Vanhassa valokuvassa on neljä keijua. Sellaisia metrin mittaisia. Kolme tytöistä seisoo taka-alalla. Heillä on siniset tyllihameet ja pienet siivet selässä. Etualalla on keltaiseen täydelliseen mekkoon puettu tyttö jolla on kullanväriset lainehtivat kiharat. Tytöllä on suuret siivet ja vieno hymy kasvoilla. Kuva on päiväkerhon kevätjuhlasta. Pitelen pientä kukkakimppua sinisen tyllihameeni vyötärönauhan korkeudella. Posket ovat pyöreät ja platinan vaalea tukkani on leikattu laatikkomaiseen polkkamalliin. Olen kuvassa ehkä neljä tai viisi. Kuva on sinällään herttainen. Söpö lasten kevätjuhlakuva. Kuitenkin muistan tunteen. Muistan hartioiden kireyden ja yhteen puristuneet hampaat. Seisoin tuo keltaisena hohtavan keiju edessäni ja vihasin tyttöä koko sydämestäni. Vihasin sitä, että olin joutunut takariviin kahden muun tytön kanssa ja tuo ihmeellisen kaunis lapsi oli saanut pääroolin. Jep, päärooli oli kerhon juhlassa varmaan pientä paikallaan tanssahtelua, mutta olisin niin halunut siihen. Muistan syyttäneeni rumaa kynnittyä tukkaani aiheesta ja päättäneeni haluavani samanlaisen enkelitukan vielä joskus. Ja sen pääroolin. Se olisi tärkeintä. Nätit tytöt eivät tulisi jyräämään minua ikuisesti. Vahva päämäärä neljävuotiaalle.
Monta joulu -ja kevätjuhlaa myöhemmin muistoa verestää vanha lehtileike. Kuvassa on Tirlittan ja Rouva Luuvalo. Taidan olla kaksitoista. Esitimme näytelmää ala-asteen pihalla. Satoi kaatamalla vettä. Rouva Luuvalon sänky lainehti jääkylmästä vedestä. En edes hätkähtänyt, kun kömmin jäiseen petiini ainostaan pitkä yöpaita päälläni. Minulla oli unimyssy päässäni ja aivan hillittömä isot tissit. Olin päättänyt, että vanhalla tätillä kuuluu olla isot rinnat. Kuvassa etumukseni on riemastuttavan näköinen lapsen kehoa vasten. Opettelin tomerana vuorosanani ja rakastin joka hetkeä. Jopa sitä jäistä sänkyä. En hetkeäkään havitellut Tirlittanin roolia. Luuvalossa oli paljon enemmän luonetta. Vedin pitkän yöpaidan ja hatun päähäni ja hetkessä olin omasta mielestäni ainakin satavuotias täti-ihminen jota pahamaineinen luuvalo riivasi. Luoja miten rakastin koulua tuon kevään ajan. Olisin voinut olla siellä aina.
Seuraavasta hetkestä onkin jo selvät muistikuvat. Olemme yläasteelle jossain koulujen välisessä teatteritapahtumassa toisessa kaupungissa. Minulla on kymmen sentin stillettokorot. Lyhyt mekko ja revityt mustat sukkahousut. Esitimme lyhyitä sketsejä ja minä olin huora. Ihan mielettömän hyvä huora. Ainakin siihen asti kun toimittajan edessä innostuin keikuttamaan lanteitani ja kaaduin suorilta jaloilta maahan. En muuten vieläkään pärjää kovin hyvin koroilla. Silloin pidin roolini ja nousin kopeasti pystyyn. Mitäs huora yhdestä alamäestä ja juttu jatkui. Yleison nauru meni suoraan sieluun. Olisin heittänyt vaikka kärrynpyöriä jos en muuten olisi saanut ihmisiä nauramaan. Täydellinen olotila. Endorfiinihumala jota en koskaan ole saanut päälle kuin näyttämöllä.
Monta koulunäytelmää myöhemmin seison pimennetyllä lavalla spotissa. Niin kirkkaassa, että en nää katsomoon. Olen Aino. Kalevalan Aino. Olen juuri tajunnut kuoleman olevan ainut vaihtoehto. En ryhdy Väinämöiselle vaimoksi. Matka lavan toiselle reunalle kuviteltuihin kuoleman aaltoihin on pitkä yksin. Hidastan kulkuani. Nautin hetkestä. Siitä, että lava on minun. Hidastan ja kuulen eturivin hengityksen. Paljaat jalat tuntuvat kiinnittyvän kumiseen mattoon.
Lukioteatterissa olisi pitänyt osata laulaa. Minä en ole kokeillut. Sitä laulamista. Olen vakuuttunut, että ääneni on ihan paska. Minkäs sille. Ei kaikessa voi olla hyvä. Silloin on vaan varmempi olla yrittämättä. Syksn harjoittelen mukisematta tanssikohtauksia rivissä, mutta kyllästyn hengiltä. Lava ei houkuta, kun siellä ei tapahdu mitään jännää. Marraskuussa jään auton alle ja jalkani murtuu. Siihen loppuu lukioteatteri. En jatka seuraavanakaan syksynä vaikka saan jalkani takaisin. En edes harkitse. Istun koulun kirjastossa pöydällä ja kerron juttuja. Menossa on tarina kuinka onnistuin lukitsemaan itseni alusvaatteisllani varastoon. Tämä riittää minulle. Oma yleisöni. No kaiken rehellisyyden nimissä järjestimme ystäväni kanssa muutaman naamiasasu performanssin kadulla, mutta se onkin jo ihan toinen tarina. Toisaalta endorfiinihumala on paljon kovempi, kun näytelmän vie kadulle säikähtäneiden ohikulkijoiden keskelle.
Elämä vie eteenpäin ja kouluun vieraalle paikkakunnalle. Nautin esiintymisestä edelleen. Pidän mielläni esitelmiä luokan edessä. Yleensä se sopi mitä parhaiten myös muille ryhmäläisille. Paitsi siinä kohdassa kun odotan luokan hiljenevän. Jokaisen, minähän en huuda muiden päälle. Minulla on aikaa ja kärsivällisyyttä odottaa maailman tappiin viimeisenkin sulkevan suunsa. Harkitsen opettajan uraa. Selitän ja selvitän mielelläni asioita muille. Pidän puheita sukujuhlissa. Puhun läpiä päähäni, koska en edelleenkään osaa lukea paperista. Sekoan välittömästi sanoissani. Puhun mielummin päästäni.
Lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen olen taas näyttämön verhojen takana. Jännitys kipristelee vatsaa. Olen ihmeellisen onnellinen pienestä roolistani. Niistä muutamasta repliikistä joiden opetteleun takia olen menettää yöuneni. Minulla on kotoisa olo. Kaikki tuohon touhuun liittyvä tuntuu hyvälle, oikealle, minulle.
Tänä keväänä opettelen naispääosan vuorosanoja. Kuuraan kylpuhuoneen lattiaa ja höpötän puolittaisia virkkeitä. Sekoilen aina samoissa kohdissa. Mikä kumma siinä onkin. Jotkut virkkeet eivät vaan halua imeytyä alitajuntaan. Harjoituksissa seison vastanäyttelijän kanssa lavan reunalla. Teemme loppukohtausta. Tuijotan kyyneleisiin adistuneisiin silmiin ja unohdan hengittää. Soperran viimeisen repliikkini. Vastanäyttelijän silmäkulmasta tipahtaa oikea kyynel poskelle. Huimaa ja pelottaa. Entäs jos pyörryn esitykseen? Lavalta on tarpeeksi pitkä matka maahan. Kuka tietää. Saatan pyörtyäkkin. Mutta ei se saa minua pysymään poissa. Se selviää sitten huhtikuussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti