Vela

Vela. Vuosia sitten istuin omalla paikallani koneella  ja mietin uskallanko liittyä facebook ryhmään otsikolla Vela. Se olisi hieman kuin kaapista tuleminen. Seisoa omien mielipiteidensä takana julkisesti. Olla sitä mitä on. Miksi minua kuitenkin pelottaa? Kuin myöntäisi julkisesti sairastavansa jotain sukupuolitautia. Se on vieläkin nykyaikana hirvittävän vaikea aihe selittää kenellekkään ihan kuin se sukupuolitautikin. Vaikka se on minun päätökseni. Miksi en sitä uskaltaisi sanoa ääneen? Siksi että veloja vihataan. inhotaan ja pelätään Suoraan, avoimesti ja hyökkäämällä. Mitään muuta asiaa en ole elämässäni joutunut selittämään niin paljon. Joutunut avoimen hyökkäyksen kohteeksi jopa tuntemattomien ihmisten kohdalta. Mikä ihmeen vela? Vapaaehtoisesti lapseton.

Kyllä minäkin työntelin nukenvaunuja lapsena. Höpöttelin nalleille ja leikin kotia. Mutta kun kasvoin niin paljon, että pää yletti ruokapöydälle tajusin että maailmassa on paljon muutakin. Halusin tutkimusmatkailijaksi, merirosvoksi. Vähän myöhemmin toimittajaksi, ulkomaankirjeenvaihtajaksi tai politiikoksi. Äidiksi? No ehkä sitten joskus kun olen tehnyt kaikkea muuta jännää. Minulla on ehkä kerran ollut vauvakuume. Se oli opiskeluaikana. Opiskelukaverini puhui lakkaamatta lasten hankkimisesta ja tunneilla googletti vaunuja ja muita härpäkkeitä. Kai se vähän  tarttui. Katselin samoja vaunuja. Ihastuin siihen materialistiseen ajatukseen lapsesta, vauvasta. Näin itseni työntelemässä Emalljungan vaaleanpunaisia vaunuja. Niitä missä on auringonvarjo. Tietysti pinkkejä, koska luonnollisesti saisin tytön jolle ostaisin ihania prinsessavaatteita ja olisimme kauniita yhdessä. Se oli oikeasti aika ihana haave. Silittelin vatsaani ja mietin miltä näyttäisin raskaana. En suonut hetkeksikään ajatusta sille oikealle. Sille lapselle. Vastuulle. Loppuelämälle. No sitten loppui koulu. Ja samalla alistuminen noille vaaleanpunaisille haaveille. Ja koko juttu vain unohtui. Ei mitenkään dramaattisesti. Vain yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Elämäni ensimmäinen ja viimeinen vauvakuume. Tai oikeastaan halusin vaan ne kauniit vaunut. En muuta.

Oikeastaan siitä asti kun olen ollut jollain tavalla lapsentekoiässä olen vastaillut kysymyksiin jälkikasvun puuttumisesta. Olen ollut samassa parisuhteessa 17 vuotiaasta ja toki lapsia olisi pitänyt alkaa tehtailemaan vähintään parikymppisenä. Alkuun oli helppo vedota nuoruuteen ja opiskeluun. Ei vielä. Ehkä joskus myöhemmin. Ajastaan kysymykset alkoivat muuttua ärtyneemmiksi. Miksi ei vieläkään? Kai tajuat että olet hedelmällinen vain vähän aikaa? Kai te nyt oikeasti hankitte niitä lapsia niinkuin muutkin normaalit ihmiset? Alkuun hämmennyin joka kerta ja selittelin jotain epämääräistä. Kotona sitten havahduin ja raivosin. Mitä se kenellekkään kuuluu? En minäkään kulje kyselemässä perheiltä miksi ihmeessä olette lapsia hankkineet. Olisi ollut järkevämpää jättää tekemättä. Pankki räjähti lopulta, kun ensimmäisen kerran sanoin sen ääneen. Ei, en halua lasta. En nyt tai koskaan. Miten siitä tulikin niin helpottunut olo. Sanoin sen ääneen eikä kukaan kuollut. Yleisin vastaus tuhon oli ja on. Kyllä se mieli vielä muuttuu. Se ei nyt ole vaan ole sen aika vielä. Fiksuinta on jättää keskustelu siihen ja antaa toisen uskoa, etten ole päästäni nyrjähtänyt. Vaan toteutan vielä ajastaan naiseuden ikiaikaisen ja ainoan tehtävän ja annan ruumiini hedelmöittyä ja kasvaa viljaa. No juu aina joskus käy avautumisvahinko ja ilmoitan, että olen kyllä tämän asian käsitellyt ja tiedän etten lasta halua. Yleensä alkuun tulee valtava epäusko joka muuttuu ensin huvittuneisuudeksi ja sen jälkeen jopa suuttumukseksi. Et sä voi tietää tuollaista. Ei noin voi ajatella. Sua kaduttaa myöhemmin. Mitä tuohon voi vastata? Ei oikeastaan yhtään mitään. Jos toinen on sitä mieltä, että lasten hankkiminen on ainut oikea tapa elää, niin miten puolustaudut?

Miksi en sitten halua  lasta? Mitä sanoisin jos joku haluaisi kuunnella oikean milipiteeni? En koe tarvitsevani elämääni lasta. Minulla ei ole sellaista tyhjää aukkoa sydämesäni jonka haluaisn sillä täyttää. En kaipaa äitiyttä tai yhteyttä lapseen. En koe tarvetta siirtää jotain itsestäni seuraavaan sukupolveen. Minä olen täysi tälläisenä. Tässä elämässä. Omillani. Ja sitten se julmin ja rumin asia. Minusta ei tulisi hyvää äitiä. Jokainen kasvaa väkisin jonkunlaiseen äitiyteen. Tietysti lastaan rakastaa. Tiedän vaan että toisesta huolehteminen, itsensä antaminen vanhemmuuten veisi minusta liikaa pois ja sitten en enää olisi minä. Ei sen varaan voi mitään rakentaa. Se on itsekästä ja vaikeasti ymmärrettävää, mutta pidän elämästäni tälläisenä. Haluan olla vastuullinen vain itselleni.

Olen aina ihmetellyt miten toiset uskaltavat niin kärkkäästi kysellä lasten perään. Lapsettomuus on kuitenkin niin yleistä. Se on niin kiepeä ja monilla kuoliaaksi vaiettu asia. Miten kukaan uskaltaa kysyä miksi teillä ei ole lasta jos sitä onkin yritetty vuosikaudet ja käyty itkien nukkumaan epäonnistumisten jälkeen. Ehkä hirvein esimerkki sattui puolisolleni juhlissa joissa en ollut mukana. Häneltä kysyttiin suoraan onko minussa joku vika, kun emme lasta saa. Miettikää jos olisi ollut. Lapsettomuuden tuskaa puolisoni oliskin varmaan halunnut alkaa avaamaan siinä voileipäkakun vieressä. Onhan se itsekeskeistä nauttia elämästä, pitää kiinni vapaudestaan ja mahdollisuuksistaan. Ei minulla ole eettistä näkökantaa lapsettomuuteen. En itseni kohdalla välitä ylikansoituksesta tai maailman pahuudesta. En vain näe vanhemmuutta vaihtoehtona itselleni. Eikö se voisikin olla viisautta? Liian paljon lapsia syntyy vääriin olosuhteisiin. Vanhemmille jotka eivät heitä halua tai pysty huolehtimaan vaikka haluaisivatkin. En olisi koskaan uskonut koskaan  kohtaavani sellaista ivaa tai raivoa jonka olen saanut päälleni tällä päätöksellä. Sinä olet hirveä ja itsekeskeinen ihminen, pinnallinen ja kiinni väärissä arvoissa. Kuka sinusta pitää huolta kun olet vanha? Sinä tulet kuolemaan yksin ja se on sinulle ihan oikein. Kovia ja rumia sanoja. Miksi minä hankkisin lapsen pitämään minusta huolta? Itkemään kuolemaani. Eikö se ole suurinta itsekeskeisyyttä? Siis jos muuta syytä ei olisi. Kuin pelko yksinäisyydestä. Sinä olet lapsia vihaava lehmä. No joo tuolla verbaalisella suorituksella on jo oma huumoriarvonsakkin. Pakkohan tälle jutulle on jossain kohdassa osattava nauraakkin. Itkeäkkään ei voi. Minkäs sille mahtaa.

Mieleen jäävin keskustelu oli joskus muutaman viinipullon jälkeen erään miespuolisen ystäväni kanssa. Hän sanoi ymmärtävänsä ratkaisuni ja tuntevan minua sen verran ettei äitiys luutavasti pukisi minua. Kuitenkin hetken mietittyään hän sanoi olevansa surullinen puolestani. Siksi etten koskaan tulisi kokemaan sitä ihmettä miltä oma lapsi tuntuu. Miltä tuntuu nähdä omien piirteiden kasvavan näkyville toisessa. Miltä tuntuu oman veren jakamaton rakkaus. En sanonut mitään. Ei siihen voinut. Se on asia mikä minulta jää kokematta ja se onkin tavallaan surullista. Aivan kaikkea ei voi saada. Joskus hymyilen kaupungilla vanhempiensa kanssa kulkeville tenaville. Sille lapsen riemulle ja sille hetkelle, kun pieni käsi tarttuu käteen. Ei se kuitenkaan saa minua edes harkitsemaan. Ei oikeasti.

Kai  lopulta on kyse vain suvaitsevaisuudesta. Ei mistään muusta. Toisen elämän ja ratkaisujen kunnioittamisesta. Omaa elämäntapaansa ei saa tyrkyttää. Vaikka kuinka näyttäisi että toinen tekee huonoja ratkaisuja. Ne saattavat kuitenkin olla oikeita hänen elämälleen. Myös vuosien päästä.

Minä olen Vela. En ylpeydellä tai asiaa mainostaen. Minä olen vain minä.