Ruokaa

Mielettömän hektinen kesäkuu takana ja heinäkuu jo hyvällä mallilla alussa. Keväällä hetken ajttelin hieman rauhoittaa tahtia ja nauttia kauniista kesäpäivistä. No ei tullut kesäpäiviä eikä tahti rauhoittunut. Nyt takana synttäreitä, risteily ja yhdet pikkufestarit, kesäteatteria ja paljon kahvia erilaisissa ympäristöissä. Tuijottelin kalenteria ja ihmettelin mihin kesäkuu hävisi. Mutta lentämiseen se hävisi ja kivaa oli. Ehtiihän sitä talvella sitten hautautua kotiinsa. Paitsi enhän minä tee sitäkään. Puolisoni vain totesi et "hyvin sä piiperrät"

Mutta tällä viikolla olen leikkinyt ahkerasti pikkurouvaa. Ja ajatuksissa on pyörinyt ruoka ja syömisen merkitys. Asia josta on nykyään tullut rakettitiedettä. Kaikenmaailman kokkiohjelmien mukanaan tuomien mielikuvien mukaan jokaisen pitäisi olla oman elämänsä huippukokki. Mitä monimutkaisempaa ja kummallisempaa ruokaa kulutamme sen parempi. Entäs sitten jos ei vaan kiinnosta? Pidän toki syömisestä ja herkuttelusta, mutta suurimmaksi osaksi syöminen on hengissä pysymistä. Ei mitään taidetta. Tämäkin asia on varmaan hyvin pitkälle kotikasvatuksen luoma malli. Äiti tekee edelleen hyvää arkiruokaa, mutta on aina ollut sitä mieltä, että nainen voi tehdä fiksumpiakin asioita kuin seisoa hellan äärellä. Muistan jo lapsuudesta ne salaliittolaishetket, kun jossain kyläpaikassa rouvat alkoivat vaihdella uusia jännittäviä reseptejä ja äiti pyöritteli salaa silmiään minulle. Ei häntä kiinnostanut kokeilla uusia kakkuja. Varsinkin jos resepti ulottui monelle sivulle ja sen lopputuloksen saavuttamiseen piti liata enemmän kuin kaksi kulhoa. Osaan tehdä pullataikinan ja ehkä periaatteessa jopa tiinussa ruisleipää, mutta en tunnista yrttejä. Siis jonkun tillin joo, mutta en niitä joilla on hankala nimi. Ei ole tarvinnut opetella. Ravintolassakin siirrän ylimääräiset "heinät" ruuan päältä lautasen sivuun. Kehittymätön makuaisti katsos. Suhdettani ruokaan on myös vuosien myötä kaventanut puolisoni intohimoinen urheiluharrastus tai enneminkin elämäntapa. Hän ei kuluta makuja vaan makroja. Aikani yritin tehdä yhteistä ruokaa tarkoilla gramma määrillä, mutta eihän siitä mitään tullut. Jos ruokaan lisätty ruokalusikallinen chilikastiketta sotkee hiilarimäärän taivaisiin on viisaampi lopettaa ajoissa. Ei tule muuta kuin paha mieli molemmille. Nyt elämme täysin erillississä ruokatalouksissa ja kumpikin syö mitä haluaa. Oman lisävärin palettiin on tuonut muutaman vuoden pahemmin oireillut vatsa. Välillä elän muutaman viikon "turvaruuilla" eli artikkeleilla joiden tiedän kestävän sisällä. Eli lähinnä jugurtilla, kahvilla ja joillakin hedelmillä.

Nyt tosiaan sain jonkun pikkurouvaherätyksen ja viikonlopuksi olisi tarkoitus tehdä oikeaa aikuisten ihmisten ruokaa. Oikeastaan suunnitteluvaihe olikin ihan hauska. Pidän voimakkaista mauista ja käytin paljon aikaa oikean reseptin löytämiseen. Mutta voi luoja, kun eilen raahauduin ihan itse ruokakauppaan. Niin tiedättehän, että se on pahin painajaiseni. Prisma on paikka johon en astu jalallanikaan jos seura ei pakota. Jo ne valtaisat kärryt saavat niskakarvat pystyyn ja sykkeen nousemaan. No kuitenkin eilen olin ihan liian pitkän ja ihan liian oudon listan kanssa kaupassa. Ja tunsin oloni niin tyhmäksi. Ilmeisesti poissaollessani kaikkia osastoja oli laajennettu ihan käsittämättömiksi. Seisoin maustehyllyn päässä ja psyykkasin itseäni. "kyllä sä ihana pieni nainen selviät tästä, uskallat nousta lavalle ihmiset eteen, mutta kaupassa jäädyt" Vaihtoehtoja oli vaan niin valtaisa määrä ettei siinä ollut mitään järkeä. Ja periaatteessa en oikeastaan edes tiennyt mitä olin hakemassa. Ei se mitään jos ripsivärejä on kaupassa sata erilaista. Tiedän mikä ne erottaa toisistaan ja minkätyyppinen on itselleni paras. Mutta etikka? Kaksikymmentä erilaista pulloa, ei mitään ulospäin näkyvää eroa. Katselin kaihoisasti myyjän selkää. Mutta mitä ihmettä olisin kysynyt? Mikä näistä on hyvä. Laitoin sitten silmät kiinni ja vedin sokkona valinnan. Sama kuvio toistui listan loppuun asti. Puolen tunnin päästä olin hikinen, uupunut ja täysin luovuttanut. Miksi kaikkea ei voisi olla vain se yksi? Pääsisi kauppiaskin vähemmällä. Sieltä siirryin Halliin josta olen aikaisemmin ainostaan sateella kävellyt läpi. Lihatiskillä rukoilin mielessäni nuorta tyttöä myymään minulle vanhemman herran siaan. Hänelle olisi ollut paljon mukavampi paljastaa tyhmyytensä. No ei kuultu taivaassa sitä pyyntöä. Onneksi täysin hämmentynyt ilmeeni sulatti lihakauppiaan ja sain parempaa palvelua kuin missään ennen. Kun vuodatin tämän kauhukokemuksen ystävälleni hän vain totesi, että olisi tullut mukaani jos olisin pyytänyt. Tai käynyt vaikka itse kaupassa puolestani. Kuvitelkaa tälläisiä ihmisiä on kaltaiseni luuserin elmässä. Aika hyvin.

Olen aina ollut sitä mieltä, että ruuan kanssa hifistelevät ja kalliita ravintoloita kuluttavat ihmiset ovat snobeja joiden elämässä ei ole muutakaan viihdettä, kuin keitellä kastikkeita illat pitkät. No kuten elämässä aina olen joutunut tätäkin ennakkoluuloa hieman katsomaan uudelleen. Saahan sitä ihminen olla kiinnostunut ihan mistä haluaa. Eikä se meitä ihmisiä erilaiseksi tee vaikka joku haluaa syödä mäkin sijasta tähtiravintolassa jotain mitä en itse tunnistaisi edes ruuaksi. Kunhan siitä ei tehdä aivan valtavaa numeroa. Yksi asia jota joudun aina selittämään on ruokajuomani. Haluan poikkeuksetta juoda ruuan kanssa vettä. Mikä on sun lempiviini? Häh? Niin mitä sä haluat juoda oikein hyvän ruuan kanssa? No sitä vettä. Käy poikkeuksetta sekä huonon että hyvän ruuan kanssa. Nytkin kun oltiin laivalla joku jaksoi ihmetellä miksi en halunnut sitä saamarin viiniä ruualla. Oletko sä kipeä? Jep jep. Ja aina ruokapöydässä raskaana jos saan juoda sitä vettä.

Mutta ei pidä luoda ihmisistä tuollaisten asioiden takia ennakkokäsityksiä. Ei ne ruokafriikit ainakaan kaikki ole tylsiä snobeja. Ajatteleehan joku minustakin, että olen itsekeskeinen narsisti paska, koska viihdyn peilin edessä ja rakastan kaunistautumista ja vaatteita. Eikä sekään pidä paikkaansa. Ei ainakaan ihan joka päivä.