Aurinkoa aurinkoa!!!

Nyt on kuuma. Viimein se ihana hellivä lämpö on täällä. Jos omakohtainen kokemus riitä voi käydä lukemassa saman asian myös Facebookista. Muillakin tuntuu olevan kesä. Join aamukahvia parvekkeella ja katselin kevyessä tuulessa heiluvia lehtiä. Minulla on vapaapäivä eikä kerrassaan mitään ohjelmaa. Hetken harkitsin rannalle lähtöä. Kuitenkin olen jotenkin menettänyt täysin mielenkiintoni uimiseen. Mikä lienee tämän kesän ongelma, mutta ei vaan huvita. Totesin myös että rannassa on hankala päästä varjoon. Olen nimittäin tänä keväänä ensimmäistä kertaa saanut rauhan ihonvärini kanssa. Minä olen kirkkaan valkoinen. Suorastaan sinertävä ihon pinnassa risteilevien suonien ansiosta. Nuoruudesta lähtien olen epätoivoisesti yrittänyt kesäisin muuttua ruskeaksi. Tiedättehän terveen näköiseksi. Kalman kalpea on jotenkin vaan aneeminen. Suorastaan sairas. En vaan millään rusketu. Palan hirvittävän herkästi ja saan koko kehoni täyteen pisamia. No näyttäähän sitä tavallaan ruskettuneelta kun pisamat valtaavat alaa. Katselin vahoja valokuvia ja löysin otoksen jossa olen kai kaksikymmentä. Sinä kesänä olimme siskoni kanssa hetken kahdestaan talonvahtina kotonani. Makasimme koko tuon ajan pihalla ja aurinko paistoi. Ja jostain kummasta syystä rusketuin tuolloin. Siihen aikaan minulla oli valtavan paksu ja pitkä lähes platinaksi blondattu tukka. En tunnista itseäni kuvista. Näytän ihan järjettömän oudolta. Ihan kuin joltain kummalliselta kaksoissiskolta. Kasvot ja kaula kaunista maitokahvia vasten kiiltävää vaaleaa tukkaa. Nuo kuvat vastaavat toki vallalla olevaa kauneuskäsitystä parhaimillaan. En vaan näytä itseltäni. En yhtään.

Nyt olenkin päättänyt olla se sininen oudokki. Suorastaan lumikki. Turhaan altistan itseni auringon haittavaikutuksille hakiessani jotain mikä ei oikeastaan edes sovi minulle. Moni on varmaan nähnyt kuvat ikääntyneestä Bridgette Bardotista ja siitä mitä aurinko pahimmillaan voi iholle tehdä. Oikeastaan rypistynyt iho on paljon pahempi peloke kuin melanooma. Syöpä on nuorelle ihmiselle niin absurdi käsite ettei sitä ymmärrä edes varoa. Kuitenkin monta muuta tautia vastaan ei ole keinoa suojatua. Melanooman tärkein aiheuttaja on kuitenkin aurinko. Miksi ihmeessä tehdä itselleen haittaa, kun ei ole pakko. Olen nähnyt ikäiseni ihmisen kuolevan siihen. Luulisi sen riittävän kannustimeksi. Ihan loppu elämäksi. Rakastan kuitenkin lämpöä ja aurinossa oleilua ja reisuussa tietysti myös paahtavaa rantaa. Pitää vain osata suojatua. Jäädä makaamaan varjon alle. Vetää nahkaan sitä inhottavaa lasten 50:n suojakerrointa ja verhota itsensä ohuisiin vaatteisiin.

 Hiukseni olen sentään ymmärtänyt suojata jo vuosikausien ajan palamiselta. Rannalla kiedon tukan aina isoon huiviin tai lierihattuun. Kumma etten ole antanut samaa armoa iholleni. Hiukset vaan antavat palautteen huonosta kohtelusta paljon nopeammin kuin iho. Kahden viikon rantaloman jälkeen luonnonkihara pehko on lähinnä yksi suuri rasta. Merivesi ja aurinko ovat yhdessä kamala rasti hiuksille. Ja minähän en meressä varo kastelemasta päätäni. Hienommat naiset suojelevat laitettuja hiuksiaan ja kahlailevat vain hieman rantavedessä. Minä taas sukellan ensimmäiseen aaltoon ja teen niin monta kuperkeikkaa, että vesi seisoo korvissa kuukauden. Alati kostea tukka onkin kaikkien rantalomien inhottavin puoli. Hauskin tähän liittyvä tarina onkin, kun en ottanut eräälle lomalle ollenkaan hiustenkuivaajaa mukaan. Ainahan hotellihuoneessa on kuivaaja ja oma vie vain turhaa tilaa laukussa. No tällä kertaa kylpuhuoneesta löytyikin vain sellainen imurinputkea muistuttava kapistus. Päällä ollessaan putkesta leijaili vain kevyt henkäys ilmaa. On turha mainita, että hiukseni olivat tuolloin kaksi viikkoa märät. Jälkeenpäin ajateltuna en ymmärrä miksi en marssinut kauppaan ja ostanut jotain halpaa kuivaajaa matkan ajaksi. Ei tullut edes mieleen. Mutta mikä ihana hetki koitti kotona, kun pesin hiukset ja föönasin niskakarvat ratisevan kuiviksi. Niin sitä oppii arvostamaan pieni asioita. Vaikka vain kuivaa tukkaa.

Aurinko ei ole vielä kääntynyt paistamaan parvekkeellemme. Taidan keittää toisen kupin kahvia ja mennä lukemaan kirjaa mielyttävään varjoon. Pitää vain ehkä jäädä istumaan rottinkituoliin eikä raahata vilttiä parvekkeen lattialle. Olen muutaman kerran nukahtanut siihen ja herätessä olo on vähintääkin kurja. Kova betonilattia kolottaa kaikkia pieniäkin luita. Pää ei käänny ja kieli on tarttunut kitalakeen kiinni. Ja on kuuma. Ihan turhan kuuma.