Helle heikottaa

"Toivottavasti sulla on tänään vähän parempi päivä" sanoo vähän etäisempi työkaveri ja silittää rohkaisevasti hikistä selkääni. Mietin kuumeisesti mitä olen eilen mesonnut. En kai omasta mielestäni mitään. Kestokiukku alkaa näköjään tekemään tepposia päälleni. En enää edes itse huomaa milloin olen huonolla tuullella. Täytyy kyllä sanoa, että jatkuva kuumuus alkaa ottamaan hintansa. Ei jaksaisi enää mitään. Jatkuva tuskanhiki töissä ei ainakaan lisää jo valmiiksi hataraa työmotivaatiota. Olen yleensäkkin hirvittävän huono juomaan ja helteellä tämä ominaisuus vaan korostuu. Pää alkaa tahmaamaan kun koko nainen kuivuu. Pitäisi alkaa syöttämään itselleen märkäruokaa. Siis kikka jolla kissat huijataan juomaan kuumalla.

Mökkieleganssia parhaimmillaan. Jopa minä antaudun perisuomalaiseen pukeutumiseen ja valitsen päälleni muovikengät ja lököttelyhousut.


Vaikka olihan tässä muutama päivä vähän viileämpää. Olin vanhempieni luona ja käytiin mökillä. Satoi muuten vettä. Aivan kuin jokaisella kerralla kun tänä kesänä on yritetty sinne mennä. Vien sateen aina mukanani sinne. Nyt kuitenkin uhmattiin ilmaa ja käytiin kahtena iltana saunomassa. Eikä se ilma siellä haitannut. Paitsi siinä kohdassa, kun äitini suorastaan pakottamana uskaltauduin uimaan. Hiusten pesu on mökkiolosuhteissa yleensä urakka johon en ryhdy ihan kevyin perustein. Ei tätä karvahattua kantovedellä huuhdota. Päätin siis pestä pääni järvessä. Iskin pesuaineen päähän ja lähdin sateessa vettä kohden. Puolimatkassa shamppoo valui silmiin. Yritin epätoivoisesti hieroa silmiä edes sen verran auki, että näkisin kulkea oikeaan suuntaan. Ja samassa hetkessä jalat hävisivät alta.Sade oli tehnyt rantaan vievistä laatoista luistinradan. Humpsahdin suorilta jaloilta nurmikolle. Mennessäni raapaisin vielä betonilaatasta viiltohaavan jalkaani. Siinä sitten makasin typertyneenä heinikossa, mustelma lonkassa, verta vuotava haava jalassa ja se pesuaine edelleen silmissä kirvellen. Ai niin ja samalta päivältä päässä on myös haava ja kuhmu aitan matalan oven hyökkäyksen jäljiltä. Kumarruin ihan oikein ovesta kulkiessani mutta nousin pystyyn juuri oikealla hetkellä. Tyrmäsin itseni aitan viielälle lattialle. Ihan piti hetki hengittää ja varovaisesti kokeilla onko pää vielä kokonainen. No oli se, mutta pienen naarmun sain sinnekin. Erikoisia tuollaiset kolhimisen täyteiset päivät.

Ei sinällään tarvitse kovin suureen ääneen ihmetellä miksi olen aina yltäpäältä mustelmilla, kun pelkkä psytyssä pysyminen tuottaa aika ajoin vaikeuksia. Opiskeluaikana tytöt ristivät minut maailman ainoaksi ihmiseksi joka pystyy tippumaan paikoillaan olevalta tuolilta. Hienoin hetki oli varmaan se, kun täydessä tietokoneluokassa rysähdin tuolita pöydän alle. Tuoli vaan mystisesti hävisi takapuolen alta. Siksi suhtaudun aina hieman varauksella baarijakkaroihin. Kamalan pitkä matka maahan. Varsinkin kun pygmin jalat harvoin ylettyvät siihen kaiteeseen josta voisi ottaa tukea.  Mietin muuten joku yö sitten etten ole hirveän pitkään aikaan tippunut sängystä. Olen kai nukkunut niin huonosti, että en ole päässyt siihen pyörimisvaiheeseen. Meillä on nykyään niin korkea sänky, että siitä tippumalla voi saada oikeasti vahinkoa aikaan. Vaikka silloin kerran, kun varmistin maksimaalisen kivun lyömällä pääni matkalla yöpöytään.

Niin ja sinne kauppaan ei oikeasti pidä mennä. Ei edes jäätelön perässä. Jäin napakorustani kiinni pakastealtaaseen. Se ainut tikku jonka halusin oli siellä altaan perimmäisessä nurkassa. Päätin sitten hypähtää siihen altaan reunalle jotta voisin kurottaa jäätelöön. En ottanut huomioon että koru osuisi juuri siihen terävään reunaan. Siinä sitten killuin jalat ja kädet ilmassa voimatta liikkua mihinkään korun irtirepämisen pelossa. Oli siinä taas turvakameran takana hauskaa. Päätin kuitenkin onnistua tehtävässäni ja kallistuin altaan puoleen. Ja sain kun sainkin jäätelön käsiini. Pääsin jopa temuaamaan itseni lattialle. Mahaa kyllä kirveli monta päivää.

Tänään oli vaihteeksi sellainen päivä, että kaikki minkä voi saada rikki menee rikki. Olisi tuvallisempaa vain kävellä kädet taskussa päivän läpi. Toki silloinkin voi vain törmätä johonkin ja tiputtaa jotain. Minulla on ihan oma ilmekkin sille hetkelle kun varovasti kurkistan jalkoihini kuinka pahasti tällä kertaa kävi.Hämmentyneen epäuskoinen. En se minä ollut.  Onneksi muutama päivä sitten sain vanhempieni televison lennosta kiinni kun ohikulkiessani laitoin siihen vähän liikettä. Tänään ei ollut muutaman artikkelin kanssa yhtä onni myötä. Toisaalta testaan asioiden iskunkestävyyttä. Lapsuudessani olen ihan ohikävellesäni kaatanut tiskikoneen ja tiputtanut kuvaputkiteleviosion kirjahyllystä alas. Ja molemmat jäivät henkiin. Miettikää kuinka vahvoja tavaroita. Ei voi nykyajan litteää televisiota lennätää maahan. Ei se kestä. Isä tosin tuon tiskikone onnettomuuden jälkeen pulttasi koneen seinään kiinni. Ihan varalta vain.

Ajoittain hajotan tavaroitani ihan itseltäni salassa. Joskus löydän jäljiltäni sangattomia silmälaseja, tai levinneitä kuulokkeita. Eikä mitään mielikuvaa vammamekanismista.

Käytiin tänään torikahvilla katastrofikaverini kanssa ja kas. Alkoi sataa kattamalla vettä ja seuraavassa hetkessä jyrisi ja salamoi. Hetken mietimme kumpaan salamanisku todennäköisimmin osuisi. Emme päässeet lopputulokseen. Päädyimme siihen ettei se salamakaan pystyisi päättämään väliltämme joten uskaltauduimme ihan rennosti sateen sekaan. Ja mitä aikuiset ihmiset tekivät? No kävimme ikkunaostoksilla. Eihän siinä enää ollut kiire mihinkään. Viikonloppuna muuten sataa varmasti myös. Huomenna olisi tyttöjen saunailtaa ja lauantaina livemusiikkia ulkotiloissa. Voisin ennustaa oikeastaan vaikka lunta. Onneksi kaverini ohjeisti huomisen pukukoodista ja se on leopardihaalari. 

Loppuun illan tunnelma. Sohva kutsuu. Nukkuvan kuvaaminen on vähän niinkuin tirkistelyä.