Jännittävää miten en ole tänä kesänä odottanut lomaa. Nyt sen alkamiseen ei enää ole kuukauttakaan. Olen kai ajatellut, että sitä on turha odottaa koska sen loppuessa kesä on tavallaan ohi. Ehkä pitkät vapaat ovat tuoneet minilomia arjen keskelle eikä työ ole täyttänyt kaikkea. Tunnustan kyllä odottavani jo hämärtyviä ja raikastuvia iltoja jossa on paksu luonnon tuoksu. Parhaiten tuon luonnon tuoksun aistii illalla mökkitiellä. Luonto on antanut kesälle kaikkensa ja alkaa valmistautumaan lakastumiseen. Se on ehdottomasti lempivuodenaikani. Pidän toki keväästäkin, mutta kirkkaissa syyspäivissä ja kylmenevissä illoissa on ihan oma taikansa.
Muut aloittavat elämänsä uudelleen aina uutena vuotena. Tehdään lupauksia ja luvataan olla parempia ihmisiä. Minä kuoriudun aina uudelleen syksyllä. . Se on kuin uusi alku. Uusi mahdollisuus. Harrastukset alkavat taas. Mieli halajaa aloittaa taas jotain uutta vaikka järki sanoo, ettei aika riitä nytkään. Salille ja lenkille lähtö alkaa tuntua taas ihan hyvälle vaihtoehdolle. Ihan kuin kaikki olisi mahdollista. Arki palaa hiljaa uomiinsa ja katse kääntyy kotiin päin. Jos sisustusvimma iskee, se iskee aina syksyllä. Alkaa talvipesän rakentaminen. Lapsena en koskaan kyllästynyt satuun majavasta joka valmistautui talveen säilömällä, keräämällä ja huoltamalla pesäänsä. Muistan vieläkin sen tunteen ja mielikuvan tarmokkaasta majavasta varustautumassa talveen ja viimaan.
Mutta nyt ollaan vielä kesässä. Sain eilen piristävimmän puhelun päiviin. Ystävä soittaa ja kysyy missä olen. Vastaan olevani omassa kodissani. Niin hänkin on ja murjottaa. Hän kysyy haluaisinko auttaa häntä. Kysyn, että murjottamaanko? Ei murjottamaan vaan pääsemään siitä. "Lähdetkö Tivoliin ajamaan rokkimadolla?" Mietin sekunnin ja kysyin tuleeko siinä huono olo. Sain tietysti kieltävän vastauksen ja vartin päästä jo käveltiin musiikin pauhuun Tivoliin. Hui mitä pyöritystä. Keho ja tasapainoelin on selvästi ikääntynyt. Vuoristoradat ja muut lujaa menevät härvelit eivät tee mitään, mutta tuollainen pyörimiseen perustuva laite pyöritti päätä loppuillan. Hauskaahan siellä oli. Vauhdissa taivutin pääni taakse ja tuijotin katossa vilkkuvia värivaloja. Tuuli kasvoilla ja musiikki korvissa. Ja pienen ohikiitävän hetken tunsin lentäväni. Varmaan se sama tunne kuin lapsena. Mitään muuta ei ole kuin se vauhti. Eläväksi tekevä vauhti. No kolmannen kierroksen jälkeen ystäväni joutui kädestä pitäen taluttamaan minut alas. Urheasti kestin kai puoli tuntia ja sitten oli pakko käydä oksentamassa. Mutta sillä se olo sitten korjaantui. Pieni hinta hauskasta iltapäivästä. Terassilla maistui jo ruoka ja viihdyimme hyvällä porukalla ulkona pitkään iltaan. Minulle on kehittynyt näköjään vakioterassi ja vakiopöytä. Seura saattaa hieman vaihdella. mutta näköjään löydän itseni aina samasta tuolista. Se on varmaan juuri oikealla kohdalla maailman pyörimissuuntaa ajatellen. Tai sitten olen vain kohtuuttoman tylsä.
Naurulla on uskomaton voima rentouttajana ja ankeuden kaikottajana. Ihan sama millä fiiliksellä tuossa porukassa lähtee, mutta lopulta löydät itsesi tikahtumassa, kyyneleet valuvat puseron kauluksesta sisään ja vatsaan koskee. En minä tiedä mitä muut kunnollisemmat ihmiset keskenään puhuvat, mutta meillä nauretaan aina. Pienen hetket saatetaan pohtia töitä tai jotain muuta. Sitten joku kertoo jonkun hauskan sattumuksen ja kohta tuli on taas irti. Väillä oikein seurasin muita terassilla istujia eikä siellä muilla ollut hauskaa. Tai ei se ainakaan siltä näyttänyt. Ehkä ihmiset ovat vain vieraskoreita. Ihmisten ilmoilla pitää olla hillitty ja hallittu. Ehkä jotain sellaista. Samahan se oli teatteriporukan kanssa, kun olimme bussissa matkalla laivalle. Yleenmääräinen riemu ei vaan sovi. Joku kuului sanovan jotain kamalista ihmisistä. No joo sekin vain nauratti hieman. Tai paljon.
Mitä tuota lomaa vielä odottamaan. Se tulee sitten kun tulee. Mukaan mahtuu vielä monta hauskaa iltaa ja päivää. Ja paljon naurua. Ihan varmasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti