemmäksi. Todellinen syy on tietenkin se, että en olisi todellakaan viitsinyt, mutta on siinä muutakin. Muutos lähtee kovien välistä. Jos yhden ongelman saa korjattua hieman vähemmän häiritseväksi uusi odottaa jo kulman takana. Minut on vain rakennettu tälläiseksi. Jos olisin superlaiha, minulla olisi edelleen lyhyet jalat, pitkä selkä ja naurettavan lyhyet sormet. Siis niin lyhyet sormet, että töissä s-koon hanskat ovat liian isot. Nakkisormi. Minä asun tässä kehossa. Joko vihaan tai rakastan sitä. Ja on melko kuluttavaa vihata ikuisesti kotiaan mistä ei voi muuttaa pois.

Kaikki on oikeastaan kouluttamisesta kiinni. Pitää katsoa itseään peillin. Oikein kunnolla. Kertoa rakastavansa itseään. Pitää huolta ja helliä sekä kehoaan ja mieltään. Jos jokaisena aamuna tai baarireissun alla kertoo peilikuvalleen vihaavansa iteään siihenkin oppii uskomaan. Ryhdistä tulee huono ja alkaa vaistomaisesti piilotella inhoamiaan kehonosia. Uskomatonta kyllä sama homma toimii myös toisinpäin. Kouluttaa katsomaan itse itseään ja hymyilee sille naiselle. Sille ainoalle jonka tekemisillä on merkitystä. Ja pitää ottaa kuvia. Edestä ja takaa. Myös niistä huonoista kulmista. Pikkuhiljaa kuviin tottuu. Vähän samalla tavalla kun siihen puuttuvaan lattialistaan. Tutut asiat eivät häiritse niin paljon.   Jos haaveena on pitää mekkoa tai minihametta, sitä on sitten vain pidettävä. Se muuttuu joka kerta helpommaksi. Joka kerta kotiintulessa huomaat, ettei maailma tippunutkaan niskaan eikä kukaan oksentanut vaikka et omasta mielestäsi omistaisi mallinsääriä tai tiukkaa mahaa.

Ja siinä samalla voi hiljaa mielessään miettiä suhtautumistaan meihin muihin herkkämielisiin naisiin. Jokainen haluaa näyttää kauniilta. Miksi siis edes mielessään hymähdellä toisen ulkomuodolle. Se saattaa olla hänen prinsessapäivänsä. Yleensähän toisessa ärsyttävät juuri ne asiat joita et pysty itsessäsi hyväksymään. Ei ulkonäkökriiseistä parannuta manifesteilla alusvaatemainoksia tai naistenlehtiä vastaan. Tai inhoamalla sitä kaunista kaveria jonka voisi laittaa pulloon kirjahyllyn päälle. Pitää vain pakottautua pitämään itsestään. Vaikka se alkuun olisikin kipeää ja ahdistavaa. Mutta työ palkitsee. Itsevarma hymyilevä nainen on kaunis vaikka vatsa vähän kumpuilisikin.

Virike

Joku kysyi hiljattain olenko tehnyt lisää ruokaa. En mä ruokaa, mutta keittiön palovaroittimen testasin eilen. Ei toiminut. Mä en näin keittiöihmisenä tiedä voiko riisi olla tummapaahtoista. No keittiön ilma oli ainakin suorastaan sakeaa, kun muistin kai tunnin kiehuneet riisit. Ja nyt pitäisi ostaa sitten uusi kattila. Minä niin en pidä sellaisista kaupoista missä niitä myydään. Kattilakaupoista. Ja pitäisi kai hankkia myös uusi palovaroitin tai edes uusi patteri vanhaan, ennenkuin koko kämppä palaa. Tai sitten vain pysyttelen pois keittiöstä. Mikro on aika turvallinen. Ainakin niin pitkään kun ei unohda lusikkaa glökimukiin. Mutta toisaalta ilotulitukset sopivatkin siihen aikaan, kun glökiä juodaan. Aamulla katselin kahvin seurana ostosteevetä. Niillä on niin huimia tavaroita siellä. Miettikää, että siellä myydään pannua jolla voi sulattaa muovia ja helistellä rautanauloja. Voiko sillä tehdä ruokaa jäi vähän epäselväksi, mutta tuo muovin sulattaminen näytti ainakin paljon kiinnostavammalta. Mä olen kokeillut sitä vaan suoraan hellalle. En muuten sulattanut pakastinta tänä vuonna. Viime kesänä ihan oikeasti sulatin. Nyt pakastimen pohjalle räjähtänyt Fresita pullo vei kaiken mielenkiinnon jutusta. Eihän se jäinen sirpalekeitos sieltä mihinkään karkaa. Yllätyn iloisesti sitten uudelleen ensi syksynä, kun kohtaamme jälleen. Siellä on nyt mansikkaa monessa muodossa. Pitäisi vähän siivoilla, mutta koko ajatus vähän jänskättää. Tämä on selkeästi niitä päiviä, kun pitäisi vaan istua hiljaa paikallaan, kuplamuoviin käärittynä. Noo katsotaan pitääkö meille kohta hankkia myös uusi imuri. Siinähän ne menisivät samalla shoppailulla. "Ottaisin yhden sohvan, kattilan, palovaroittiminen ja imurin, kiitos"

Leopardi viikonloppu

Tipahdin taas supersankariharhaan. Nukuin huonosti koko viime viikon ja viikonloppuna lopetin nukkumisen kokonaan. Ei ehtinyt, oli liian kivaa. Eilen sitten yössä lentäminen tuli maksettavaksi. Nukuin päiväunia koko illan. Kuvittelen aina ajoittain olevani astraaliolento ja käyväni pelkällä aurinkoenergialla. Aika pitkään pärjäänkin. Varsinkin jos tarjolla on mieleistä tekemistä.

Minulla oli leopardiviikonloppu. Rakastan tuota kuosia ihan yli kaiken. Minusta on mukavaa, että pukeutumiseni herättää tunteita ja jää mieleen. Minut yhdistetään leokuosiin, pinkkiin ja hello kittyyn. Ihmisellä pitää olla tunnuksia. En ole koskaan pukeutunut muuten vaan. Yläasteen lopulla hurahdin goottiromantiikkaan ja annoin mustalle pitsille sieluni. Rakastin yltiönaisellisia röyhelöitä ja pitkiä hameita. Pukeutuminen on minulle leikki jolla ilmaisen itseäni. On riemullista kun ihmiset lähettävät minulle kuvia leopardikuvioisista vaatteista tai asusteista. Tulit tästä mieleen. Tunnistettava tyyli on kuin vesileima. Ei siitä tarvitse kenenkään pitää. Itselleni minä sitä teen. Joten rakensin itselleni leopardiviikonlopun ihan vahingossa. Olin muutama viikko sitten vaatekaupassa ja törmäsin puolituttuun. Minulla oli jalassa nuo tämän hetken lempihousuni tutussa kuosissa ja kuljetin kassalle toppia samassa hengessä. Tuttu kysyy pieni inho kasvoillaan, että ethän aijo pitää noita yhtä aikaa? Katsahdin alas ja hymähdin, että en kai. Noo nyt perjantaina pohdin mökkiasua ja pieni vino hymy kasvoilla vedin topin ja housut jalkaan. Minua nauratti ajatus täysin älyttömästä vaatetuksesta. Kiitos vaan sinulle siellä kaupassa. Ei olisi tullut edes mieleen lähteä ulos tämän näköisenä, mutta reaktiosi jälkeen minun on aivan pakko. On ihanaa herättää tunteita.

Perjantaina oli siis vuorossa mökkireissu aivan hillitömällä kolmikolla. Oltiin oikeasti maalla. Siis niin maalla, ettei siellä toiminut edes netti. Tälläiselle puhelinriippuvaiselle meinasi tulla hapenpuute. Mutta kun kentää ei löytytnyt niin oli vaan sopeuduttava. Olenko muuten kertonut, että rakastan lehmiä? Lehmä on ehdottomasti lempieläimeni. Ja aina mahdollisuuden tullen käyn jututtamassa niitä laitumella. Niin ihanan rauhallisia ja viisaan oloisia. Kauniit suuret silmät. Kyllä poseeraavat kauniisti. Kävivät oikein riviin kuvausta varten. Pikkuisen häiritsi ajatus käärmeistä kun pyörittiin pellolla pelkissä sandaaleissa. Yritin kovasti löytää sisäisen soturini ja nauttia vaan maisemasta.

Saunan jälkeen olikin oikea kohta vetää luottovaate niskaan ja rohjahtaa penkkiin odottamaan makkaraa. Saunominen olikin jonkunmoinen operaatio. Unireissut tuppasivat vähin venymään ja kiukaasta sammui tulet melko monta kertaa. Tiesittekö muuten, ettei tukkaa voi laittaa keskellä järveä? Yritin epätoivoisesti tehdä nutturaa kesken uinnin, kun tukka yritti jokaisella vedolla kiepua käsien ja kaulan ympärille. Melkein hukuin. Onneksi kuvassa sylissä majaileva koira laski meidät jokaisen uintireissun jälkeen. Tuolla patiolla höpöteltiin pimeään yöhön asti. Seuraavana aamuna ystäväni äiti oli kommentoinut, että en yhtään kuullut mitä puhuitte mutta jatkuvan naurun kuulin. Ihanaa, että sinulla on noin iloisia kavereita. Vatsalihaksiin kyllä sattui aamulla.

Sitten ollaankin jo lauantaissa. Ohjelmassa oli Siltakemmakat Puumalassa. Siellä Haloo Helsinki ja Erin. Päätin pitkästä aikaa touhuta jotain monimutkaista hiusteni kanssa kun oli koko päivä aikaa. Olin nähnyt jonkun blogin kuvassa monimutkaisen lettikampauksen. Kuva oli melko huono, eikä siitä saanut tolkkua kuinka se oli tehty. Päätin sitten tehdä oman mukaelmani. Täytyy kyllä sanoa, että olin luomukseeni tyytyväinen. Hiuksissa on kaksi pitkää lisäkettä. Toinen takana letissä ja toinen edessä. Letti painoi niin paljon, että niskat ja päänahka olivat seuraavana aamuna tulessa. Minkäs sitä nainen ei teksisi kauneutensa eteen. Melkein itketti aamuyöllä purkaa tukka, kun se oli säilynyt illan riennoissa täysin muuttumattomana.

Hah tästä kuvasta muuten näkee sen, etten ole mikään oikea bloggaaja. Huulissa on pohjat mutta puna vielä odottaa itseään. Jokainen itseäänkunnioittava jättäisi kuvan julkaisematta tämän vuoksi. Mutta kun tukka näyttää niin hyvältä siinä. Ja sitäpaitsi kun minä olin nuori 90-luvulla niin kaikkien huulet näyttivät tuolta.

Oli lämmin ja valoisa kesäilta. Bändit olivat tietysti loistavia ja seura hyvää. Ainut mikä hieman ihmetytti oli tapahtuman ikärakenne ja siitä johtuneet lieveilmiöt. Paikalle oli saapunut paljon myös keski-iän selvästi ylittäneitä juhlioita. Mielestäni missään kesän tapahtumassa kansa ei ole ollut noin vahvasti juopunutta. Eikä yhdelläkään keikalla minua ole tönitty niin paljon kuin tuona iltana. Se on niin kutsuttu pikkujouluefekti. Eli hieman varttuneempi väki lähtee juhlimaan muutaman kerran vuodessa ja silloin alkoholin käyttö karkaa täysin käsistä. Horjuvia sammaltavia tätäihmisiä oli liikenteessä paljon enemmän kuin samassa tilassa olevia teinejä. Tästä poikikin pitkällinen keskustelu täti-ihmiseksi muuttumisesta. Milloin se maaginen hetki tapahtuu. Onko se hidas muutos vai tapahtuuko se mahdollisesti yhdessä yössä. Merkkeinä muutoksesta ovat mm. lyhyt raidoitettu tukka ja käytännölliset nahkaiset nauhakengät. Tulimme lopulta lopputukokseen, että jotkut vain syntyvät täti-ihmisinä. Ihana valhe joka lohduttaa ikiteiniä. Tällä komentilla minua on tänä kesänä yritetty haukkua. Oletko sä vieläkin teini? No joo surullista kylläkin ettei kommentoija tiennyt osuneensa pelottavan oikeaan. En mä kasva koskaan aikuiseksi. Ainakaan jos se on synonyymi tylsistymiselle.

Loppuun vielä elämäni ensimmäinen ja laadusta päätellen myös viimeinen peiliselfie. Pitäisi näköjään myös pestä tuo eteisen peili. No ompahan ainakin autenttinen kuva. Tältä näyttää typykkä sunnuntai aamuna kello viisi. Kyllä oli tyhmä alkaa irroittelemaan hiuksia. Ystäväni kylläkin ehdotti nukkumista tukkalaitteen kanssa. Häntä kiehtoi suunnattomasti ajatus, mitä tukasta aamulla löytyisi. Mahdollisesti henkareita, silmälaisen sankoja ja ehkä puhelin. Päänahka huusi kuitenkin sen verran kovaa apua että olihan se pakko päästää vapauteen.

Sunnuntaina tapahtui vielä viimeistelynä ilta-ja aamuvuoron välissä pieni terassivahinko. Minkäs sille mahtaa jos kotimatkalla törmää hyvään seuraan. Tulipahan käytettyä leopardiviikonloppu huolella loppuun. Ja onhan se melko suloista, kun tarjoilija sanoo vuoronsa päätteeksi, että minä suljen nyt tämän baarin mutta saatte toki istua siinä niin kauan kuin haluette. Ja niin me taisimme istua. Minä omalla terassillani omalla paikallani.

Helle heikottaa

"Toivottavasti sulla on tänään vähän parempi päivä" sanoo vähän etäisempi työkaveri ja silittää rohkaisevasti hikistä selkääni. Mietin kuumeisesti mitä olen eilen mesonnut. En kai omasta mielestäni mitään. Kestokiukku alkaa näköjään tekemään tepposia päälleni. En enää edes itse huomaa milloin olen huonolla tuullella. Täytyy kyllä sanoa, että jatkuva kuumuus alkaa ottamaan hintansa. Ei jaksaisi enää mitään. Jatkuva tuskanhiki töissä ei ainakaan lisää jo valmiiksi hataraa työmotivaatiota. Olen yleensäkkin hirvittävän huono juomaan ja helteellä tämä ominaisuus vaan korostuu. Pää alkaa tahmaamaan kun koko nainen kuivuu. Pitäisi alkaa syöttämään itselleen märkäruokaa. Siis kikka jolla kissat huijataan juomaan kuumalla.

Mökkieleganssia parhaimmillaan. Jopa minä antaudun perisuomalaiseen pukeutumiseen ja valitsen päälleni muovikengät ja lököttelyhousut.


Vaikka olihan tässä muutama päivä vähän viileämpää. Olin vanhempieni luona ja käytiin mökillä. Satoi muuten vettä. Aivan kuin jokaisella kerralla kun tänä kesänä on yritetty sinne mennä. Vien sateen aina mukanani sinne. Nyt kuitenkin uhmattiin ilmaa ja käytiin kahtena iltana saunomassa. Eikä se ilma siellä haitannut. Paitsi siinä kohdassa, kun äitini suorastaan pakottamana uskaltauduin uimaan. Hiusten pesu on mökkiolosuhteissa yleensä urakka johon en ryhdy ihan kevyin perustein. Ei tätä karvahattua kantovedellä huuhdota. Päätin siis pestä pääni järvessä. Iskin pesuaineen päähän ja lähdin sateessa vettä kohden. Puolimatkassa shamppoo valui silmiin. Yritin epätoivoisesti hieroa silmiä edes sen verran auki, että näkisin kulkea oikeaan suuntaan. Ja samassa hetkessä jalat hävisivät alta.Sade oli tehnyt rantaan vievistä laatoista luistinradan. Humpsahdin suorilta jaloilta nurmikolle. Mennessäni raapaisin vielä betonilaatasta viiltohaavan jalkaani. Siinä sitten makasin typertyneenä heinikossa, mustelma lonkassa, verta vuotava haava jalassa ja se pesuaine edelleen silmissä kirvellen. Ai niin ja samalta päivältä päässä on myös haava ja kuhmu aitan matalan oven hyökkäyksen jäljiltä. Kumarruin ihan oikein ovesta kulkiessani mutta nousin pystyyn juuri oikealla hetkellä. Tyrmäsin itseni aitan viielälle lattialle. Ihan piti hetki hengittää ja varovaisesti kokeilla onko pää vielä kokonainen. No oli se, mutta pienen naarmun sain sinnekin. Erikoisia tuollaiset kolhimisen täyteiset päivät.

Ei sinällään tarvitse kovin suureen ääneen ihmetellä miksi olen aina yltäpäältä mustelmilla, kun pelkkä psytyssä pysyminen tuottaa aika ajoin vaikeuksia. Opiskeluaikana tytöt ristivät minut maailman ainoaksi ihmiseksi joka pystyy tippumaan paikoillaan olevalta tuolilta. Hienoin hetki oli varmaan se, kun täydessä tietokoneluokassa rysähdin tuolita pöydän alle. Tuoli vaan mystisesti hävisi takapuolen alta. Siksi suhtaudun aina hieman varauksella baarijakkaroihin. Kamalan pitkä matka maahan. Varsinkin kun pygmin jalat harvoin ylettyvät siihen kaiteeseen josta voisi ottaa tukea.  Mietin muuten joku yö sitten etten ole hirveän pitkään aikaan tippunut sängystä. Olen kai nukkunut niin huonosti, että en ole päässyt siihen pyörimisvaiheeseen. Meillä on nykyään niin korkea sänky, että siitä tippumalla voi saada oikeasti vahinkoa aikaan. Vaikka silloin kerran, kun varmistin maksimaalisen kivun lyömällä pääni matkalla yöpöytään.

Niin ja sinne kauppaan ei oikeasti pidä mennä. Ei edes jäätelön perässä. Jäin napakorustani kiinni pakastealtaaseen. Se ainut tikku jonka halusin oli siellä altaan perimmäisessä nurkassa. Päätin sitten hypähtää siihen altaan reunalle jotta voisin kurottaa jäätelöön. En ottanut huomioon että koru osuisi juuri siihen terävään reunaan. Siinä sitten killuin jalat ja kädet ilmassa voimatta liikkua mihinkään korun irtirepämisen pelossa. Oli siinä taas turvakameran takana hauskaa. Päätin kuitenkin onnistua tehtävässäni ja kallistuin altaan puoleen. Ja sain kun sainkin jäätelön käsiini. Pääsin jopa temuaamaan itseni lattialle. Mahaa kyllä kirveli monta päivää.

Tänään oli vaihteeksi sellainen päivä, että kaikki minkä voi saada rikki menee rikki. Olisi tuvallisempaa vain kävellä kädet taskussa päivän läpi. Toki silloinkin voi vain törmätä johonkin ja tiputtaa jotain. Minulla on ihan oma ilmekkin sille hetkelle kun varovasti kurkistan jalkoihini kuinka pahasti tällä kertaa kävi.Hämmentyneen epäuskoinen. En se minä ollut.  Onneksi muutama päivä sitten sain vanhempieni televison lennosta kiinni kun ohikulkiessani laitoin siihen vähän liikettä. Tänään ei ollut muutaman artikkelin kanssa yhtä onni myötä. Toisaalta testaan asioiden iskunkestävyyttä. Lapsuudessani olen ihan ohikävellesäni kaatanut tiskikoneen ja tiputtanut kuvaputkiteleviosion kirjahyllystä alas. Ja molemmat jäivät henkiin. Miettikää kuinka vahvoja tavaroita. Ei voi nykyajan litteää televisiota lennätää maahan. Ei se kestä. Isä tosin tuon tiskikone onnettomuuden jälkeen pulttasi koneen seinään kiinni. Ihan varalta vain.

Ajoittain hajotan tavaroitani ihan itseltäni salassa. Joskus löydän jäljiltäni sangattomia silmälaseja, tai levinneitä kuulokkeita. Eikä mitään mielikuvaa vammamekanismista.

Käytiin tänään torikahvilla katastrofikaverini kanssa ja kas. Alkoi sataa kattamalla vettä ja seuraavassa hetkessä jyrisi ja salamoi. Hetken mietimme kumpaan salamanisku todennäköisimmin osuisi. Emme päässeet lopputulokseen. Päädyimme siihen ettei se salamakaan pystyisi päättämään väliltämme joten uskaltauduimme ihan rennosti sateen sekaan. Ja mitä aikuiset ihmiset tekivät? No kävimme ikkunaostoksilla. Eihän siinä enää ollut kiire mihinkään. Viikonloppuna muuten sataa varmasti myös. Huomenna olisi tyttöjen saunailtaa ja lauantaina livemusiikkia ulkotiloissa. Voisin ennustaa oikeastaan vaikka lunta. Onneksi kaverini ohjeisti huomisen pukukoodista ja se on leopardihaalari. 

Loppuun illan tunnelma. Sohva kutsuu. Nukkuvan kuvaaminen on vähän niinkuin tirkistelyä.

Kesälajitelma

Pomoni tuli kesälomalta tällä viikolla ja kysyi tänään ohimennen joko olen kesälomani kärsinyt. Ehkä hieman kireästi vastasin, että en vielä. "Apua oletsä ollut täällä koko kesän?" Jep jep. Siltähän tämä alkaa tuntua. Ainahan siinä käy samalla tavalla. Kaikki menee juuri hyvin siihen hetkeen kun tajuaa että loma lähestyy. Kymmenen työvuoroa edessä. Kymmenen liikaa. Kai. Olotila alkaa olemaan kestokiukkuinen. Ihan sama mitä yrittää lopputulos on ärtynyt olotila. Väsymyksen tunnistaa parhaiten juuri tästä ylivirittäyneestä olotilasta, kun tuntuu, että kaikki kettuilevat. Hyvä sentään ettei matalapaine ole vaivannut kuin ehkä viikon. En viihdy nahoissani kulmat rytyssä.  Onneksi meillä on niin hieno työyhteisö, että kesä on mennyt sielläkin. Mikäs siinä on ollessa kun suurin osa kavereista on samassa duunissa. Välillä ihan hävettää kuinka hauskaa meillä on työn lomassa. Ja se näkyy. Yleensä esimerkiksi opiskelijat ja asiakkaat kehuvat ilmapiiriämme. Näkyyhän se kun ihmiset viihtyvät. Ja maailman tuuliin hävinneet entiset työkaverit muistelevat erikoislaatuisen hyvää työyhteisöä. Meillä pidetään huoli toisista ja tehdään ravakasti työtä. Välillä voi kuitenkin nauraa kyykyssää lattialla ja jatkaa sitten eteenpäin. Niin sinällään henkisesti raskas työ ei tunnu niin kuormittavalta. Pieniä ilon aiheita voisi olla vaikka työkaverini askartelema stressisammakko. Viihdyin tänään sammakon parissa ihan pitkän ajan.

Mutta mihin se kesä on mennyt? Onneksi on kamera muistuttamassa asioista. Tämä kuva on otettu 11.5 noin klo: 4:00. Pieni juhlia palaa hauskan illan jälkeen kotiin. Käytiin tansseissa. Siis oikeissa tansseissa. Siellä oli ihan kamalaa. Pitihän sieltä raahautua vielä kaupunkiin ja tanssia oikeasti itsensä hikeen. Toukokuu ja toppatakki. Muistan vieläkin miten syväjäässä olin silti kun kävelin aamuhämärässä kotiin. Järjettömän kylmä kevät.

2.6 oli jo hieman lämpimämpää, koska rakkaan ystäväni käsi on noin paljas. Olimme torikahvilassa pohtimassa ensi syksyn joulumarkkinareissua. Eloisina ihmisinä päätimme arpoa kohteen. Siinä juotiin useampi tunti kahvia ja mietittiin Euroopan kaupunkeja. Ei sillä siinä kohdassa ollut väliä oliko kyseisissä paikoissa niitä markkinoita. Keskustelu oli vähintääkin hulvaton. Alkuun tuntui, ettei kumpikaan muistanut yhtäkään kohdetta. Pieni googlettaminen auttoi ja lopulta meillä oli pienissä lapuissa kymmenkunta nimeä. Arpajaiset suoritettiin ystäväni käsilaukusta. Viereisessä pöydässä toimitusta seurannut mies oli vähintääkin epäuskoisen näköinen. Nostimme kaikkien arpajaisssääntöjen mukaisesti molemmat yhden käärön. Lopputulos olikin sitten vaikea. Kuinka arvomme noista kahdesta voittajan? Järkevinä ja tasaisina ihmisinä päätimme antaa tuulen päättää puolestamme. Kumpi kääröistä lentäisi pidemmälle sinne mekin lentäisimme. Voin kertoa, että saimme odottaa tuulepuuskaa melko kauan. Mutta toisaalta riemulla ei taaskaan ollut rajoja, kun pyörimme toria ympäri. Käsi ojossa odottaen ilmavirtaa. No saimme asiaan jonkunlaisen ratkaisun. Sitten kävi niin ikävästi ettei kumpaankaan voittajakohteeseen tainnut saada vähänkään järkeviä lentoja. Joten taidamme olla lähtöpisteessä. Aika tavallinen tilanne.

25.5 Sitten alkoi satamaan vettä. Eikös se satanut aikalailla koko kesäkuun märkää ja ikävää oli. Kesäkuun luottoasusteena oli tuulipuku. Poikkeuksena toki synttäriviikonloppu kun viiletin prinsessamekossa aamyölle. Silloin oli todistetusti lämmintä.

Kesäkuun lopun laivareissu mahtavalla ja energisoivalla teatteriporukalla. Sain myös yllätysjuoman pöytään tarjoiltuna ikääntymiseni kunniaksi. Näytelmä-äitini kalasti lasin pohjalta vilkkuvan jäääpalan minulle muistoksi. Herätän ihmisissä herkästi auttamisvietin, koska olen usein säälittävän käsi kaikessa. Mutta olikin ktevä reissu kun oli kaksi äitiä matkassa. Oikeastaan äitejä taisi aamuyön tunteina olla kaikki seurueen naiset. No turvallisissa käsissä siis oltiin. Jos nauru oikeasti pidentää ikää elän ikuisesti tuon risteilyn jälkeen.

5.7 Mutta ei paska ilma ole este millekkään. Siihen pitää vain asennoitua oikein. Festaripukeutumista parhaimillaan. Allekirjoittaneen polvipituiset villasukat olivatkin erittäin fiksu veto. Täytyy vain ensikerralla muistaa, että kumppareissa saa todella selkänsä ja jalkansa kipeiksi.

Ja tietysti kesään on kuulunut musiikki. Livenä ja luureista. Vanha rakkaus Haloo Helsinki ja niin ihana Elli. Tähän bändiin en kyllästy koskaan. Olen nähnyt pumpun kolme kertaa tänä vuonna ja onneksi parin viikon päästä kohtaamme jälleen. Ehkä paras livebändi mitä olen koskaan kokenut.Ja livekokemuksen jälkeen uusi rakkaus Jenni Vartiainen. Tuon keskiyön pimeydessä heitetyn keikan jälkeen suhtaudun häneen aivan uudella lämmöllä. Viimeiset pehmeät biisit rakas ystävä käsi puristautuneena käteen. Itkulle ei mahtanut mitään. Eikä halunnut. Kyyneleet vain pyörivät poskille. Niin uskomattoman kaunis hetki.

Mutta sitten kesä hyökkäsi jostain ja lämpö löytyi kuitenkin. Miten monta piristävää hetkeä torilla tai terassilla. Ihanan kevyissä vaatteissa ja lämpö iholla. Mikäs se on ollessa töissä, kun joskus ehtii nauttimaan auringosta.Mutta voi elämä miten valkoinen oikeasti olenkaan. Tämän viikon teraasireissusta on muistona topin rajat olkapäillä. Ei missään nimessä mitään ruskeaan viittaavaa missään. Vaatteiden alle jäänyt iho on vaan häikäisevän sinertävä tuota auringon nähnyttä osaa vasten.

Tai sitten oma hetki omalla parvekkeella. Myös lumikki uskaltautuu ottamaan lyhyitä aurinkokylpyjä. Muutama päivä sitten otettua kuvaa voi sitten kaiholla katsella, kun räntä vihmoo vaakatasosta naamalle. Täydellinen hellivä lämpö jää mieleen.

Tänään on perjantai 25.7. On hirvittävän kuuman päivän ilta. Puolisoni kipitti viettämään poikien iltaa. Menojalka vipatti ihan koko päivän. Haaveilin aamusta asti illasta kaupungilla. Nyt en kuitenkaan jaksa edes ajatella mihinkään raahautumista. Taidan käydä hakemassa matkalaukun ja mennä siihen myrtyneenä istumaan, odottamaan lähtöä. Enää vain muutama viikko ja pääsen sinne auringonvarjon alle lukemaan kirjaa. Ehkä sitten kestoärsytys helpottaa. Siihen asti voi vaikka nököttää yksin kotona ja kuunnella liian kovalla vihaisia naisia. He auttavat yleensä parhaiten väsymykseen. Tai se kun käy kurkistamassa itesään peilistä. Joskus voi oikeasti räjähtää nauramaan itselleen kun näkee oman myrtymyksen peilistä. Mikäs tässä on hätänä. Kesä on ollut täyteläinen. Ja oma kesäni on vasta edessä. Ne kymmenen työvuoroa ja sitten siivoan pukukaappini. Ja kuljetan kotiin ne viisitoista sinne unohtunutta vaatekertaa. Siirrän pikkuhiljaa omaisuuttani töihin. Koskaan en sieltä ymmärrä kantaa mitään kotiin päin. Kerrostumista saattaa löytyä topparukkasia, bilevaatteita ja kymmenen paria villasukkia. Koskaan kun ei tiedä mihin suoraan töistä joutuu lähtemään. Pitää olla varautunut kaikkeen.

Vastoin tapojani häiritsen puolisoni iltaa ja lähetän tekstiviestin. "Olenko mä lihonut? Saan vastauksen. "Et ole rakkaani, sähän olet täydellinen". Juu miehen mielipiteeseen voi aina luottaa. Varsinkin, kun hän sanoo minua kauniiksi niin mahataudissa kuin kaameassa krapulassakin. Tällä kertaa tyydyn vastaukseen ja marssin lähikauppaan ostamaan jäätelöä. Onhan kuitenkin kesä. 

Vela

Vela. Vuosia sitten istuin omalla paikallani koneella  ja mietin uskallanko liittyä facebook ryhmään otsikolla Vela. Se olisi hieman kuin kaapista tuleminen. Seisoa omien mielipiteidensä takana julkisesti. Olla sitä mitä on. Miksi minua kuitenkin pelottaa? Kuin myöntäisi julkisesti sairastavansa jotain sukupuolitautia. Se on vieläkin nykyaikana hirvittävän vaikea aihe selittää kenellekkään ihan kuin se sukupuolitautikin. Vaikka se on minun päätökseni. Miksi en sitä uskaltaisi sanoa ääneen? Siksi että veloja vihataan. inhotaan ja pelätään Suoraan, avoimesti ja hyökkäämällä. Mitään muuta asiaa en ole elämässäni joutunut selittämään niin paljon. Joutunut avoimen hyökkäyksen kohteeksi jopa tuntemattomien ihmisten kohdalta. Mikä ihmeen vela? Vapaaehtoisesti lapseton.

Kyllä minäkin työntelin nukenvaunuja lapsena. Höpöttelin nalleille ja leikin kotia. Mutta kun kasvoin niin paljon, että pää yletti ruokapöydälle tajusin että maailmassa on paljon muutakin. Halusin tutkimusmatkailijaksi, merirosvoksi. Vähän myöhemmin toimittajaksi, ulkomaankirjeenvaihtajaksi tai politiikoksi. Äidiksi? No ehkä sitten joskus kun olen tehnyt kaikkea muuta jännää. Minulla on ehkä kerran ollut vauvakuume. Se oli opiskeluaikana. Opiskelukaverini puhui lakkaamatta lasten hankkimisesta ja tunneilla googletti vaunuja ja muita härpäkkeitä. Kai se vähän  tarttui. Katselin samoja vaunuja. Ihastuin siihen materialistiseen ajatukseen lapsesta, vauvasta. Näin itseni työntelemässä Emalljungan vaaleanpunaisia vaunuja. Niitä missä on auringonvarjo. Tietysti pinkkejä, koska luonnollisesti saisin tytön jolle ostaisin ihania prinsessavaatteita ja olisimme kauniita yhdessä. Se oli oikeasti aika ihana haave. Silittelin vatsaani ja mietin miltä näyttäisin raskaana. En suonut hetkeksikään ajatusta sille oikealle. Sille lapselle. Vastuulle. Loppuelämälle. No sitten loppui koulu. Ja samalla alistuminen noille vaaleanpunaisille haaveille. Ja koko juttu vain unohtui. Ei mitenkään dramaattisesti. Vain yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Elämäni ensimmäinen ja viimeinen vauvakuume. Tai oikeastaan halusin vaan ne kauniit vaunut. En muuta.

Oikeastaan siitä asti kun olen ollut jollain tavalla lapsentekoiässä olen vastaillut kysymyksiin jälkikasvun puuttumisesta. Olen ollut samassa parisuhteessa 17 vuotiaasta ja toki lapsia olisi pitänyt alkaa tehtailemaan vähintään parikymppisenä. Alkuun oli helppo vedota nuoruuteen ja opiskeluun. Ei vielä. Ehkä joskus myöhemmin. Ajastaan kysymykset alkoivat muuttua ärtyneemmiksi. Miksi ei vieläkään? Kai tajuat että olet hedelmällinen vain vähän aikaa? Kai te nyt oikeasti hankitte niitä lapsia niinkuin muutkin normaalit ihmiset? Alkuun hämmennyin joka kerta ja selittelin jotain epämääräistä. Kotona sitten havahduin ja raivosin. Mitä se kenellekkään kuuluu? En minäkään kulje kyselemässä perheiltä miksi ihmeessä olette lapsia hankkineet. Olisi ollut järkevämpää jättää tekemättä. Pankki räjähti lopulta, kun ensimmäisen kerran sanoin sen ääneen. Ei, en halua lasta. En nyt tai koskaan. Miten siitä tulikin niin helpottunut olo. Sanoin sen ääneen eikä kukaan kuollut. Yleisin vastaus tuhon oli ja on. Kyllä se mieli vielä muuttuu. Se ei nyt ole vaan ole sen aika vielä. Fiksuinta on jättää keskustelu siihen ja antaa toisen uskoa, etten ole päästäni nyrjähtänyt. Vaan toteutan vielä ajastaan naiseuden ikiaikaisen ja ainoan tehtävän ja annan ruumiini hedelmöittyä ja kasvaa viljaa. No juu aina joskus käy avautumisvahinko ja ilmoitan, että olen kyllä tämän asian käsitellyt ja tiedän etten lasta halua. Yleensä alkuun tulee valtava epäusko joka muuttuu ensin huvittuneisuudeksi ja sen jälkeen jopa suuttumukseksi. Et sä voi tietää tuollaista. Ei noin voi ajatella. Sua kaduttaa myöhemmin. Mitä tuohon voi vastata? Ei oikeastaan yhtään mitään. Jos toinen on sitä mieltä, että lasten hankkiminen on ainut oikea tapa elää, niin miten puolustaudut?

Miksi en sitten halua  lasta? Mitä sanoisin jos joku haluaisi kuunnella oikean milipiteeni? En koe tarvitsevani elämääni lasta. Minulla ei ole sellaista tyhjää aukkoa sydämesäni jonka haluaisn sillä täyttää. En kaipaa äitiyttä tai yhteyttä lapseen. En koe tarvetta siirtää jotain itsestäni seuraavaan sukupolveen. Minä olen täysi tälläisenä. Tässä elämässä. Omillani. Ja sitten se julmin ja rumin asia. Minusta ei tulisi hyvää äitiä. Jokainen kasvaa väkisin jonkunlaiseen äitiyteen. Tietysti lastaan rakastaa. Tiedän vaan että toisesta huolehteminen, itsensä antaminen vanhemmuuten veisi minusta liikaa pois ja sitten en enää olisi minä. Ei sen varaan voi mitään rakentaa. Se on itsekästä ja vaikeasti ymmärrettävää, mutta pidän elämästäni tälläisenä. Haluan olla vastuullinen vain itselleni.

Olen aina ihmetellyt miten toiset uskaltavat niin kärkkäästi kysellä lasten perään. Lapsettomuus on kuitenkin niin yleistä. Se on niin kiepeä ja monilla kuoliaaksi vaiettu asia. Miten kukaan uskaltaa kysyä miksi teillä ei ole lasta jos sitä onkin yritetty vuosikaudet ja käyty itkien nukkumaan epäonnistumisten jälkeen. Ehkä hirvein esimerkki sattui puolisolleni juhlissa joissa en ollut mukana. Häneltä kysyttiin suoraan onko minussa joku vika, kun emme lasta saa. Miettikää jos olisi ollut. Lapsettomuuden tuskaa puolisoni oliskin varmaan halunnut alkaa avaamaan siinä voileipäkakun vieressä. Onhan se itsekeskeistä nauttia elämästä, pitää kiinni vapaudestaan ja mahdollisuuksistaan. Ei minulla ole eettistä näkökantaa lapsettomuuteen. En itseni kohdalla välitä ylikansoituksesta tai maailman pahuudesta. En vain näe vanhemmuutta vaihtoehtona itselleni. Eikö se voisikin olla viisautta? Liian paljon lapsia syntyy vääriin olosuhteisiin. Vanhemmille jotka eivät heitä halua tai pysty huolehtimaan vaikka haluaisivatkin. En olisi koskaan uskonut koskaan  kohtaavani sellaista ivaa tai raivoa jonka olen saanut päälleni tällä päätöksellä. Sinä olet hirveä ja itsekeskeinen ihminen, pinnallinen ja kiinni väärissä arvoissa. Kuka sinusta pitää huolta kun olet vanha? Sinä tulet kuolemaan yksin ja se on sinulle ihan oikein. Kovia ja rumia sanoja. Miksi minä hankkisin lapsen pitämään minusta huolta? Itkemään kuolemaani. Eikö se ole suurinta itsekeskeisyyttä? Siis jos muuta syytä ei olisi. Kuin pelko yksinäisyydestä. Sinä olet lapsia vihaava lehmä. No joo tuolla verbaalisella suorituksella on jo oma huumoriarvonsakkin. Pakkohan tälle jutulle on jossain kohdassa osattava nauraakkin. Itkeäkkään ei voi. Minkäs sille mahtaa.

Mieleen jäävin keskustelu oli joskus muutaman viinipullon jälkeen erään miespuolisen ystäväni kanssa. Hän sanoi ymmärtävänsä ratkaisuni ja tuntevan minua sen verran ettei äitiys luutavasti pukisi minua. Kuitenkin hetken mietittyään hän sanoi olevansa surullinen puolestani. Siksi etten koskaan tulisi kokemaan sitä ihmettä miltä oma lapsi tuntuu. Miltä tuntuu nähdä omien piirteiden kasvavan näkyville toisessa. Miltä tuntuu oman veren jakamaton rakkaus. En sanonut mitään. Ei siihen voinut. Se on asia mikä minulta jää kokematta ja se onkin tavallaan surullista. Aivan kaikkea ei voi saada. Joskus hymyilen kaupungilla vanhempiensa kanssa kulkeville tenaville. Sille lapsen riemulle ja sille hetkelle, kun pieni käsi tarttuu käteen. Ei se kuitenkaan saa minua edes harkitsemaan. Ei oikeasti.

Kai  lopulta on kyse vain suvaitsevaisuudesta. Ei mistään muusta. Toisen elämän ja ratkaisujen kunnioittamisesta. Omaa elämäntapaansa ei saa tyrkyttää. Vaikka kuinka näyttäisi että toinen tekee huonoja ratkaisuja. Ne saattavat kuitenkin olla oikeita hänen elämälleen. Myös vuosien päästä.

Minä olen Vela. En ylpeydellä tai asiaa mainostaen. Minä olen vain minä.

Tukkaterapiaa väsyneelle

Olisiko sinulla hetki aikaa minulle? Pieni suloinen kysymys jonka esitin itselleni viime yönä. Peilistä katsoo vähintäänkin nuutunut nainen. Unohdan ajoittain pitää huolta itsestäni. No ei tämä informaatio yllätä minua itseänikään. Olen ollut muutaman päivän harvinaisen väsynyt ja jopa kiukkuinen. Harvemmin jään siihen olotilaan kiinni. Liittyy kai väsymykseen.  Katselin kylppärin kaappeja ja totesin, että kosmetiikkaholistin varastoille on vihdoin tapahtunut jotain radikaalia. Tarkemmin ajateltuna olen kai keväästä lähtien pessyt naamani palasaippualla tai jollain muulla käteen osuvalla. Fairin olen jättänyt yhden kokeilukerran jälkeen väliin. Joidenkin bileiden jälkeen olen tehnyt senkin, kun puolisoni kaverin poikamiesboksista ei löytynyt edes sitä saippuaa. Tuli muuten suorastaan narskuvan puhdasta. Niin siis tämän saippualla hemmottelun jälkeen olen vedellyt naamaani Decubalia tai Helosania. Ihan päivä- ja yövoiteeksi. Siis jos olen jaksanut. Naama on monena aamuna meinannut irrota ihan kuivuuttaan. Hiukset hamputtavat. Luonnontilainen katastrofi. Oikeasti tämä pehko tarvitsee elossa pysyäkseen hellyyttä ja hoitoa ja paljon hyviä täsmätuotteita. Nyt olen vain tuskastuneena repinyt takkuja auki ja manannut joka pesureissulla huonoa hoitoainetta. Oikeastaan ainut mikä on kohdallaan on varpaat. Minulla on aina lakatut varpaat. Se viimeinen asia josta tingin. Kesät talvet. Viimeisen vuoden ajan varpaissa on ollut jatkuvasti musta glitterlakka. Jossain asioissa osaan olla puritaani.

Realiteettiterapiaa pahimmillaan. Pesun jälkeen kasaksi kuivunut tukka ja meikitön väritön naama. Yleensä tulemme ihan hyvin toimeen, mutta nyt tämä hippivaihe saa riittää.


Järkevä ihminen lähtee aina pelastusoperaatioon ulkokautta. Mietin nukkumista ja syömisiäni vähän myöhemmin. Nyt tyhjensin kempparin ja ostin kuuliaisesti pesuainetta, kasvovettä (johon en muuten usko), ja rasvaa. Hiuksille kolmea eri hoitoainetta ja uutta öljyä. On vaan pakko alkaa ottamaan aikaa itselleen ja itsensä huoltamiseen muuten tippuu sekä naama että tukka päästä. Ja aika hyvään tulokseen pääsinkin jo yhden hoitokerran jälkeen molempien kanssa. Hiukset eivät enää tänään riidelleet harjan kanssa niin pahasti kuin aikaisemmin. Naurattaa noiden mömmöjen käyttöohjeet. Jotain minuutin hiusnaamiota kannattaa muhitella suihkumyssyn alla ainakin se puoli tuntia. Ja nuo hiusöljyt. Pisara pitkiin hiuksiin. Aloitin varovaisesti kahdella ruokalusikallisella ja kolmannen jälkeen olin tyytyväinen. Tietysti se hiuslaatu vaikuttaa asiaan. Mutta jos on sukua hevosille ei tippa riitä.

 Ehkä emme kuitenkaan vielä saksien kanssa tapaa.  Olen ehkä kehittänyt sellaisen intohimosuhteen tuohon tukkaan. En ole käynyt aikoihin kampaajalla. En vain uskalla antaa sitä vieraiden käsiin. Ehkä tämän naisen voima on kiinni hiuksissa. Jos jotain pahaa sattuu hiuksille murtuu koko typykkä. Pitää vaan jaksaa nyt vähän puljata tuon leijonanharjan kanssa. Ostin myös kokeiluun oliiviöljysaippuaa  pesuun. Monet paksuhiuksiset vannovat tuon 2 euroa maksavan palasaippuan nimeen. Eipähän tuossa konkurssiin joudu jos se ei päälleni sovi. Se olisi vaan niin tyylistäni jos voisin samalla saippualla pestä koko naisen. Miettikää miten helppoa olisi lähteä reissuun.

Otin myös purkista jo ensimmäiset tapletit sinkkiä ja d-vitamiinia. Nyt jos muistaisi vielä jatkaa niitä pidemmänkin aikaa. Oikeastaan ainoat jotka hieman vaikuttavat hiusten ja ihon hyvinvointiin. Ja jos oikein hurjaksi heittäytyisi voisi syödä maitohappobakteerikuurin joka ainakin minulle on tärkein ihon kuntoon saaja. Pitää vaan hetki tehdä mieleisiä asioita ja hemmotella taas itseään niin hetkessä olen taas kuosissa. Ostosterapia auttaa joskus. Kävinkin vielä uudelleen kaupoilla ja hankin itselleni katukelpoisen haalarin. Olenhan kertonut rakkaudestani leopardikuvioiseen haalariin jossa vietän kaiken aikani kotona. Olen koko kesän etsinyt itselleni haalaria jota voisi pitää myös ihmisten ilmoilla ja viimein se löytyi.  Tuollaisistakin aarteista tulee hyvä mieli. Olkoonnkin pinnalista potaskaa.

Yhtä mielyttävä päällä kuin olohaalari. Vihaan kiristäviä ja puristavia vaatteita ja tuo on ihan unelmakevyt. Ei tulisi tästä daamista mitään korsettejen käyttäjää. Vaatteet eivät vaan saa tuntua päällä tai alkaa ahdistaa. Ihan oikeasti.

Niin ja sitten lopuksi. Päivän piristys. Johon loppui se kiukuttelu. Puolisoni kävi tänään ruokaostoksilla ja palatessaan huuteli minua purkamaan ostokset. Puhisin vain pyhää vihaa miehistä jotka eivät selviä mistään itsenäisesti. Marssin keittiöön vähintääkin ärsyyntyneenä, mutta sulin melko nopeasti kun kassista löytyikin maitojen ja kasvisten seasta pieni laatikko. Minulle on täysi mahdottomuus ostaa yhtään mitään, koska olen äärettömän kranttu ihan kaiken suhteen. Jos joku ei miellytä minua en käytä sitä vaikka se olisi lahja. Eilen kuitenkin olimme kaupungilla ja ihailin yhtä kelloa näyteikkunassa. Ja mitä tekee romanttinen puolisoni. Käy kauppareissullaan ostamassa sen kiukuttelevalle vaimolleen. No loppupäivän olenkin ollut yhtä hymyä. Kyllä tämä elämä vielä iloksi muuttuu. Aivan varmasti. Pienet arjen mukavuudet pitävät siitä huolen.

Pitää vaan alkaa harjaamaan tukkaa ja pesemään naamaa. Syömään vitamiineja ja opetella taas meikkamaan. Eiköhän se arki sieltä taas palaa. Ihan näillä teoilla vain.

Yksi päivä

Jännittävää miten en ole tänä kesänä odottanut lomaa. Nyt sen alkamiseen ei enää ole kuukauttakaan. Olen kai ajatellut, että sitä on turha odottaa koska sen loppuessa kesä on tavallaan ohi. Ehkä pitkät vapaat ovat tuoneet minilomia arjen keskelle eikä työ ole täyttänyt kaikkea. Tunnustan kyllä odottavani jo hämärtyviä ja raikastuvia iltoja jossa on paksu luonnon tuoksu. Parhaiten tuon luonnon tuoksun aistii illalla mökkitiellä. Luonto on antanut kesälle kaikkensa ja alkaa valmistautumaan lakastumiseen. Se on ehdottomasti lempivuodenaikani. Pidän toki keväästäkin, mutta kirkkaissa syyspäivissä ja kylmenevissä illoissa on ihan oma taikansa.

Muut aloittavat elämänsä uudelleen aina uutena vuotena. Tehdään lupauksia ja luvataan olla parempia ihmisiä. Minä kuoriudun aina uudelleen syksyllä. . Se on kuin uusi alku. Uusi mahdollisuus. Harrastukset alkavat taas. Mieli halajaa aloittaa taas jotain uutta vaikka järki sanoo, ettei aika riitä nytkään. Salille ja lenkille lähtö alkaa tuntua taas ihan hyvälle vaihtoehdolle. Ihan kuin kaikki olisi mahdollista. Arki palaa hiljaa uomiinsa ja katse kääntyy kotiin päin. Jos sisustusvimma iskee, se iskee aina syksyllä. Alkaa talvipesän rakentaminen. Lapsena en koskaan kyllästynyt satuun majavasta joka valmistautui talveen säilömällä, keräämällä ja huoltamalla pesäänsä. Muistan vieläkin sen tunteen ja mielikuvan tarmokkaasta majavasta varustautumassa talveen ja viimaan.

Mutta nyt ollaan vielä kesässä. Sain eilen piristävimmän puhelun päiviin. Ystävä soittaa ja kysyy missä olen. Vastaan olevani omassa kodissani. Niin hänkin on ja murjottaa. Hän kysyy haluaisinko auttaa häntä. Kysyn, että murjottamaanko? Ei murjottamaan vaan pääsemään siitä. "Lähdetkö Tivoliin ajamaan rokkimadolla?" Mietin sekunnin ja kysyin tuleeko siinä huono olo. Sain tietysti kieltävän vastauksen ja vartin päästä jo käveltiin musiikin pauhuun Tivoliin. Hui mitä pyöritystä. Keho ja tasapainoelin on selvästi ikääntynyt. Vuoristoradat ja muut lujaa menevät härvelit eivät tee mitään, mutta tuollainen pyörimiseen perustuva laite pyöritti päätä loppuillan. Hauskaahan siellä oli. Vauhdissa taivutin pääni taakse ja tuijotin katossa vilkkuvia värivaloja. Tuuli kasvoilla ja musiikki korvissa. Ja pienen ohikiitävän hetken tunsin lentäväni. Varmaan se sama tunne kuin lapsena. Mitään muuta ei ole kuin se vauhti. Eläväksi tekevä vauhti. No kolmannen kierroksen jälkeen ystäväni joutui kädestä pitäen taluttamaan minut alas. Urheasti kestin kai puoli tuntia ja sitten oli pakko käydä oksentamassa. Mutta sillä se olo sitten korjaantui. Pieni hinta hauskasta iltapäivästä. Terassilla maistui jo ruoka ja viihdyimme hyvällä porukalla ulkona pitkään iltaan. Minulle on kehittynyt näköjään vakioterassi ja vakiopöytä. Seura saattaa hieman vaihdella. mutta näköjään löydän itseni aina samasta tuolista. Se on varmaan juuri oikealla kohdalla maailman pyörimissuuntaa ajatellen. Tai sitten olen vain kohtuuttoman tylsä.

Naurulla on uskomaton voima rentouttajana ja ankeuden kaikottajana. Ihan sama millä fiiliksellä tuossa porukassa lähtee, mutta lopulta löydät itsesi tikahtumassa, kyyneleet valuvat puseron kauluksesta sisään ja vatsaan koskee. En minä tiedä mitä muut kunnollisemmat ihmiset keskenään puhuvat, mutta meillä nauretaan aina. Pienen hetket saatetaan pohtia töitä tai jotain muuta. Sitten joku kertoo jonkun hauskan sattumuksen ja kohta tuli on taas irti. Väillä oikein seurasin muita terassilla istujia eikä siellä muilla ollut hauskaa. Tai ei se ainakaan siltä näyttänyt. Ehkä ihmiset ovat vain vieraskoreita. Ihmisten ilmoilla pitää olla hillitty ja hallittu. Ehkä jotain sellaista. Samahan se oli teatteriporukan kanssa, kun olimme bussissa matkalla laivalle. Yleenmääräinen riemu ei vaan sovi. Joku kuului sanovan jotain kamalista ihmisistä. No joo sekin vain nauratti hieman. Tai paljon.

Mitä tuota lomaa vielä odottamaan. Se tulee sitten kun tulee. Mukaan mahtuu vielä monta hauskaa iltaa ja päivää. Ja paljon naurua. Ihan varmasti.

Aurinkoa aurinkoa!!!

Nyt on kuuma. Viimein se ihana hellivä lämpö on täällä. Jos omakohtainen kokemus riitä voi käydä lukemassa saman asian myös Facebookista. Muillakin tuntuu olevan kesä. Join aamukahvia parvekkeella ja katselin kevyessä tuulessa heiluvia lehtiä. Minulla on vapaapäivä eikä kerrassaan mitään ohjelmaa. Hetken harkitsin rannalle lähtöä. Kuitenkin olen jotenkin menettänyt täysin mielenkiintoni uimiseen. Mikä lienee tämän kesän ongelma, mutta ei vaan huvita. Totesin myös että rannassa on hankala päästä varjoon. Olen nimittäin tänä keväänä ensimmäistä kertaa saanut rauhan ihonvärini kanssa. Minä olen kirkkaan valkoinen. Suorastaan sinertävä ihon pinnassa risteilevien suonien ansiosta. Nuoruudesta lähtien olen epätoivoisesti yrittänyt kesäisin muuttua ruskeaksi. Tiedättehän terveen näköiseksi. Kalman kalpea on jotenkin vaan aneeminen. Suorastaan sairas. En vaan millään rusketu. Palan hirvittävän herkästi ja saan koko kehoni täyteen pisamia. No näyttäähän sitä tavallaan ruskettuneelta kun pisamat valtaavat alaa. Katselin vahoja valokuvia ja löysin otoksen jossa olen kai kaksikymmentä. Sinä kesänä olimme siskoni kanssa hetken kahdestaan talonvahtina kotonani. Makasimme koko tuon ajan pihalla ja aurinko paistoi. Ja jostain kummasta syystä rusketuin tuolloin. Siihen aikaan minulla oli valtavan paksu ja pitkä lähes platinaksi blondattu tukka. En tunnista itseäni kuvista. Näytän ihan järjettömän oudolta. Ihan kuin joltain kummalliselta kaksoissiskolta. Kasvot ja kaula kaunista maitokahvia vasten kiiltävää vaaleaa tukkaa. Nuo kuvat vastaavat toki vallalla olevaa kauneuskäsitystä parhaimillaan. En vaan näytä itseltäni. En yhtään.

Nyt olenkin päättänyt olla se sininen oudokki. Suorastaan lumikki. Turhaan altistan itseni auringon haittavaikutuksille hakiessani jotain mikä ei oikeastaan edes sovi minulle. Moni on varmaan nähnyt kuvat ikääntyneestä Bridgette Bardotista ja siitä mitä aurinko pahimmillaan voi iholle tehdä. Oikeastaan rypistynyt iho on paljon pahempi peloke kuin melanooma. Syöpä on nuorelle ihmiselle niin absurdi käsite ettei sitä ymmärrä edes varoa. Kuitenkin monta muuta tautia vastaan ei ole keinoa suojatua. Melanooman tärkein aiheuttaja on kuitenkin aurinko. Miksi ihmeessä tehdä itselleen haittaa, kun ei ole pakko. Olen nähnyt ikäiseni ihmisen kuolevan siihen. Luulisi sen riittävän kannustimeksi. Ihan loppu elämäksi. Rakastan kuitenkin lämpöä ja aurinossa oleilua ja reisuussa tietysti myös paahtavaa rantaa. Pitää vain osata suojatua. Jäädä makaamaan varjon alle. Vetää nahkaan sitä inhottavaa lasten 50:n suojakerrointa ja verhota itsensä ohuisiin vaatteisiin.

 Hiukseni olen sentään ymmärtänyt suojata jo vuosikausien ajan palamiselta. Rannalla kiedon tukan aina isoon huiviin tai lierihattuun. Kumma etten ole antanut samaa armoa iholleni. Hiukset vaan antavat palautteen huonosta kohtelusta paljon nopeammin kuin iho. Kahden viikon rantaloman jälkeen luonnonkihara pehko on lähinnä yksi suuri rasta. Merivesi ja aurinko ovat yhdessä kamala rasti hiuksille. Ja minähän en meressä varo kastelemasta päätäni. Hienommat naiset suojelevat laitettuja hiuksiaan ja kahlailevat vain hieman rantavedessä. Minä taas sukellan ensimmäiseen aaltoon ja teen niin monta kuperkeikkaa, että vesi seisoo korvissa kuukauden. Alati kostea tukka onkin kaikkien rantalomien inhottavin puoli. Hauskin tähän liittyvä tarina onkin, kun en ottanut eräälle lomalle ollenkaan hiustenkuivaajaa mukaan. Ainahan hotellihuoneessa on kuivaaja ja oma vie vain turhaa tilaa laukussa. No tällä kertaa kylpuhuoneesta löytyikin vain sellainen imurinputkea muistuttava kapistus. Päällä ollessaan putkesta leijaili vain kevyt henkäys ilmaa. On turha mainita, että hiukseni olivat tuolloin kaksi viikkoa märät. Jälkeenpäin ajateltuna en ymmärrä miksi en marssinut kauppaan ja ostanut jotain halpaa kuivaajaa matkan ajaksi. Ei tullut edes mieleen. Mutta mikä ihana hetki koitti kotona, kun pesin hiukset ja föönasin niskakarvat ratisevan kuiviksi. Niin sitä oppii arvostamaan pieni asioita. Vaikka vain kuivaa tukkaa.

Aurinko ei ole vielä kääntynyt paistamaan parvekkeellemme. Taidan keittää toisen kupin kahvia ja mennä lukemaan kirjaa mielyttävään varjoon. Pitää vain ehkä jäädä istumaan rottinkituoliin eikä raahata vilttiä parvekkeen lattialle. Olen muutaman kerran nukahtanut siihen ja herätessä olo on vähintääkin kurja. Kova betonilattia kolottaa kaikkia pieniäkin luita. Pää ei käänny ja kieli on tarttunut kitalakeen kiinni. Ja on kuuma. Ihan turhan kuuma.

Ruokaa

Mielettömän hektinen kesäkuu takana ja heinäkuu jo hyvällä mallilla alussa. Keväällä hetken ajttelin hieman rauhoittaa tahtia ja nauttia kauniista kesäpäivistä. No ei tullut kesäpäiviä eikä tahti rauhoittunut. Nyt takana synttäreitä, risteily ja yhdet pikkufestarit, kesäteatteria ja paljon kahvia erilaisissa ympäristöissä. Tuijottelin kalenteria ja ihmettelin mihin kesäkuu hävisi. Mutta lentämiseen se hävisi ja kivaa oli. Ehtiihän sitä talvella sitten hautautua kotiinsa. Paitsi enhän minä tee sitäkään. Puolisoni vain totesi et "hyvin sä piiperrät"

Mutta tällä viikolla olen leikkinyt ahkerasti pikkurouvaa. Ja ajatuksissa on pyörinyt ruoka ja syömisen merkitys. Asia josta on nykyään tullut rakettitiedettä. Kaikenmaailman kokkiohjelmien mukanaan tuomien mielikuvien mukaan jokaisen pitäisi olla oman elämänsä huippukokki. Mitä monimutkaisempaa ja kummallisempaa ruokaa kulutamme sen parempi. Entäs sitten jos ei vaan kiinnosta? Pidän toki syömisestä ja herkuttelusta, mutta suurimmaksi osaksi syöminen on hengissä pysymistä. Ei mitään taidetta. Tämäkin asia on varmaan hyvin pitkälle kotikasvatuksen luoma malli. Äiti tekee edelleen hyvää arkiruokaa, mutta on aina ollut sitä mieltä, että nainen voi tehdä fiksumpiakin asioita kuin seisoa hellan äärellä. Muistan jo lapsuudesta ne salaliittolaishetket, kun jossain kyläpaikassa rouvat alkoivat vaihdella uusia jännittäviä reseptejä ja äiti pyöritteli salaa silmiään minulle. Ei häntä kiinnostanut kokeilla uusia kakkuja. Varsinkin jos resepti ulottui monelle sivulle ja sen lopputuloksen saavuttamiseen piti liata enemmän kuin kaksi kulhoa. Osaan tehdä pullataikinan ja ehkä periaatteessa jopa tiinussa ruisleipää, mutta en tunnista yrttejä. Siis jonkun tillin joo, mutta en niitä joilla on hankala nimi. Ei ole tarvinnut opetella. Ravintolassakin siirrän ylimääräiset "heinät" ruuan päältä lautasen sivuun. Kehittymätön makuaisti katsos. Suhdettani ruokaan on myös vuosien myötä kaventanut puolisoni intohimoinen urheiluharrastus tai enneminkin elämäntapa. Hän ei kuluta makuja vaan makroja. Aikani yritin tehdä yhteistä ruokaa tarkoilla gramma määrillä, mutta eihän siitä mitään tullut. Jos ruokaan lisätty ruokalusikallinen chilikastiketta sotkee hiilarimäärän taivaisiin on viisaampi lopettaa ajoissa. Ei tule muuta kuin paha mieli molemmille. Nyt elämme täysin erillississä ruokatalouksissa ja kumpikin syö mitä haluaa. Oman lisävärin palettiin on tuonut muutaman vuoden pahemmin oireillut vatsa. Välillä elän muutaman viikon "turvaruuilla" eli artikkeleilla joiden tiedän kestävän sisällä. Eli lähinnä jugurtilla, kahvilla ja joillakin hedelmillä.

Nyt tosiaan sain jonkun pikkurouvaherätyksen ja viikonlopuksi olisi tarkoitus tehdä oikeaa aikuisten ihmisten ruokaa. Oikeastaan suunnitteluvaihe olikin ihan hauska. Pidän voimakkaista mauista ja käytin paljon aikaa oikean reseptin löytämiseen. Mutta voi luoja, kun eilen raahauduin ihan itse ruokakauppaan. Niin tiedättehän, että se on pahin painajaiseni. Prisma on paikka johon en astu jalallanikaan jos seura ei pakota. Jo ne valtaisat kärryt saavat niskakarvat pystyyn ja sykkeen nousemaan. No kuitenkin eilen olin ihan liian pitkän ja ihan liian oudon listan kanssa kaupassa. Ja tunsin oloni niin tyhmäksi. Ilmeisesti poissaollessani kaikkia osastoja oli laajennettu ihan käsittämättömiksi. Seisoin maustehyllyn päässä ja psyykkasin itseäni. "kyllä sä ihana pieni nainen selviät tästä, uskallat nousta lavalle ihmiset eteen, mutta kaupassa jäädyt" Vaihtoehtoja oli vaan niin valtaisa määrä ettei siinä ollut mitään järkeä. Ja periaatteessa en oikeastaan edes tiennyt mitä olin hakemassa. Ei se mitään jos ripsivärejä on kaupassa sata erilaista. Tiedän mikä ne erottaa toisistaan ja minkätyyppinen on itselleni paras. Mutta etikka? Kaksikymmentä erilaista pulloa, ei mitään ulospäin näkyvää eroa. Katselin kaihoisasti myyjän selkää. Mutta mitä ihmettä olisin kysynyt? Mikä näistä on hyvä. Laitoin sitten silmät kiinni ja vedin sokkona valinnan. Sama kuvio toistui listan loppuun asti. Puolen tunnin päästä olin hikinen, uupunut ja täysin luovuttanut. Miksi kaikkea ei voisi olla vain se yksi? Pääsisi kauppiaskin vähemmällä. Sieltä siirryin Halliin josta olen aikaisemmin ainostaan sateella kävellyt läpi. Lihatiskillä rukoilin mielessäni nuorta tyttöä myymään minulle vanhemman herran siaan. Hänelle olisi ollut paljon mukavampi paljastaa tyhmyytensä. No ei kuultu taivaassa sitä pyyntöä. Onneksi täysin hämmentynyt ilmeeni sulatti lihakauppiaan ja sain parempaa palvelua kuin missään ennen. Kun vuodatin tämän kauhukokemuksen ystävälleni hän vain totesi, että olisi tullut mukaani jos olisin pyytänyt. Tai käynyt vaikka itse kaupassa puolestani. Kuvitelkaa tälläisiä ihmisiä on kaltaiseni luuserin elmässä. Aika hyvin.

Olen aina ollut sitä mieltä, että ruuan kanssa hifistelevät ja kalliita ravintoloita kuluttavat ihmiset ovat snobeja joiden elämässä ei ole muutakaan viihdettä, kuin keitellä kastikkeita illat pitkät. No kuten elämässä aina olen joutunut tätäkin ennakkoluuloa hieman katsomaan uudelleen. Saahan sitä ihminen olla kiinnostunut ihan mistä haluaa. Eikä se meitä ihmisiä erilaiseksi tee vaikka joku haluaa syödä mäkin sijasta tähtiravintolassa jotain mitä en itse tunnistaisi edes ruuaksi. Kunhan siitä ei tehdä aivan valtavaa numeroa. Yksi asia jota joudun aina selittämään on ruokajuomani. Haluan poikkeuksetta juoda ruuan kanssa vettä. Mikä on sun lempiviini? Häh? Niin mitä sä haluat juoda oikein hyvän ruuan kanssa? No sitä vettä. Käy poikkeuksetta sekä huonon että hyvän ruuan kanssa. Nytkin kun oltiin laivalla joku jaksoi ihmetellä miksi en halunnut sitä saamarin viiniä ruualla. Oletko sä kipeä? Jep jep. Ja aina ruokapöydässä raskaana jos saan juoda sitä vettä.

Mutta ei pidä luoda ihmisistä tuollaisten asioiden takia ennakkokäsityksiä. Ei ne ruokafriikit ainakaan kaikki ole tylsiä snobeja. Ajatteleehan joku minustakin, että olen itsekeskeinen narsisti paska, koska viihdyn peilin edessä ja rakastan kaunistautumista ja vaatteita. Eikä sekään pidä paikkaansa. Ei ainakaan ihan joka päivä.

Nainen pakkaa, mies pakkaa

Nainen lähtee yhden yön kestävälle matkalle jonka ainoana funktiona on juhliminen ja yhdessä viihtyminen. Kaksi viikkoa aikaisemmin alkaa hillitön stressaaminen vaatteista. Mikä on sää? Mikä on fiilis? Mekko, farkut, mikä mekko? Eihän mulla ole mitään järkevää edes kaapissa. Löytää jotain. Vaihtaa yläosan ja kengät eivät enää sovikkaan kuvioon. Laukku on väärää sävyä ja jos sen vaihtaa se riitelee kenkien kanssa. Unohtaa hetkeksi koko jutun ja päättää odottaa sääennustetta. Paria päivää ennen päättää pakata koko omaisuutensa mukaan ja ihmetellä sitten perillä mitä pukee päälleen. Jossain vaattessa on kuitenkin lähdettävä. On kylmä, ei ole kylmä. Sää ei ole naisen kaveri. Päättää pukea päälleen farkut ja antaa koko roskan olla. Töistä lähtiessään menee kauppaan ja ostaa leopardihousut ja uudet timanttisandaalit. On tyytyväinen sopivan rouheaan lopputulokseen. Kotona alkaa pohtimaan näyttääkö persaus kuitenkin liian isolta housuissa. Ottaa muutaman kuvan ja pyörii miehensä edessä. Onko nämä hyvät? Näytänkö mä lihavalta? Hyvät on, syötävän hyvät ja et näytä, siis lihavalta. Naiselle on yksi lysti mitä mies sanoo. Eihän miehet kuitenkaan tajua. Mutta pakkohan ne persauksen megalomaaniseksi tekevät läskihousut on nyt puettava kun tuli ostettua. Kengät ovat kuitenkin hyvät. Kengät mahtuvat aina. Niihin ei vaan enää löydy laukkua. No paskat. Ihan sama. Värjää tukan. Tietysti kahdella eri värillä. Muuten se oliskin liian helppoa. Nyppii kulmat ja ajaa säärikarvat. Kuuntelee musiikkia ja miettii mikä mekko olisi paras ottaa mukaan. Tarkistaa lähtöajan sataan kertaan. Etsii passin. Löytää sen jopa. Tarkistaa lähtöajan ja sovitun kohtaamispaikan. Käy tarkistamassa, ettei passi ole hävinnyt uudestaan. Perkaa meikkipussia ja harmittelee, ettei ehdi enää värjäämään kulmia. Jos tukan jätää nutturalle ei tarvitse ottaa matkalaukullista hiustarvikkeita mukaan. Entäs jos kuitenkin perillä tahtoisi ottaa tukan auki. Matkalaukku on vielä kaapissa. Ehtiihän sen. Tarkistaa lähtöaikataulun ja passin. Niin ja päivämäärän. Olihan nyt oikea viikonloppu. Tarkistaa työvuorolistan, että on varmasti vapaata. Tarkistaa onko passi voimassa. Kuuntelee juutuubin tyhjäksi hyviä menobiisejä. Käy suihkussa. Hajuvesi. Mikä sopisi huomisen fiilikseen. No mistähän sen tänään voi tietää? Sovittaa leopardihousuja vielä kerran ja toteaa takamuksen olevan ihan hyvä. Yläosa vain puuttuu. Tarkistaa onko passi hävinnyt pöydältä. Harmittelee, kun niska, korvat, maha ja kylpyhuone on värjäytynyt mustaksi ja violetiksi. Hei kynnet pitäsi lakata. Ja apua!! Varpaan kynnet myös. Suunnitelma muuttui ja sandaalit ovat lähdössä mukaan. Keittää kahvia keskellä yötä ja miettii miten hauskaa huomenna tuleekin olemaan. Etsii tunnin rahapussia. Ei voi pakata käsilaukkua, koska ei tiedä minkä haluaa ottaa mukaan. Tarkistaa lähtöaikataulun ja passin. Etsii puhelimen laturin ja tajuaa ettei ole mitään mihin sen voisi vielä pakata. Nainen luovuttaa. Tietää, että kuitenkin herää odottamaan lähtöä jo aamuyöllä. Silloin ehtii vielä hyvin pakata. Lakata kynnet ja hermostua kunnolla. Nainen herää. Pakkaa paniikissa koko omaistuutensa mukaan. Tarkistaa passin vielä rappukäytävässä ja toivoo olevansa oikeana päivänä liikkeellä.

Mies lähtee yhden yön kestävälle matkalle jonka ainoana funktiona on juhlimen ja yhdessä viihtyminen. Hän herää aamulla hieman liian myöhään. Kysyy vaimoltaa minkä paita olisi hyvä. Pukee sen päälleen. Heittää reppuun vaihtokalsarit ja passin ja lähtee tyytyväisenä kaljalle.

Reissumieli

Olen aina rakastanut reissaamista. Ihan sama mihin ollaan menossa. Suunnittelua ja odottamista. Aina pitää olla joku edes pieni matka suunnitteilla johonkin. Se pitää elämässä kiinni. Ihan pienenä yksi lempileikeistäni olikin matkustaminen. Minusta ja tuon ajan parhaasta kaveristani on säilynyt hellyttäviä kuvia. Yhdessä pieni tyttö ja poika istuvat nukkekodin katolla. Tytöllä on vähän liian iso lierihattu päässä ja jalassa kai äidin korkkarit. Käsilaukku puristuneena pienten käsien väliin. Pojalla on nukke sylissä ja molemmat hymyilevät aurinkoisena kameraan. Ollaan siis junassa. Määränpää tuntematon. Eikä sillä oikeastaan olekkaan väliä. Kunhan on menossa johonkin. Pieni sentimantaalisuus on lähiaikoina vaivannut kaikkia. Ehkä ilmassa on jotain outoa. Vanhempani olivat hetki sitten reisussa. Äiti kertoi herkistyneen hotellissa, kun oli purkanut laukkuaan. Hän oli alkanut muistella aikaa joilloin matkustimme yhdessä. Hän kertoi kuinka olin rakastanut pakkaamista. Yleensä olinkin aloittanut sen heti, kun olin kuullut pääseväni johonkin. Olin pakannut ja purkanut. Käynyt kurkistamassa äidin laukkuun. Mutissut jotain käsittämätöntä, pudistellut päätäni ja mennyt järjestelemään laukkuani uudelleen. Elämä 80-90 luvun taitteilla pienessä maalaiskunnassa oli oikeasti aika arkista. Rahaa ei todellakaan ollut leviteltäväksi asti Kuitenkin reissasimme ihailtavan paljon. Ehkä sieltä olenkin saanut sen tarvittavan kipinän jatkuvaan liikkeellä olemiseen. Varsinkin isäni on aina ollut sitä mieltä, ettei maailmasta voi olla mitään mieltä jos sitä ei ole nähhnyt. Siksi teimme paljon pienen budjetin matkoja tai sitten kävimme vain sukulaisissa ympäri Suomea.

Ehdottomasti monet parhaat lapsuusmuistoni liittyvätkin noihin automatkoihin. Ollaan menossa johonkin, oikeastaan ihan sama minne koska matkalla olo on parasta. Mukaan on pakattu eväät jotka syödään jossain tarkoin harkitussa paikassa. Maalla oli aina kesäisin ihan uskomaton kiire. Pienen hetken sisällä tehtiin lähes vuoden työt. Voitte uskoa, ettei heinänteon sun muuna ikana paljon leikitty. Siksi nuo pienet pyrähdykset olivatkin niin mahtavia. Perhe koossa, yhdessä. Ei voinut tehdä muuta kuin jutella. Eihän autossa ollut edes radiota, ei tietenkään. Sitten pysähdytään syömään. Ei minnekkään huoltoasemalle vaan viltille. Taas paistaa aurinko. Makaan sellälläni viltillä. Kädessä pala ranskanleipää. Katselen taivasta. Äiti ja isä kiistelevät luultavasti jostain ajankohtaisesta aiheesta. Luultavasti politiikasta. Kuuntelen tuttuja ääniä, mutta keskustelu ei kiinnosta minua. On vaan niin ihanan kutkuttavaa olla poissa kotoa. Suorastaan suuressa seikkailussa. Levoton sielu. Se on kai hyvin kuvaava sana. Viihdyn vieläkin autossa ja bussissa. Vaikka olen varmaan puolet elämästäni istunut bussissa en ole kyllästynyt siihen vieläkään. Istun ikkunapaikalla napit korvissa ja katselen vaihtuvaa maisemaa. On kai rauhoittavaa kun maailma liikkuu ympärilläni. Vauhti rauhoittaa vaeltavaa mieltä. Ei tarvitse itse ryntäillä mihinkään, kun joku kuljettaa eteenpäin.

Jatkuvasta rahapulasta kärsivänä en tietenkään ole päässyt niin moniin paikkoihin kuin olisin halunnut. Mutta en ole ronkeli. Kohteella ei ole hirveästi väliä. Tallinnasta on tullut lapsuuden myötä yksi lempipaikoistani. Sinne oli silloin ja edelleen halpaa ja helppoa matkustaa. Joskus olenkin nauranut, että osaan liikkua Tallinnan keskustan alueella paremmin kuin Helsngissä. Paljon enemmän olen siellä aikaani viettänyt. Enkä kyllästy siihen koskaan. Minun kaupunkini. Pienet mutkaiset kujat joilta voi aina löytää jotain uutta. Siellä on suorastaan kotoisa olo. Junttimatkustusta parhaimmillaan. Mutta tälläisiä asioita en ymmärrä hävetä. Kun ihmiset puhuvat lempikohteistaan kuuluu nykyään sanoa hakevansa aina jotain autenttista. Pieniä kyliä joissa asuu paikallisia ihmisiä. Autioita hiekkarantoja joissa vain palmut kuiskivat. Jaa-a. Minä viihdyn väkijoukoissa, paikoissa joissa on elämää ja ihmisiä. Ollaan joskus naurettu puolisoni kanssa ajatukselle meistä paratiisirannalla. Siellä olisi siis hiekkaa ja hiekkaa. Jaksaisimme intoilla siitä varmaan päivän. Sitten olisi pakko päästä johonkin missä tapahtuu. Sama koskee joitain nukkuvia kalastajakyliä jossain Välimerellä. Ovathan ne kauniita ja viihtyisiä, mutta mitä kummaa sellaisessa paikassa voi tehdä? Olemme kerran olleet tälläisessä pikkukylässä ja se kokemus varmaan riittää loppuelämäksi. Muistan illan kun näimme jonkun katolilaisen pyhän kulkueen. Mikä riemu. Täällähän oikeasti tapahtuu jotain. No eihän sitä kestänyt kuin tunnin ja sitten oli taas hiljaista. Miksi te oikeasti menette johonkin Sunny Beachille? Ja toista kertaa? Ettehän te edes juo siellä. No ei juoda ei. Lomatkan päivät ovat aivan liian kalliita krapulapäiviksi. Ja reissuissa myönnän muuttuvani vielä natsimmaksi mitä tulee alkoholin käyttöön. Ne eivät vaan kuulu yhteen. Onneksi jaamme tämän käsityksen. Mutta vielä siitä uskomattomasta turistirysästä jossa ei kertakaikkiaan ole mitään aitoa. Mutta se sykkii hyvää mieltä, ääntä ja ihmisiä. On ihanaa hukkua vaeltavaan ihmismassaan, katsella ympärilleen ja imeä itseensä sitä vaeltavaa enrgiaa. Katsoit mihin tahansa joka paikassa tapahtuu jotain. Musiikki soi yötä päivää. Kukaan ei ihmettele jos otat muutaman tanssiakskeleen kadulla. Luulevat vain sinun olevan humalassa. Rannallakin kuutelen paljon mielummin railakkaana soivia listahittejä ja ihmisten naurua kuin aaltojen ääntä. Silloin oma pää hiljenee hetkeksi. Keskustelen itseni kanssa arjessa niin paljon, että otan siitäkin mielelläni lomaa joskus. Ja hiljaisuudessa se ei onnistu.

Pikkumyy sanoi joskus haluavansa nähdä loputkin tästä maailmasta ja se onkin elämohjeeni. Yksi niistä monista. On paljon helpompaa käydä töissä ja elää arkea kun edes satunnaisesti pääsee näkemään jotain ihmeellista ja oppii jotain uutta. Reisuissa päästän sisäisen kakarani lopullisesti irti. Intoilen ja pälpätän. Jokainen näkemäni asia on surrempi, ihmeelisempi ja kauniimpi kuin mikään ennen. Siihen asti kun käännyn ja nään jotain uutta. Ei saa kirkoissa ja museoissa hihkua. Mutta joskus on ollut pakko. Ihan vahingossa. Viime reisussa näkemäni palatsi taannutti minut lapsuuden prinsessa leikkeihin. Kävelin majestettisesti aluan kierreportaita ylös ja huokailin jokaisen uskomattoman huonekalun edessä. Ei lähdetä täältä koskaan pois. Ja paluumatkan puhuin lakkaamatta. Ihan lakkaamatta kuinka uskomaton paikka se oli. Onneksi puolisollani on sama lapsenmieli ja hyvät hermot. Kun on seisonut oikean vesiputoiksen alla jäisessä vedessä hampaat kalisten, silittänyt norsua, katsonut vuorenrinteeltä alas maailmaa jota ei uskonut edes olevan. Silmät pyöreänä tuijottanut rakennuksia joita ei enää nykyään kukaan uskaltaisi rakentaa, nähnyt raunoita ja loputtoia sokkeloisia katuja. Silloin voi sanoa eläneensä. Asiat unohtuvat ja haalistuvat muistoissa, mutta tunne säilyy. Uuden löytämisen riemu. Se lapsellinen ja suorastaan nolo riemu.

Minulle ei koskaan tule koti-ikävä. En koskaan kyllästy matkalla. Ihan joka paikasta on pitänyt lähteä itkun kanssa pois. Puolisoni on yleensä lähtöä edeltävänä iltana jo ihan valmis kotiin. Minä istun lattialla aukinaisen matkalaukun kanssa ja murjotan. Tai itken leuka vapattaen. Nyt tämä loppuu. Aina liian aikaisin. Niin paljon jäi taas kokematta ja näkemättä. Ei koskaan tarpeeksi. Hän nauraakin aina minulle, että joskus pitäisi kokeilla kuinka pitkään pikkurouva viihtyisi jos arki ja rahatilanne ei kaatuisi niskaan. Kuka tietää jos joskus uskallamme toteuttaa villin yhteisen haaveen tyskentelystä ulkomailla. Ehkä silloin löytäisin ikävän kotiin ja tavalliseen arkeen. Toisaalta mihin minä ikävöisin kun se kaikista rakkain olisi vierellä. Se sydämen koti.

Oma paikka

Muutama vapaapäivä takana ja ehdin melkein kuivalla säällä maalle. Mökille ei kuitenkaan tehnyt mieli. Itikoita ja kamalan kylmä. Harvinainen kesä. En ole uinut vielä ollenkaan. Odotin ihan intona jäiden lähtemistä ja sitten vain unohdin koko jutun. Seuraavaksi tilannetta tulivat sotkemaan tuoreet lävistykset. Napakorun mokoma vielä tulehtui. Ehkä en uikkaan koko kesänä. Pitäisi välikesän. Jos sitten reissussa. Jos toiveeni totutuu on kohteessa rapiat neljäkymmentä lämmintä eikä kiire mihinkään. Silloin voi huoletta muuttaa mereen asumaan.

Mutta miten kaunis ja runsas voi olla Suomen kesä. Innostuin eilen illalla kuvaamaan sydämeni sielunmaisemaa. Olen vannotunut kaupunkityttö nykyään, enkä halaja takaisin maalle. Silti nämä maisemat saavat sieluni pehmenemään. Jokainen puu ja pensas on tuttu. Niin rakas ja oma. Vähän villi ja salaperäinen. Sellainen Liisa ihmemaassa. Ei mikään Japanilainen kivipuutarha. Kaukana siitä. Lapsuuteni maisemat. Silloin, kun kesä ei loppunut koskaan. Ja aina oli lämmintä.Paljaat varpaan nurmikolla. Auringon lämpö hiuksissa.

Laittakaa biisi soimaan ja katsokaa kuvat. Siinä on minun sielunmaisemani.

Mitä tänään?

Käytiin tänään syömässä jätskiä vesisateessa. Jotain kummaa oli tapahtunut ja pariskunnalla oli yhteinen vapaapäivä. Joskus ollaan oltu niin kauan erilämme, että ihan unohtaa kämpässä asuvan jonkun muunkin. Tavarat vaan mystisesti liikkuvat oman työpäivän aikana. Tontut eivät nimittäin tyydy vain siirtelemään ne piilottavat. Ostin Kauppakeskuksen pienestä puljusta italialaista suklaajäätelöä johon olen kehittänyt kevyen addiction. Myyjä kysyy ensin olenko oipiskelija. No en ollut. Seuraavaksi hän tiedustelee mahdanko olla alle 21. Sytyin hersyvään nauruun ja vastasin että en, mutta kiitos kovasti. Siinä sitten nauroimme yhdessä. Tekisi hyvää ikäkriisille jos se vielä vaivaisi. Tiedän kyllä olevani ikäistäni nuoremman näköinen ja välillä käytökseni toki tukee tuota mielikuvaa. Viime syksynä jouduin ilmiriitaan portsarin kanssa joka ilmoitti henkkareideni olevan jonkun muun. No luultavasti hän halusi vain kinastella, enhän mä oikeasti näyttänyt 17 vuotiaalta tai mikä sen juottolan ikäraja nyt olikaan. Pitkällisellä kela sun muitten korttien tarkastelulla pääsin kuitenkin sisään. Babyface aiheuttaa närää myös ajoittain töissä kun ihmiset eivät voi käsittää, että olen kuitenkin ollut jo hetken töissä ja ihan oikeasti osaan asiani. Onneksi tarvittaessa paikalle sattuva jäätävä virkaääni pelastaa. Välillä säikähdän itsekkin sen kuullessani.

Olen tänään ollut erityisen harmistunut asuinpaikkakunnastani. Yleensä olen hyvinkin tyytyväinen suloiseen ja toimivaan pikkukaupunkiin jossa kaikki tarvittava on yhden kadun varrella. Nyt tuon Pin up jutun myötä tuntuu, että aivan kaikki tapahtuu Helsingissä. Eihän sinne lopulta ole kovinkaan pitkä matka, mutta matkustaminen kysyy aikaa ja rahaa ja molemmista on krooninen puute. Tällä hetkellä ajasta vielä se suurempi. Katselin tässä kolmea kalenteriani ja totesin vapaiden viikonloppujen olevan buukattu täyteen syyskuuhun asti. Eikä se mitään. Ihan älyttömän kivoja juttuja tulossa ihanaisten kanssa. Kesät ovat vaan niin hektistä aikaa ettei sponttaaneille säädöille oikein ole aikaa. Ja oikeastaan sama taitaa vaivata lähes kaikkia vapaapäiviäni. Oikein nauratti tänään, kun ystävä pyysi seuraksi junaretkelle Helsinkiin huomenna. Ihan vaan hengailemaan. Arvatkaa vaan olisinko lähtenyt huutaen mukaan. Mutta huomenna matkustan vanhempieni luokse. Sielläkin tulee käytyä aivan liian harvoin. Sitten toinen muru pyytelee asiantuntijaksi huulipunaostoksille. Pikkujuttu, ajattelette. Mutta minulle ei. Haluaisin aina antaa aikaa läheisilleni. Siksi varmaan olenkin väillä ihan umpisolmussa aikataulujeni kanssa. Varsinkin tietysti siksi, että elän niin hetkessä. Muistan työvuorojanikin ehkä kahden päivän päähän. Sovi siinä sitten mitään.

Ensi viikonloppuna lähdetään sitten teatteriporukalla laivalle. En malttaisi odottaa. Se on niin hersyvän eloinen sakki. Herättää eloon kenet vain. Tänään kaupungilla olisi tehnyt ihan hirveästi mieli ostaa reisuun uusi mekko. Onneksi järki heräsi sovituskopissa. Onhan noita. Ihan muutama. Olen ehkä äidiltäni oppinut sen että uusi tilanne vaatii uuden asun. Oikeasti tarvitsin uudet työkengät. Beiget mummokengät pilaavat hyvänkin päivän.

Sataa, aina sataa. Tänään haaveilin, että oltaisiin menty ulos ottamaan kuvia. Parempaan valoon. Mutta kuka tuonne nyt lähtee kastumaan. Tarvitsen kuitenkin vielä hirveästi harjoitusta kunnon poseerauksiin. Malliohjelmia katsellessani en ole koskaan ymmärtänyt kuinka vaikeaa on hallita samaan aikaan naamaa ja jalkoja. Mutta on se. Kun toiseen keskittyy toinen valuu pois. Ihan oikeasti. Pitäisi photoshopata aina parempi pää toimivampaan kroppaan. Mutta sehän olisi huijausta.

Sentään sisäinen pikkuemäntäni heräsi kun jouduin jäätelöllä huijattuna ruokakauppaan. Vihaan niitä paikkoja. Ihan ylikaiken. Voin minä jotain pientä käydä ostamssa itselleni. Mutta viikon ruokaostokset ovat hirvittävä tehtävä. Pitää lukea päiväyksiä ja vertailla hintoja. Ja kassalla sattuu aina jotain. Viimeistään ulkona huomaat, että unohdit jonkun maidon. Sitten pelaat itseäsi vastaan kivsaksetpaperia ja arvot onko aamukahvi uuden yrityksen arvoinen. Niin ostin siis pesuaineita. Ne ovat aina olleet heikkouteni. Yleensä se meneekin niin, että puolisoni keräilee ruokasostoksia ja minä haaveilen huuhteluaineiden luona. Ja kuvittelen raikkaiden pesuaideiden siivoavan kotimme itsestään. Tässä kohdassa minäkin olen hifistelijä ja parhaina aikoina jokaiselle tahralle löytyy oma myrkkynsä. Ei ole mitään luomua se. Pitäisi jollain etikalla ja sanomalehdellä pärjätä. Pyh sanon minä. Pesuaineiden kemiallinen tuoksu on ainut syy siivota.

Ja tein melkein ruokaa. Siis hellalla. Kaupassa innostuin niin, että kuvittelin syöväni illalla jotain kanakastiketta. Olen viimeksi laittanut ruokaa ehkä huhtikuussa. Siis sellaista lämmintä. Onneksi vastakipu pelasti tältä arkihaasteelta. Ei nyt kaikkea sentään samaan päivään. Seuraavaksi olisin kai liittynyt martttoihin. Niin ja tehnyt sen joululta tekemättä jääneen piparkakkutalon. En muuten ymmärrä sitä taikinan syömistä. Ei se nyt pahaa ole. Mutta taikinaa kuitenkin.

Pitäisi pakata huomista varten. Edes jotain. Normaalisti pakkaan lähtöaamuna ja sitten perillä ihmettelen kun laukussa on neljä hiusharjaa eikä yhtään paria sukkia. No onneksi vanhempien luota löytyy selviämispakkauksia ihan kaikkiin tilanteisiin. Vaikka ei ottaisi mitään mukaan. Siellä on muuten elämäni rakkain ja omin paikka. Harmaa raidallinen kangassohva. Tarkasti sen oikeanpuolinen nurkka, heti leivinuunin vieressä. Selkämyksellä on viltti. Siinä on valkoisella pohjalla kukkia. Siihen kääriydyn kelistä riippumatta ja teen sohvaan pesän. Siinä voisin nyhjätä vaikka kolme päivää putkeen, vaikka muutoin olen aina liikkeessä. Aikoinaan kun meillä oli vielä kissa sillä oli tapana tulla nukkumaan päälleni kun olin nukahtanut itse. No ei ole ollut kissaa enää vuosiiin enkä enää itsekkään nukahda sohvalle univammani johdosta. Mutta onneksi paikka on vielä olemassa. Sellaisia ihminen tarvitsee. Samoin kuin oman paikan ruokapöydässä. Pirttipöydän oikeassa laidassa oven puolella. Siinä istun jalat takapuolen alla ja katselen ikkunasta lainamummolaani. Joka siis tarkoittaa paikkaa jossa ei asunut mummini vaan maailman paras korvikemummi. Harva asia on ollut elämässäni ihan oikein päin. Mutta minusta katsottuna kuitenkin juuri oikein.

Viikonlopun vuoristorata

Todella kummallinen viikonloppu alkaa olla takana. Pienen ajan sisällä on käyty koko tunneskaala läpi hillittömästä raivosta hallitsemattomaan itkuun ja naurun kautta takaisin. Minut tuntevat tietävät että yritän ratkaista ja selvittää asioita rasittavuuteen asti. Joskus kuitenkin tulee tilanteita joille en kertakaikkiaan mahda mitään. Ensin ärsyttää kuin pientä oravaa sitten tulee raivo jolle ei löydy edes sopivaa kohdetta. Surua kestän kaikista huonoiten. Koska ikävien tunteiden säätelykykyni on viisivuotiaan tasolla täytyy melko nopeasti tehdä päätös. Mennäkkö kaappiin murjottamaan vai yrittää raivokkaasti eteenpäin. Jos en voi korjata oikeaa ongelmaa on valloilleen päässyt energia pyrittävä kanavoimaan johonkin järkevään tai muuten räjähdän. Muistan ikuisesti kesän, kun olimme menossa naimisiin. Se jokaisen ihmisen onnellisin aika. No juu ainakin aika monelle. Meille elämä järjesti pienen yllätyksen sairastumisen muodossa. Samalla kun mietin kutsukorttien ja kahviliinojen väriä jouduin odottomaan koevastauksia, olinko sairastunut pikkuisen vai todella vakavasti. Koko tuona outona kesänä romahdin kerran. Istuin yksin sairaalan odotusaluassa ja itkin. Kaikki voima valui jonnekkin muovimaton tahroihin. En jaksanut välittää muiden katseista tai valuvista meikeistä. Kun pääsin kotiin totesin, ettei tilanne murehtimalla parantuisi. Ja voin kertoa, ettei mitään juhlia ole koskaan järjestetty sellaisella intensiivisyydellä kuin häitämme. Purin kaiken sisällä olevan kuohunnan tekemiseen. Sille voimalla olisi järjestetty vaikka olymppialaiset. Vähän ennen juhlapäivää selvisi ettei suurempaa hätää ollutkaan. Toki olin ehtinyt suunnitella itselleni hautajaiset sun muut. Ne jäivät sitten myöhempää käyttöä varten.

Tässä on muuten hätäapu heikkoihin hetkiin. Heti kun alkaa masentaa vilkaisen tätä kuvaa ja purskahdan nauruun. Tässä juhannusyön tatuointisuunnittelua yhdeltä rakkaalta. Laitoin tämän varmuudeksi puhelimeen taustakuvaksi. On sieltä heti käytettävissä kun tarvitsen piristystä. Ajatus tatuointiliikkeeseen marssimisesta tuon keltaisen lapun kanssa on niin hervoton, että se auttaa ihan joka kerta.

Loputtoman energinen ja alati uusista asioista innostuva, kiihkeä, ajoittain hieman maaninen jopa ärsyttävä. Mutta juuri noiden asioiden takia pidän sinusta niin paljon totesi puolisoni. Ethän sinä muuten olisi sinä. Joku muu ihmettelee, että mistä sinä oikein keksit noita juttuja, kun aloitan kiihkoilun jonkun uuden asian parissa. No minä vain pidän silmäni auki ja aina jotain kiinnostavaa tarttuu mukaan.Meillä täytyy olla äidin puolella joku piilevä risteys latinovereen. Sen verran intohimoista sakkia on koko porukka. Ehkä se tunteiden säätelykyvyn puutoskin tulee sieltä.

Tällä hetkellä se on Pin Up. Siihen aijon nyt upottaa kaiken tarmoni. Suuri paljastus on siis se, että olen lähtenyt tälläiseen mallivalmennukseen mukaan. Alkuun päätin, etten kerro siitä kenellekkään. Ettei kukaan saisi minua vakuuttuneeksi idean älyttömyydestä. En ole kuitenkaan malttanut olla asiasta ihan hiljaa ja nyt voinkin sitten ilmoittaa sen ihan virallisesti. Ei kukaan enää käännä päätäni kettuilemalla asiasta.  Ja ainahan löytyy tekosyitä miksi ei pitäisi tehdä mitään. Aina on liian ruma ja lihava ja laiska että kannattaa jäädä kotiin itkemään. Suomessa ulkonäköön liittyvät asiat ovat erityisen vaikeita. Ei saa luulla itsestään mitään. Parempi vaan olla ihan väritön ja seisoa niin lähellä seinää, että sulaa tapettiin. En minäkään luule itsestäni mitään. Mutta en jaksa enää turhaan rajoittaa itseäni. Mitään siinä ei voi menettää. Toki voi nolata itsensä jonkun silmissä, mutta sen teen herkästi ihan ilmestymällä paikalle. On oikeastaan aika helppoa elää, kun kukaan ei pidä ihan järkevänä. Ei tarvitse selitellä miksi juuri nyt haluan kokeilla tätä.

Pin up on tervettä naiskuvaa, kurveja ja korkoja. Sini Tarkkasen luotsaama mallitoimisto on hyvällä asialla naisten itsetunnon bustaajana. Ei tarvitse olla laiha ja pitkä. Riittää kun viihtyy nahoissaan ja pystyy hymyilemään itselleen. Toimisto osallistuu myös aktiivisesti kiusaamisen vastaiseen toimintaan. Eli tummissa vessissä ollaan pinnallisuuden takana.  Olen aina viihtynyt kameran edessä ja nyt minulla on mahdollisuus päästä ammattikuvajaan käsittelyyn edes koekuvausten ajaksi. Valmennuksen aikana opitaan myös asioita tyylistä sun muusta ihanasta tyttöhömpästä. Harjoitellaan meikkaamista ja kampauksia ammattilaisten johdolla.  On ehkä turha mainita että olen intona. Niin ja tosiaan olen saanut tuota kautta jo uskomattoman määrän uusia samanhenkisiä tuttavuuksia elämääni. Eli ihmettelijöille tiedoksi. Tästä johtuivat viisitoista uutta Facebook ystävää. Vahvoja tatuoituja ja pimpattuja naisia jotka uskaltavat olla sitä mitä ovat. Siinä remmissä on hauska temmeltää mukana.  Luultavasti tämä ei johda mihinkään sen kummempaan, mutta aijon totisesti nauttia kyydistä niin kauan kuin sitä kestää. Saampahan taas yhden kokemuksen elämääni lisää. Ja jo fysiikan lakien mukaan tyhjä tila täyttyy itsestään jos sitä ei täytä. Tämä juttu pitää minut liikkeessä ainakin kesän loppuun saakka.Saatan siis välttyä normaaleilta vaihtoehdoilta kuten alkoholiongelmalta, sirkukseen liittymiseltä ja luostariin muutolta. Viimeinen on yleensä aina patenttiratkaisu kaikkiin elämäni ongelmiin. Aika hyvin ateistilta. Olen tainnut katsella liikaa Sound Of Musicia lapsena. Kamalan rumat vaatteet vaan niillä nunnilla. Ehkä ainut asia mikä on pitänyt minut erossa asian toteuttamiselta.  Saatoin myös lähettää hakemuksen yhden hömppälehden kisaan. Mutta se on jo niin älytön juttu, että sille nauran itsekkin. Mutta katsotaan jos se tuottaa tulosta niin kerron sitten lisää. Tuskin sentään. Mutta tarpeeksi kun touhuaa samaanaikaan kaikkiin suuntiin niin joku aina osuu, ihan vaikka vahingossa.

Oli muuten hauska hetki kun intoilin tätä Pin Up juttua yövuorossa. Paikalle osunut miespuolinen opiskelija jäi kuuntelemaan keskustelua ja hänen katseensa oli vähintäänkin epäilevä. No ymmärrän hyvin. Siinä minä olin. Ilman meikkiä, silmät turvonneina päivän itkuista. Tukka harjaamatta epämääräisellä ponnarilla. Työvaatteiden päällä miesten ruskea potilastakki lämmittämässä kehoa ja mieltä.  Juu sillä habituksella olisinkin voinut osallistua ihan mihin missikisoihin vain.Onneksi maalikerroksella saa betoniseinästäkin ruusuisen. Tai jotain sellaista.

Eli tätä hömppää on luvassa vielä paljon. En malta odottaa mitä edessä vielä onkaan. Pelastan maailman sitten myöhemmin. Ehkä ensi keväänä.

Tässä ensimmäisen viikon kotitehtävä. Ohjeena oli tehdä oma mielikuva Pin Up meikistä. Ehkä hauskin kotitehtävä mitä mulla on koskaan ollut.Tietysti lukuunottamatta äidinkielen läksyjä kun sai kirjoittaa ihan mitä vaan.  Kauheat suoristuspaineet lähettää kuva ammattimeikkaajan arvosteltavaksi. Saa nähdä tuleeko hylsy.Pitäkää hattaralle peukkuja!!!