Vaatteita vaatteita

Ostettaisiinko vaatteita? Juu ei. Oletteko lähiaikoina käyneet katsomassa mitä ne myyvät siellä? Lähes tunnistamattomaksi tuunattuja rutkuja joista ei ole varmuutta ovatko housuja vai paitoja. Pukemistekniikasta tai aukosta puhumattakaan. Käsi pystyyn. Kuinka moni on jäänyt jumiin vaatteeseen sovituskopissa? Varmaan aika moni. Olen tunkenut pääni epätietoisena hihansuuhun ja jäänyt jumiin vuorikankaan sisään. Mikään ei ole juhlavampi hetki kuin seistä sovituskopissa toinen käsi pystyssä, viskoosimekon sulaessa alati hikeentyvään ihoon kiinni. Paniikkihan siinä tulee. Vaatetta ei periaatteessa voi rikkoa, mutta et myöskään voi mennä kaupan puolelle pyytämään apua. Hei anteeksi. Olen niin läski,  mutta silti ahtauduin tähän vaatteeseen jota luulin hameeksi. Nyt se ei enää irtoa mitään kautta. Joutuisikohan muuten vaatteen ostamaan päälleen jos ei jostain syystä onnistuisi ollenkaan irrottautumaan siitä. Miettikää kulkua käsi pystyssä kassalle. Kuusivuotiaan näköinen anorektinen, oranssi myyjä voisi sitten skannailla jostain persauksesi kohdilta hinnan lukijaan ja hymyillä säälivästi.

En tiedä, tätä nyt juuri mietin. Sovituskoppeja ja niiden kelmeitä valoja. Niitä paikkoja joissa nujerretaan naisesta ulos viimeinenkin tahtotila. En ole koskaan vielä kuullut naisesta joka rakastaisi farkkujen ostamista. Kenelle lie niitä tehdään, kun eivät tunnu sopivan kenellekkään. Aina on lahkeita joko liikaa tai liian vähän. Ja palatakseni niihin valoihin. Gestapokin käytti kuulusteluissa yövaloa jos sitä vertaa sovituskopin röngtesäteisiin. Peili paljastaa jokaisen näppylän, ihon läpi sinertävän suonen ja muhkuran. Käänneltävillä peileillä voi viimeistään alkaa tehdä itselleen syöpädiaknoosia kun tervehtii luomea selässään joka ei varmaan viime farkkuostoreissulla ollut siinä. Kyllä jäävät housut kakkoseksi kun alkaa järjestämään hautajaisia ja saattohoitoa itselleen. Ei ole tuommoinen neljä dee kokemus itsestään terveellinen. Vessan likainen peilikaappi on juuri hyvä itsensä tutkiskeluun. Ja miksi sovituskopeissa on aina kuuma? Lämmittävät mokomat niitä, että ostajat tekisivät äkkinäisiä päätöksiä pelkästään päästäkseen raittiiseen ilmaan. Minulla ei ole koskaan kuuma mutta sovittaessa rintojen alla pisaroi.

Miten voi ihminen olla kaikkiin suuntiin väärän kokoinen. Sitä myös mietin. Olen varmaan sellainen vähän huonosti organisoitu varaosanainen. Minulla on pitkä selkä ja pitkät kädet. Juuri niin. Vähän niinkuin gorilla. Tavallisella mitoituksella valmistetut takit ja paidat ovat minulle napamallisia. Enkä muutenkaan pidä tunteesta kun joka kerta kumartuessa paita nousee selästä paljastaen ihon talven tuulille. No liian lyhyet hihat ovat vain liian lyhyet hihat. Ei tarvitse selittää. Näytät enolle rippipuvussa. Tosi naisellinen juttu. Minulla ei ole juuri rintoja. Lähinnä kakkosnelonen nänneillä, mutta auta armias kun ahtaudun napitettavaan paitapuseroon rintoja on yht´äkkiä kaikkialla. Tai sitten olen vaan leväharteinen. Toisin sanoen roteva. Oli miten oli tissinappi ampuu verhoon jo kopissa. Lantio -vyötärösuhde aiheuttaa mukavaa valumista housuosastolla. Hameet ja housut jotka hilautuvat persukkeen yli ovat auttamattomasti liian suuria vyötäröstä. Niin ja tietysti myös järjettömän lyhyet jalat. Jos löydän sopivan mittaiset housut suoraan rekistä on se mantereen löytymiseen rinnastettavissa oleva asia.

Lähiakoina olen menettänyt sydämeni menneiden aikojen tyylille. Silloin kun en viuhdo haalarissa tai tuulihousuissa pukisin mieluiten mekon päälle. Kamala ilmasto vain erottaa minut tästä tyylistä. On se kurjaa, kun suurimman osan vuodesta joutuu näyttämään väkisinkin metsurilta jos ei halua jäätyä kuoliaaksi. Sukkahousut ovat kuitenkin saatan keksintö. Kutittavat ahdistavat ja puristavat makkarat. No odotellaan kesää. Kuulemma se tulee. Niin minulle tänäänkin väitettiin. Pienestä kylästä puuttuvat kunnolliset vintageliikkeet. Pitäisi alkaa kouluttamaan itseään kirpputoreille. Jotenkin vain ne menneisyyden kaatopaikat kammottavat. En pidä kirpputorien hajusta. Siellä on sellainen vanhan ihmisen haju.Mutta se on verrattavissa lumiaurojen pelkoon. Ei sitäkään voi selittää mutta ahdistaa silti. Onneksi on nettikaupat. Kyllä sinne saa rahansa tuhlattua ihan tarpeeksi sujuvasti.

Tässä kesää odottava mekkorakkaus. Juu-u kyllä se on Marilynin kesälesken mekko. Harmi vaan ettei sillä tarkene vielä sataan vuoteen missään.

Ps. Kyllä. Näitte oikein. Se on lyhyt. Ihan mahtava. Palaan asiaan myöhemmin.

Huomiohuora

Vanhassa valokuvassa on neljä keijua. Sellaisia metrin mittaisia. Kolme tytöistä seisoo taka-alalla. Heillä on siniset tyllihameet ja pienet siivet selässä. Etualalla on keltaiseen täydelliseen mekkoon puettu tyttö jolla on kullanväriset lainehtivat kiharat. Tytöllä on suuret siivet ja vieno hymy kasvoilla. Kuva on päiväkerhon kevätjuhlasta. Pitelen pientä kukkakimppua sinisen tyllihameeni vyötärönauhan korkeudella. Posket ovat pyöreät ja platinan vaalea tukkani on leikattu laatikkomaiseen polkkamalliin. Olen kuvassa ehkä neljä tai viisi. Kuva on sinällään herttainen. Söpö lasten kevätjuhlakuva. Kuitenkin muistan tunteen. Muistan hartioiden kireyden ja yhteen puristuneet hampaat.  Seisoin tuo keltaisena hohtavan keiju edessäni ja vihasin tyttöä koko sydämestäni. Vihasin sitä, että olin joutunut takariviin kahden muun tytön kanssa ja tuo ihmeellisen kaunis lapsi oli saanut pääroolin. Jep, päärooli oli kerhon juhlassa varmaan pientä paikallaan tanssahtelua, mutta olisin niin halunut siihen. Muistan syyttäneeni rumaa kynnittyä tukkaani aiheesta ja päättäneeni haluavani samanlaisen enkelitukan vielä joskus. Ja sen pääroolin. Se olisi tärkeintä. Nätit tytöt eivät tulisi jyräämään minua ikuisesti.  Vahva päämäärä neljävuotiaalle.

Monta joulu -ja kevätjuhlaa myöhemmin muistoa verestää vanha lehtileike. Kuvassa on Tirlittan ja Rouva Luuvalo. Taidan olla kaksitoista. Esitimme näytelmää ala-asteen pihalla. Satoi kaatamalla vettä. Rouva Luuvalon sänky lainehti jääkylmästä vedestä. En edes hätkähtänyt, kun kömmin jäiseen petiini ainostaan pitkä yöpaita päälläni. Minulla oli unimyssy päässäni ja aivan hillittömä isot tissit. Olin päättänyt, että vanhalla tätillä kuuluu olla isot rinnat. Kuvassa etumukseni on riemastuttavan näköinen lapsen kehoa vasten. Opettelin tomerana vuorosanani ja rakastin joka hetkeä. Jopa sitä jäistä sänkyä. En hetkeäkään havitellut Tirlittanin roolia. Luuvalossa oli paljon enemmän luonetta. Vedin pitkän yöpaidan ja hatun päähäni ja hetkessä olin omasta mielestäni ainakin satavuotias täti-ihminen jota pahamaineinen luuvalo riivasi. Luoja miten rakastin koulua tuon kevään ajan. Olisin voinut olla siellä aina.

Seuraavasta hetkestä onkin jo selvät muistikuvat. Olemme yläasteelle jossain koulujen välisessä teatteritapahtumassa toisessa kaupungissa. Minulla on kymmen sentin stillettokorot. Lyhyt mekko ja revityt mustat sukkahousut. Esitimme lyhyitä sketsejä ja minä olin huora. Ihan mielettömän hyvä huora. Ainakin siihen asti kun toimittajan edessä innostuin keikuttamaan lanteitani ja kaaduin suorilta jaloilta maahan. En muuten vieläkään pärjää kovin hyvin koroilla. Silloin pidin roolini ja nousin kopeasti pystyyn. Mitäs huora yhdestä alamäestä ja juttu jatkui. Yleison nauru meni suoraan sieluun. Olisin heittänyt vaikka kärrynpyöriä jos en muuten olisi saanut ihmisiä nauramaan. Täydellinen olotila. Endorfiinihumala jota en koskaan ole saanut päälle kuin näyttämöllä.

Monta koulunäytelmää myöhemmin seison pimennetyllä lavalla spotissa. Niin kirkkaassa, että en nää katsomoon. Olen Aino. Kalevalan Aino. Olen juuri tajunnut kuoleman olevan ainut vaihtoehto. En ryhdy Väinämöiselle vaimoksi. Matka lavan toiselle  reunalle kuviteltuihin kuoleman aaltoihin on pitkä yksin. Hidastan kulkuani. Nautin hetkestä. Siitä, että lava on minun. Hidastan ja kuulen eturivin hengityksen. Paljaat jalat tuntuvat kiinnittyvän kumiseen mattoon.

Lukioteatterissa olisi pitänyt osata laulaa. Minä en ole kokeillut. Sitä laulamista. Olen vakuuttunut, että ääneni on ihan paska. Minkäs sille. Ei kaikessa voi olla hyvä. Silloin on vaan varmempi olla yrittämättä. Syksn harjoittelen mukisematta tanssikohtauksia rivissä, mutta kyllästyn hengiltä. Lava ei houkuta, kun siellä ei tapahdu mitään jännää. Marraskuussa jään auton alle ja jalkani murtuu. Siihen loppuu lukioteatteri. En jatka seuraavanakaan syksynä vaikka saan jalkani takaisin. En edes harkitse. Istun koulun kirjastossa pöydällä ja kerron juttuja. Menossa on tarina kuinka onnistuin lukitsemaan itseni alusvaatteisllani varastoon. Tämä riittää minulle. Oma yleisöni. No kaiken rehellisyyden nimissä järjestimme ystäväni kanssa muutaman naamiasasu performanssin kadulla, mutta se onkin jo ihan toinen tarina. Toisaalta endorfiinihumala on paljon kovempi, kun näytelmän vie kadulle säikähtäneiden ohikulkijoiden keskelle.

Elämä vie eteenpäin ja kouluun vieraalle paikkakunnalle. Nautin esiintymisestä edelleen. Pidän mielläni esitelmiä luokan edessä. Yleensä se sopi mitä parhaiten myös  muille ryhmäläisille. Paitsi siinä kohdassa kun odotan luokan hiljenevän. Jokaisen, minähän en huuda muiden päälle. Minulla on aikaa ja kärsivällisyyttä odottaa maailman tappiin viimeisenkin sulkevan suunsa. Harkitsen opettajan uraa. Selitän ja selvitän mielelläni asioita muille. Pidän puheita sukujuhlissa. Puhun läpiä päähäni, koska en edelleenkään osaa lukea paperista. Sekoan välittömästi sanoissani. Puhun mielummin päästäni.

Lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen olen taas näyttämön verhojen takana. Jännitys kipristelee vatsaa. Olen ihmeellisen onnellinen pienestä roolistani. Niistä muutamasta repliikistä joiden opetteleun takia olen menettää yöuneni. Minulla on kotoisa olo. Kaikki tuohon touhuun liittyvä tuntuu hyvälle, oikealle, minulle.

Tänä keväänä opettelen naispääosan vuorosanoja. Kuuraan kylpuhuoneen lattiaa ja höpötän puolittaisia virkkeitä. Sekoilen aina samoissa kohdissa. Mikä kumma siinä onkin. Jotkut virkkeet eivät vaan halua imeytyä alitajuntaan. Harjoituksissa seison vastanäyttelijän kanssa lavan reunalla. Teemme loppukohtausta. Tuijotan kyyneleisiin adistuneisiin silmiin ja unohdan hengittää. Soperran viimeisen repliikkini. Vastanäyttelijän silmäkulmasta tipahtaa oikea kyynel poskelle. Huimaa ja pelottaa. Entäs jos pyörryn esitykseen? Lavalta on tarpeeksi pitkä matka maahan. Kuka tietää. Saatan pyörtyäkkin. Mutta ei se saa minua pysymään poissa. Se selviää sitten huhtikuussa.

Tarinoiden menettämisen pelko.

Miksi sinä et kirjoita? Kirjoittaisit jotain. Kaipaamme blogiasi. Mitä sinulle kuuluu? Kirjoittaisit jotain.
Istun koneella. Tuijotan tyhjää näyttöä. Kursori vilkuu härnäävästi edessäni. En pysty. Sanat eivät tule. Kirjaimet eivät järjesty päässäni oikein. Suljen koneen. Istun ja tuijotan näyttöä. Sormet kulkevat näppäimistöllä. Kuin tarinaa hakien. Valo kirvelee silmiä pimeässä huoneessa. Kursori vilkkuu ilkkuen. Sinä  olet menettänyt sen. Sanat eivät tule. Suljen koneen. Istun ja tuijotan tyhjää näyttöä. Sormia palentaa. Huono verenkierto tekee niistä aina jääkylmät näppäimistöä vasten. Tyhjennän päätäni sivutolkulla. Lyhyitä lauseita. Vihaisia sanoja. Kirjoitan kauan sitten kadonneesta ystävästäni. Liian raakaa. Julkaisukelvontonta. Liian henkilökohtaista. Suljen koneen. Olo on hieman kevyempi. Sormet ovat tunnottomat ja silmiä kirvelee. Kirjoitan isästäni. Menettämisen pelosta. Kuoleman vaanivasta varjosta. Liian raakaa. Julkaisukelvontonta. Liian henkilökohtaista. Itken tietokoneen valossa. Olo on taas kevyempi. Sormet ehkä tippuvat kohta. Kynnet sinertävät.

Sitten se loppuu kokonaan. En edes kuvittele kirjoittavani. Minulla ei ole sanottavaa kenellekkään. En puhu. En saa ajatuksia järjestykseen. En saa mistään kiinni. Yritän pysyä ihoni sisällä. En kirjoita päässäni. Kadulla ei tule tarinoita vastaan. Taito ja halu unohtuu. Nukun vuorokausia. En nää unia. En väritä edes uniani. Herään. Koitan pysyä ihoni sisällä päivän ja menen nukkumaan. En nää unia. Viikot ja kuukaudet valuvat. Jokin on hyvin. Jokin huonosti. En vain kirjoita päässäni, tarinoita ei tule. En värjää maailmaani. Yritän vain pysyä ihoni sisällä.

Aika vierii. Iho venyy. On jo helpompi hengittää. Katselen ihmisä kaupungilla. Vieraille on ilmestynyt kasvot. joku ulkoiluttaa koiraa. Sumu on väistymässä. Alan mahtua taas ihoni alle. Sanat tulevat pieninä ryöppyinä. Takeltelen. Jään jumiin. Opettelen taas puhumaan. Puhun itseni päälle. Kietoudun sanoihin ja värit palaavat sanoihin. Koneelle en kuitenkaan istu. Pelkään näyttöä. Pelkään vilkkuvaa kursoria. Silmiä särkeväää valoa. Sitä että sanat sotkeutuvat toisiinsa.

Herään kesken unien. Tuijotan pimeää huonetta. Olen täysin virkeä. Harmittaa. Unirytmi on kadonnut. Olen vähän liian energinen. Se ei yleensä lupaa hyvää. Silloin se iskee. Sanat pulppuavat tajuntaan. Kuin putous. Hätkähdän niiden voimaa. Kirjoitan tarinaa mielessäni. En uskalla liikahtaa. En siirtyä sängystä pois. Pelkään sen karkaavan. Ajelehtivan lopullisesti pois. Ulottumattomiin. Mutta tarina on vahva. Se huutaa kirjoittajaansa. Ajaa likkeelle. Sanat eivät saa unohtua. Nouse, toimi, ähde heti.

Istun koneella. Tuijotan ilkkuvaa kursoria. Sormia pakottaa valmiiksi. Kynnet ovat siniset. Ensimmäiset sanat ovat haparoivia. Jätän jokatoisen kirjaimen pois. Kirjoitan ja pyyhin. Kursori vilkuu. Sitten joku valtaa. Vanha tunne sanojen voimasta. Kirjoitan ja kirjoitan. Kirjoitan itseni ulkopuolelta. En korjaa tai lue kirjoittamaani. Sanat tippuvat näytölle kuin kyyneleet. On helppo hengittää. Hymyilen vilkkuvalle kursorille. Sormet ovat tunnottomat ja valkoiset. Suljen koneen. Tiedän että tarinat ovat tulleet takaisin. Mahdun taas ihoni alle.