Helle heikottaa

"Toivottavasti sulla on tänään vähän parempi päivä" sanoo vähän etäisempi työkaveri ja silittää rohkaisevasti hikistä selkääni. Mietin kuumeisesti mitä olen eilen mesonnut. En kai omasta mielestäni mitään. Kestokiukku alkaa näköjään tekemään tepposia päälleni. En enää edes itse huomaa milloin olen huonolla tuullella. Täytyy kyllä sanoa, että jatkuva kuumuus alkaa ottamaan hintansa. Ei jaksaisi enää mitään. Jatkuva tuskanhiki töissä ei ainakaan lisää jo valmiiksi hataraa työmotivaatiota. Olen yleensäkkin hirvittävän huono juomaan ja helteellä tämä ominaisuus vaan korostuu. Pää alkaa tahmaamaan kun koko nainen kuivuu. Pitäisi alkaa syöttämään itselleen märkäruokaa. Siis kikka jolla kissat huijataan juomaan kuumalla.

Mökkieleganssia parhaimmillaan. Jopa minä antaudun perisuomalaiseen pukeutumiseen ja valitsen päälleni muovikengät ja lököttelyhousut.


Vaikka olihan tässä muutama päivä vähän viileämpää. Olin vanhempieni luona ja käytiin mökillä. Satoi muuten vettä. Aivan kuin jokaisella kerralla kun tänä kesänä on yritetty sinne mennä. Vien sateen aina mukanani sinne. Nyt kuitenkin uhmattiin ilmaa ja käytiin kahtena iltana saunomassa. Eikä se ilma siellä haitannut. Paitsi siinä kohdassa, kun äitini suorastaan pakottamana uskaltauduin uimaan. Hiusten pesu on mökkiolosuhteissa yleensä urakka johon en ryhdy ihan kevyin perustein. Ei tätä karvahattua kantovedellä huuhdota. Päätin siis pestä pääni järvessä. Iskin pesuaineen päähän ja lähdin sateessa vettä kohden. Puolimatkassa shamppoo valui silmiin. Yritin epätoivoisesti hieroa silmiä edes sen verran auki, että näkisin kulkea oikeaan suuntaan. Ja samassa hetkessä jalat hävisivät alta.Sade oli tehnyt rantaan vievistä laatoista luistinradan. Humpsahdin suorilta jaloilta nurmikolle. Mennessäni raapaisin vielä betonilaatasta viiltohaavan jalkaani. Siinä sitten makasin typertyneenä heinikossa, mustelma lonkassa, verta vuotava haava jalassa ja se pesuaine edelleen silmissä kirvellen. Ai niin ja samalta päivältä päässä on myös haava ja kuhmu aitan matalan oven hyökkäyksen jäljiltä. Kumarruin ihan oikein ovesta kulkiessani mutta nousin pystyyn juuri oikealla hetkellä. Tyrmäsin itseni aitan viielälle lattialle. Ihan piti hetki hengittää ja varovaisesti kokeilla onko pää vielä kokonainen. No oli se, mutta pienen naarmun sain sinnekin. Erikoisia tuollaiset kolhimisen täyteiset päivät.

Ei sinällään tarvitse kovin suureen ääneen ihmetellä miksi olen aina yltäpäältä mustelmilla, kun pelkkä psytyssä pysyminen tuottaa aika ajoin vaikeuksia. Opiskeluaikana tytöt ristivät minut maailman ainoaksi ihmiseksi joka pystyy tippumaan paikoillaan olevalta tuolilta. Hienoin hetki oli varmaan se, kun täydessä tietokoneluokassa rysähdin tuolita pöydän alle. Tuoli vaan mystisesti hävisi takapuolen alta. Siksi suhtaudun aina hieman varauksella baarijakkaroihin. Kamalan pitkä matka maahan. Varsinkin kun pygmin jalat harvoin ylettyvät siihen kaiteeseen josta voisi ottaa tukea.  Mietin muuten joku yö sitten etten ole hirveän pitkään aikaan tippunut sängystä. Olen kai nukkunut niin huonosti, että en ole päässyt siihen pyörimisvaiheeseen. Meillä on nykyään niin korkea sänky, että siitä tippumalla voi saada oikeasti vahinkoa aikaan. Vaikka silloin kerran, kun varmistin maksimaalisen kivun lyömällä pääni matkalla yöpöytään.

Niin ja sinne kauppaan ei oikeasti pidä mennä. Ei edes jäätelön perässä. Jäin napakorustani kiinni pakastealtaaseen. Se ainut tikku jonka halusin oli siellä altaan perimmäisessä nurkassa. Päätin sitten hypähtää siihen altaan reunalle jotta voisin kurottaa jäätelöön. En ottanut huomioon että koru osuisi juuri siihen terävään reunaan. Siinä sitten killuin jalat ja kädet ilmassa voimatta liikkua mihinkään korun irtirepämisen pelossa. Oli siinä taas turvakameran takana hauskaa. Päätin kuitenkin onnistua tehtävässäni ja kallistuin altaan puoleen. Ja sain kun sainkin jäätelön käsiini. Pääsin jopa temuaamaan itseni lattialle. Mahaa kyllä kirveli monta päivää.

Tänään oli vaihteeksi sellainen päivä, että kaikki minkä voi saada rikki menee rikki. Olisi tuvallisempaa vain kävellä kädet taskussa päivän läpi. Toki silloinkin voi vain törmätä johonkin ja tiputtaa jotain. Minulla on ihan oma ilmekkin sille hetkelle kun varovasti kurkistan jalkoihini kuinka pahasti tällä kertaa kävi.Hämmentyneen epäuskoinen. En se minä ollut.  Onneksi muutama päivä sitten sain vanhempieni televison lennosta kiinni kun ohikulkiessani laitoin siihen vähän liikettä. Tänään ei ollut muutaman artikkelin kanssa yhtä onni myötä. Toisaalta testaan asioiden iskunkestävyyttä. Lapsuudessani olen ihan ohikävellesäni kaatanut tiskikoneen ja tiputtanut kuvaputkiteleviosion kirjahyllystä alas. Ja molemmat jäivät henkiin. Miettikää kuinka vahvoja tavaroita. Ei voi nykyajan litteää televisiota lennätää maahan. Ei se kestä. Isä tosin tuon tiskikone onnettomuuden jälkeen pulttasi koneen seinään kiinni. Ihan varalta vain.

Ajoittain hajotan tavaroitani ihan itseltäni salassa. Joskus löydän jäljiltäni sangattomia silmälaseja, tai levinneitä kuulokkeita. Eikä mitään mielikuvaa vammamekanismista.

Käytiin tänään torikahvilla katastrofikaverini kanssa ja kas. Alkoi sataa kattamalla vettä ja seuraavassa hetkessä jyrisi ja salamoi. Hetken mietimme kumpaan salamanisku todennäköisimmin osuisi. Emme päässeet lopputulokseen. Päädyimme siihen ettei se salamakaan pystyisi päättämään väliltämme joten uskaltauduimme ihan rennosti sateen sekaan. Ja mitä aikuiset ihmiset tekivät? No kävimme ikkunaostoksilla. Eihän siinä enää ollut kiire mihinkään. Viikonloppuna muuten sataa varmasti myös. Huomenna olisi tyttöjen saunailtaa ja lauantaina livemusiikkia ulkotiloissa. Voisin ennustaa oikeastaan vaikka lunta. Onneksi kaverini ohjeisti huomisen pukukoodista ja se on leopardihaalari. 

Loppuun illan tunnelma. Sohva kutsuu. Nukkuvan kuvaaminen on vähän niinkuin tirkistelyä.

Kesälajitelma

Pomoni tuli kesälomalta tällä viikolla ja kysyi tänään ohimennen joko olen kesälomani kärsinyt. Ehkä hieman kireästi vastasin, että en vielä. "Apua oletsä ollut täällä koko kesän?" Jep jep. Siltähän tämä alkaa tuntua. Ainahan siinä käy samalla tavalla. Kaikki menee juuri hyvin siihen hetkeen kun tajuaa että loma lähestyy. Kymmenen työvuoroa edessä. Kymmenen liikaa. Kai. Olotila alkaa olemaan kestokiukkuinen. Ihan sama mitä yrittää lopputulos on ärtynyt olotila. Väsymyksen tunnistaa parhaiten juuri tästä ylivirittäyneestä olotilasta, kun tuntuu, että kaikki kettuilevat. Hyvä sentään ettei matalapaine ole vaivannut kuin ehkä viikon. En viihdy nahoissani kulmat rytyssä.  Onneksi meillä on niin hieno työyhteisö, että kesä on mennyt sielläkin. Mikäs siinä on ollessa kun suurin osa kavereista on samassa duunissa. Välillä ihan hävettää kuinka hauskaa meillä on työn lomassa. Ja se näkyy. Yleensä esimerkiksi opiskelijat ja asiakkaat kehuvat ilmapiiriämme. Näkyyhän se kun ihmiset viihtyvät. Ja maailman tuuliin hävinneet entiset työkaverit muistelevat erikoislaatuisen hyvää työyhteisöä. Meillä pidetään huoli toisista ja tehdään ravakasti työtä. Välillä voi kuitenkin nauraa kyykyssää lattialla ja jatkaa sitten eteenpäin. Niin sinällään henkisesti raskas työ ei tunnu niin kuormittavalta. Pieniä ilon aiheita voisi olla vaikka työkaverini askartelema stressisammakko. Viihdyin tänään sammakon parissa ihan pitkän ajan.

Mutta mihin se kesä on mennyt? Onneksi on kamera muistuttamassa asioista. Tämä kuva on otettu 11.5 noin klo: 4:00. Pieni juhlia palaa hauskan illan jälkeen kotiin. Käytiin tansseissa. Siis oikeissa tansseissa. Siellä oli ihan kamalaa. Pitihän sieltä raahautua vielä kaupunkiin ja tanssia oikeasti itsensä hikeen. Toukokuu ja toppatakki. Muistan vieläkin miten syväjäässä olin silti kun kävelin aamuhämärässä kotiin. Järjettömän kylmä kevät.

2.6 oli jo hieman lämpimämpää, koska rakkaan ystäväni käsi on noin paljas. Olimme torikahvilassa pohtimassa ensi syksyn joulumarkkinareissua. Eloisina ihmisinä päätimme arpoa kohteen. Siinä juotiin useampi tunti kahvia ja mietittiin Euroopan kaupunkeja. Ei sillä siinä kohdassa ollut väliä oliko kyseisissä paikoissa niitä markkinoita. Keskustelu oli vähintääkin hulvaton. Alkuun tuntui, ettei kumpikaan muistanut yhtäkään kohdetta. Pieni googlettaminen auttoi ja lopulta meillä oli pienissä lapuissa kymmenkunta nimeä. Arpajaiset suoritettiin ystäväni käsilaukusta. Viereisessä pöydässä toimitusta seurannut mies oli vähintääkin epäuskoisen näköinen. Nostimme kaikkien arpajaisssääntöjen mukaisesti molemmat yhden käärön. Lopputulos olikin sitten vaikea. Kuinka arvomme noista kahdesta voittajan? Järkevinä ja tasaisina ihmisinä päätimme antaa tuulen päättää puolestamme. Kumpi kääröistä lentäisi pidemmälle sinne mekin lentäisimme. Voin kertoa, että saimme odottaa tuulepuuskaa melko kauan. Mutta toisaalta riemulla ei taaskaan ollut rajoja, kun pyörimme toria ympäri. Käsi ojossa odottaen ilmavirtaa. No saimme asiaan jonkunlaisen ratkaisun. Sitten kävi niin ikävästi ettei kumpaankaan voittajakohteeseen tainnut saada vähänkään järkeviä lentoja. Joten taidamme olla lähtöpisteessä. Aika tavallinen tilanne.

25.5 Sitten alkoi satamaan vettä. Eikös se satanut aikalailla koko kesäkuun märkää ja ikävää oli. Kesäkuun luottoasusteena oli tuulipuku. Poikkeuksena toki synttäriviikonloppu kun viiletin prinsessamekossa aamyölle. Silloin oli todistetusti lämmintä.

Kesäkuun lopun laivareissu mahtavalla ja energisoivalla teatteriporukalla. Sain myös yllätysjuoman pöytään tarjoiltuna ikääntymiseni kunniaksi. Näytelmä-äitini kalasti lasin pohjalta vilkkuvan jäääpalan minulle muistoksi. Herätän ihmisissä herkästi auttamisvietin, koska olen usein säälittävän käsi kaikessa. Mutta olikin ktevä reissu kun oli kaksi äitiä matkassa. Oikeastaan äitejä taisi aamuyön tunteina olla kaikki seurueen naiset. No turvallisissa käsissä siis oltiin. Jos nauru oikeasti pidentää ikää elän ikuisesti tuon risteilyn jälkeen.

5.7 Mutta ei paska ilma ole este millekkään. Siihen pitää vain asennoitua oikein. Festaripukeutumista parhaimillaan. Allekirjoittaneen polvipituiset villasukat olivatkin erittäin fiksu veto. Täytyy vain ensikerralla muistaa, että kumppareissa saa todella selkänsä ja jalkansa kipeiksi.

Ja tietysti kesään on kuulunut musiikki. Livenä ja luureista. Vanha rakkaus Haloo Helsinki ja niin ihana Elli. Tähän bändiin en kyllästy koskaan. Olen nähnyt pumpun kolme kertaa tänä vuonna ja onneksi parin viikon päästä kohtaamme jälleen. Ehkä paras livebändi mitä olen koskaan kokenut.Ja livekokemuksen jälkeen uusi rakkaus Jenni Vartiainen. Tuon keskiyön pimeydessä heitetyn keikan jälkeen suhtaudun häneen aivan uudella lämmöllä. Viimeiset pehmeät biisit rakas ystävä käsi puristautuneena käteen. Itkulle ei mahtanut mitään. Eikä halunnut. Kyyneleet vain pyörivät poskille. Niin uskomattoman kaunis hetki.

Mutta sitten kesä hyökkäsi jostain ja lämpö löytyi kuitenkin. Miten monta piristävää hetkeä torilla tai terassilla. Ihanan kevyissä vaatteissa ja lämpö iholla. Mikäs se on ollessa töissä, kun joskus ehtii nauttimaan auringosta.Mutta voi elämä miten valkoinen oikeasti olenkaan. Tämän viikon teraasireissusta on muistona topin rajat olkapäillä. Ei missään nimessä mitään ruskeaan viittaavaa missään. Vaatteiden alle jäänyt iho on vaan häikäisevän sinertävä tuota auringon nähnyttä osaa vasten.

Tai sitten oma hetki omalla parvekkeella. Myös lumikki uskaltautuu ottamaan lyhyitä aurinkokylpyjä. Muutama päivä sitten otettua kuvaa voi sitten kaiholla katsella, kun räntä vihmoo vaakatasosta naamalle. Täydellinen hellivä lämpö jää mieleen.

Tänään on perjantai 25.7. On hirvittävän kuuman päivän ilta. Puolisoni kipitti viettämään poikien iltaa. Menojalka vipatti ihan koko päivän. Haaveilin aamusta asti illasta kaupungilla. Nyt en kuitenkaan jaksa edes ajatella mihinkään raahautumista. Taidan käydä hakemassa matkalaukun ja mennä siihen myrtyneenä istumaan, odottamaan lähtöä. Enää vain muutama viikko ja pääsen sinne auringonvarjon alle lukemaan kirjaa. Ehkä sitten kestoärsytys helpottaa. Siihen asti voi vaikka nököttää yksin kotona ja kuunnella liian kovalla vihaisia naisia. He auttavat yleensä parhaiten väsymykseen. Tai se kun käy kurkistamassa itesään peilistä. Joskus voi oikeasti räjähtää nauramaan itselleen kun näkee oman myrtymyksen peilistä. Mikäs tässä on hätänä. Kesä on ollut täyteläinen. Ja oma kesäni on vasta edessä. Ne kymmenen työvuoroa ja sitten siivoan pukukaappini. Ja kuljetan kotiin ne viisitoista sinne unohtunutta vaatekertaa. Siirrän pikkuhiljaa omaisuuttani töihin. Koskaan en sieltä ymmärrä kantaa mitään kotiin päin. Kerrostumista saattaa löytyä topparukkasia, bilevaatteita ja kymmenen paria villasukkia. Koskaan kun ei tiedä mihin suoraan töistä joutuu lähtemään. Pitää olla varautunut kaikkeen.

Vastoin tapojani häiritsen puolisoni iltaa ja lähetän tekstiviestin. "Olenko mä lihonut? Saan vastauksen. "Et ole rakkaani, sähän olet täydellinen". Juu miehen mielipiteeseen voi aina luottaa. Varsinkin, kun hän sanoo minua kauniiksi niin mahataudissa kuin kaameassa krapulassakin. Tällä kertaa tyydyn vastaukseen ja marssin lähikauppaan ostamaan jäätelöä. Onhan kuitenkin kesä. 

Vela

Vela. Vuosia sitten istuin omalla paikallani koneella  ja mietin uskallanko liittyä facebook ryhmään otsikolla Vela. Se olisi hieman kuin kaapista tuleminen. Seisoa omien mielipiteidensä takana julkisesti. Olla sitä mitä on. Miksi minua kuitenkin pelottaa? Kuin myöntäisi julkisesti sairastavansa jotain sukupuolitautia. Se on vieläkin nykyaikana hirvittävän vaikea aihe selittää kenellekkään ihan kuin se sukupuolitautikin. Vaikka se on minun päätökseni. Miksi en sitä uskaltaisi sanoa ääneen? Siksi että veloja vihataan. inhotaan ja pelätään Suoraan, avoimesti ja hyökkäämällä. Mitään muuta asiaa en ole elämässäni joutunut selittämään niin paljon. Joutunut avoimen hyökkäyksen kohteeksi jopa tuntemattomien ihmisten kohdalta. Mikä ihmeen vela? Vapaaehtoisesti lapseton.

Kyllä minäkin työntelin nukenvaunuja lapsena. Höpöttelin nalleille ja leikin kotia. Mutta kun kasvoin niin paljon, että pää yletti ruokapöydälle tajusin että maailmassa on paljon muutakin. Halusin tutkimusmatkailijaksi, merirosvoksi. Vähän myöhemmin toimittajaksi, ulkomaankirjeenvaihtajaksi tai politiikoksi. Äidiksi? No ehkä sitten joskus kun olen tehnyt kaikkea muuta jännää. Minulla on ehkä kerran ollut vauvakuume. Se oli opiskeluaikana. Opiskelukaverini puhui lakkaamatta lasten hankkimisesta ja tunneilla googletti vaunuja ja muita härpäkkeitä. Kai se vähän  tarttui. Katselin samoja vaunuja. Ihastuin siihen materialistiseen ajatukseen lapsesta, vauvasta. Näin itseni työntelemässä Emalljungan vaaleanpunaisia vaunuja. Niitä missä on auringonvarjo. Tietysti pinkkejä, koska luonnollisesti saisin tytön jolle ostaisin ihania prinsessavaatteita ja olisimme kauniita yhdessä. Se oli oikeasti aika ihana haave. Silittelin vatsaani ja mietin miltä näyttäisin raskaana. En suonut hetkeksikään ajatusta sille oikealle. Sille lapselle. Vastuulle. Loppuelämälle. No sitten loppui koulu. Ja samalla alistuminen noille vaaleanpunaisille haaveille. Ja koko juttu vain unohtui. Ei mitenkään dramaattisesti. Vain yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Elämäni ensimmäinen ja viimeinen vauvakuume. Tai oikeastaan halusin vaan ne kauniit vaunut. En muuta.

Oikeastaan siitä asti kun olen ollut jollain tavalla lapsentekoiässä olen vastaillut kysymyksiin jälkikasvun puuttumisesta. Olen ollut samassa parisuhteessa 17 vuotiaasta ja toki lapsia olisi pitänyt alkaa tehtailemaan vähintään parikymppisenä. Alkuun oli helppo vedota nuoruuteen ja opiskeluun. Ei vielä. Ehkä joskus myöhemmin. Ajastaan kysymykset alkoivat muuttua ärtyneemmiksi. Miksi ei vieläkään? Kai tajuat että olet hedelmällinen vain vähän aikaa? Kai te nyt oikeasti hankitte niitä lapsia niinkuin muutkin normaalit ihmiset? Alkuun hämmennyin joka kerta ja selittelin jotain epämääräistä. Kotona sitten havahduin ja raivosin. Mitä se kenellekkään kuuluu? En minäkään kulje kyselemässä perheiltä miksi ihmeessä olette lapsia hankkineet. Olisi ollut järkevämpää jättää tekemättä. Pankki räjähti lopulta, kun ensimmäisen kerran sanoin sen ääneen. Ei, en halua lasta. En nyt tai koskaan. Miten siitä tulikin niin helpottunut olo. Sanoin sen ääneen eikä kukaan kuollut. Yleisin vastaus tuhon oli ja on. Kyllä se mieli vielä muuttuu. Se ei nyt ole vaan ole sen aika vielä. Fiksuinta on jättää keskustelu siihen ja antaa toisen uskoa, etten ole päästäni nyrjähtänyt. Vaan toteutan vielä ajastaan naiseuden ikiaikaisen ja ainoan tehtävän ja annan ruumiini hedelmöittyä ja kasvaa viljaa. No juu aina joskus käy avautumisvahinko ja ilmoitan, että olen kyllä tämän asian käsitellyt ja tiedän etten lasta halua. Yleensä alkuun tulee valtava epäusko joka muuttuu ensin huvittuneisuudeksi ja sen jälkeen jopa suuttumukseksi. Et sä voi tietää tuollaista. Ei noin voi ajatella. Sua kaduttaa myöhemmin. Mitä tuohon voi vastata? Ei oikeastaan yhtään mitään. Jos toinen on sitä mieltä, että lasten hankkiminen on ainut oikea tapa elää, niin miten puolustaudut?

Miksi en sitten halua  lasta? Mitä sanoisin jos joku haluaisi kuunnella oikean milipiteeni? En koe tarvitsevani elämääni lasta. Minulla ei ole sellaista tyhjää aukkoa sydämesäni jonka haluaisn sillä täyttää. En kaipaa äitiyttä tai yhteyttä lapseen. En koe tarvetta siirtää jotain itsestäni seuraavaan sukupolveen. Minä olen täysi tälläisenä. Tässä elämässä. Omillani. Ja sitten se julmin ja rumin asia. Minusta ei tulisi hyvää äitiä. Jokainen kasvaa väkisin jonkunlaiseen äitiyteen. Tietysti lastaan rakastaa. Tiedän vaan että toisesta huolehteminen, itsensä antaminen vanhemmuuten veisi minusta liikaa pois ja sitten en enää olisi minä. Ei sen varaan voi mitään rakentaa. Se on itsekästä ja vaikeasti ymmärrettävää, mutta pidän elämästäni tälläisenä. Haluan olla vastuullinen vain itselleni.

Olen aina ihmetellyt miten toiset uskaltavat niin kärkkäästi kysellä lasten perään. Lapsettomuus on kuitenkin niin yleistä. Se on niin kiepeä ja monilla kuoliaaksi vaiettu asia. Miten kukaan uskaltaa kysyä miksi teillä ei ole lasta jos sitä onkin yritetty vuosikaudet ja käyty itkien nukkumaan epäonnistumisten jälkeen. Ehkä hirvein esimerkki sattui puolisolleni juhlissa joissa en ollut mukana. Häneltä kysyttiin suoraan onko minussa joku vika, kun emme lasta saa. Miettikää jos olisi ollut. Lapsettomuuden tuskaa puolisoni oliskin varmaan halunnut alkaa avaamaan siinä voileipäkakun vieressä. Onhan se itsekeskeistä nauttia elämästä, pitää kiinni vapaudestaan ja mahdollisuuksistaan. Ei minulla ole eettistä näkökantaa lapsettomuuteen. En itseni kohdalla välitä ylikansoituksesta tai maailman pahuudesta. En vain näe vanhemmuutta vaihtoehtona itselleni. Eikö se voisikin olla viisautta? Liian paljon lapsia syntyy vääriin olosuhteisiin. Vanhemmille jotka eivät heitä halua tai pysty huolehtimaan vaikka haluaisivatkin. En olisi koskaan uskonut koskaan  kohtaavani sellaista ivaa tai raivoa jonka olen saanut päälleni tällä päätöksellä. Sinä olet hirveä ja itsekeskeinen ihminen, pinnallinen ja kiinni väärissä arvoissa. Kuka sinusta pitää huolta kun olet vanha? Sinä tulet kuolemaan yksin ja se on sinulle ihan oikein. Kovia ja rumia sanoja. Miksi minä hankkisin lapsen pitämään minusta huolta? Itkemään kuolemaani. Eikö se ole suurinta itsekeskeisyyttä? Siis jos muuta syytä ei olisi. Kuin pelko yksinäisyydestä. Sinä olet lapsia vihaava lehmä. No joo tuolla verbaalisella suorituksella on jo oma huumoriarvonsakkin. Pakkohan tälle jutulle on jossain kohdassa osattava nauraakkin. Itkeäkkään ei voi. Minkäs sille mahtaa.

Mieleen jäävin keskustelu oli joskus muutaman viinipullon jälkeen erään miespuolisen ystäväni kanssa. Hän sanoi ymmärtävänsä ratkaisuni ja tuntevan minua sen verran ettei äitiys luutavasti pukisi minua. Kuitenkin hetken mietittyään hän sanoi olevansa surullinen puolestani. Siksi etten koskaan tulisi kokemaan sitä ihmettä miltä oma lapsi tuntuu. Miltä tuntuu nähdä omien piirteiden kasvavan näkyville toisessa. Miltä tuntuu oman veren jakamaton rakkaus. En sanonut mitään. Ei siihen voinut. Se on asia mikä minulta jää kokematta ja se onkin tavallaan surullista. Aivan kaikkea ei voi saada. Joskus hymyilen kaupungilla vanhempiensa kanssa kulkeville tenaville. Sille lapsen riemulle ja sille hetkelle, kun pieni käsi tarttuu käteen. Ei se kuitenkaan saa minua edes harkitsemaan. Ei oikeasti.

Kai  lopulta on kyse vain suvaitsevaisuudesta. Ei mistään muusta. Toisen elämän ja ratkaisujen kunnioittamisesta. Omaa elämäntapaansa ei saa tyrkyttää. Vaikka kuinka näyttäisi että toinen tekee huonoja ratkaisuja. Ne saattavat kuitenkin olla oikeita hänen elämälleen. Myös vuosien päästä.

Minä olen Vela. En ylpeydellä tai asiaa mainostaen. Minä olen vain minä.

Tukkaterapiaa väsyneelle

Olisiko sinulla hetki aikaa minulle? Pieni suloinen kysymys jonka esitin itselleni viime yönä. Peilistä katsoo vähintäänkin nuutunut nainen. Unohdan ajoittain pitää huolta itsestäni. No ei tämä informaatio yllätä minua itseänikään. Olen ollut muutaman päivän harvinaisen väsynyt ja jopa kiukkuinen. Harvemmin jään siihen olotilaan kiinni. Liittyy kai väsymykseen.  Katselin kylppärin kaappeja ja totesin, että kosmetiikkaholistin varastoille on vihdoin tapahtunut jotain radikaalia. Tarkemmin ajateltuna olen kai keväästä lähtien pessyt naamani palasaippualla tai jollain muulla käteen osuvalla. Fairin olen jättänyt yhden kokeilukerran jälkeen väliin. Joidenkin bileiden jälkeen olen tehnyt senkin, kun puolisoni kaverin poikamiesboksista ei löytynyt edes sitä saippuaa. Tuli muuten suorastaan narskuvan puhdasta. Niin siis tämän saippualla hemmottelun jälkeen olen vedellyt naamaani Decubalia tai Helosania. Ihan päivä- ja yövoiteeksi. Siis jos olen jaksanut. Naama on monena aamuna meinannut irrota ihan kuivuuttaan. Hiukset hamputtavat. Luonnontilainen katastrofi. Oikeasti tämä pehko tarvitsee elossa pysyäkseen hellyyttä ja hoitoa ja paljon hyviä täsmätuotteita. Nyt olen vain tuskastuneena repinyt takkuja auki ja manannut joka pesureissulla huonoa hoitoainetta. Oikeastaan ainut mikä on kohdallaan on varpaat. Minulla on aina lakatut varpaat. Se viimeinen asia josta tingin. Kesät talvet. Viimeisen vuoden ajan varpaissa on ollut jatkuvasti musta glitterlakka. Jossain asioissa osaan olla puritaani.

Realiteettiterapiaa pahimmillaan. Pesun jälkeen kasaksi kuivunut tukka ja meikitön väritön naama. Yleensä tulemme ihan hyvin toimeen, mutta nyt tämä hippivaihe saa riittää.


Järkevä ihminen lähtee aina pelastusoperaatioon ulkokautta. Mietin nukkumista ja syömisiäni vähän myöhemmin. Nyt tyhjensin kempparin ja ostin kuuliaisesti pesuainetta, kasvovettä (johon en muuten usko), ja rasvaa. Hiuksille kolmea eri hoitoainetta ja uutta öljyä. On vaan pakko alkaa ottamaan aikaa itselleen ja itsensä huoltamiseen muuten tippuu sekä naama että tukka päästä. Ja aika hyvään tulokseen pääsinkin jo yhden hoitokerran jälkeen molempien kanssa. Hiukset eivät enää tänään riidelleet harjan kanssa niin pahasti kuin aikaisemmin. Naurattaa noiden mömmöjen käyttöohjeet. Jotain minuutin hiusnaamiota kannattaa muhitella suihkumyssyn alla ainakin se puoli tuntia. Ja nuo hiusöljyt. Pisara pitkiin hiuksiin. Aloitin varovaisesti kahdella ruokalusikallisella ja kolmannen jälkeen olin tyytyväinen. Tietysti se hiuslaatu vaikuttaa asiaan. Mutta jos on sukua hevosille ei tippa riitä.

 Ehkä emme kuitenkaan vielä saksien kanssa tapaa.  Olen ehkä kehittänyt sellaisen intohimosuhteen tuohon tukkaan. En ole käynyt aikoihin kampaajalla. En vain uskalla antaa sitä vieraiden käsiin. Ehkä tämän naisen voima on kiinni hiuksissa. Jos jotain pahaa sattuu hiuksille murtuu koko typykkä. Pitää vaan jaksaa nyt vähän puljata tuon leijonanharjan kanssa. Ostin myös kokeiluun oliiviöljysaippuaa  pesuun. Monet paksuhiuksiset vannovat tuon 2 euroa maksavan palasaippuan nimeen. Eipähän tuossa konkurssiin joudu jos se ei päälleni sovi. Se olisi vaan niin tyylistäni jos voisin samalla saippualla pestä koko naisen. Miettikää miten helppoa olisi lähteä reissuun.

Otin myös purkista jo ensimmäiset tapletit sinkkiä ja d-vitamiinia. Nyt jos muistaisi vielä jatkaa niitä pidemmänkin aikaa. Oikeastaan ainoat jotka hieman vaikuttavat hiusten ja ihon hyvinvointiin. Ja jos oikein hurjaksi heittäytyisi voisi syödä maitohappobakteerikuurin joka ainakin minulle on tärkein ihon kuntoon saaja. Pitää vaan hetki tehdä mieleisiä asioita ja hemmotella taas itseään niin hetkessä olen taas kuosissa. Ostosterapia auttaa joskus. Kävinkin vielä uudelleen kaupoilla ja hankin itselleni katukelpoisen haalarin. Olenhan kertonut rakkaudestani leopardikuvioiseen haalariin jossa vietän kaiken aikani kotona. Olen koko kesän etsinyt itselleni haalaria jota voisi pitää myös ihmisten ilmoilla ja viimein se löytyi.  Tuollaisistakin aarteista tulee hyvä mieli. Olkoonnkin pinnalista potaskaa.

Yhtä mielyttävä päällä kuin olohaalari. Vihaan kiristäviä ja puristavia vaatteita ja tuo on ihan unelmakevyt. Ei tulisi tästä daamista mitään korsettejen käyttäjää. Vaatteet eivät vaan saa tuntua päällä tai alkaa ahdistaa. Ihan oikeasti.

Niin ja sitten lopuksi. Päivän piristys. Johon loppui se kiukuttelu. Puolisoni kävi tänään ruokaostoksilla ja palatessaan huuteli minua purkamaan ostokset. Puhisin vain pyhää vihaa miehistä jotka eivät selviä mistään itsenäisesti. Marssin keittiöön vähintääkin ärsyyntyneenä, mutta sulin melko nopeasti kun kassista löytyikin maitojen ja kasvisten seasta pieni laatikko. Minulle on täysi mahdottomuus ostaa yhtään mitään, koska olen äärettömän kranttu ihan kaiken suhteen. Jos joku ei miellytä minua en käytä sitä vaikka se olisi lahja. Eilen kuitenkin olimme kaupungilla ja ihailin yhtä kelloa näyteikkunassa. Ja mitä tekee romanttinen puolisoni. Käy kauppareissullaan ostamassa sen kiukuttelevalle vaimolleen. No loppupäivän olenkin ollut yhtä hymyä. Kyllä tämä elämä vielä iloksi muuttuu. Aivan varmasti. Pienet arjen mukavuudet pitävät siitä huolen.

Pitää vaan alkaa harjaamaan tukkaa ja pesemään naamaa. Syömään vitamiineja ja opetella taas meikkamaan. Eiköhän se arki sieltä taas palaa. Ihan näillä teoilla vain.

Yksi päivä

Jännittävää miten en ole tänä kesänä odottanut lomaa. Nyt sen alkamiseen ei enää ole kuukauttakaan. Olen kai ajatellut, että sitä on turha odottaa koska sen loppuessa kesä on tavallaan ohi. Ehkä pitkät vapaat ovat tuoneet minilomia arjen keskelle eikä työ ole täyttänyt kaikkea. Tunnustan kyllä odottavani jo hämärtyviä ja raikastuvia iltoja jossa on paksu luonnon tuoksu. Parhaiten tuon luonnon tuoksun aistii illalla mökkitiellä. Luonto on antanut kesälle kaikkensa ja alkaa valmistautumaan lakastumiseen. Se on ehdottomasti lempivuodenaikani. Pidän toki keväästäkin, mutta kirkkaissa syyspäivissä ja kylmenevissä illoissa on ihan oma taikansa.

Muut aloittavat elämänsä uudelleen aina uutena vuotena. Tehdään lupauksia ja luvataan olla parempia ihmisiä. Minä kuoriudun aina uudelleen syksyllä. . Se on kuin uusi alku. Uusi mahdollisuus. Harrastukset alkavat taas. Mieli halajaa aloittaa taas jotain uutta vaikka järki sanoo, ettei aika riitä nytkään. Salille ja lenkille lähtö alkaa tuntua taas ihan hyvälle vaihtoehdolle. Ihan kuin kaikki olisi mahdollista. Arki palaa hiljaa uomiinsa ja katse kääntyy kotiin päin. Jos sisustusvimma iskee, se iskee aina syksyllä. Alkaa talvipesän rakentaminen. Lapsena en koskaan kyllästynyt satuun majavasta joka valmistautui talveen säilömällä, keräämällä ja huoltamalla pesäänsä. Muistan vieläkin sen tunteen ja mielikuvan tarmokkaasta majavasta varustautumassa talveen ja viimaan.

Mutta nyt ollaan vielä kesässä. Sain eilen piristävimmän puhelun päiviin. Ystävä soittaa ja kysyy missä olen. Vastaan olevani omassa kodissani. Niin hänkin on ja murjottaa. Hän kysyy haluaisinko auttaa häntä. Kysyn, että murjottamaanko? Ei murjottamaan vaan pääsemään siitä. "Lähdetkö Tivoliin ajamaan rokkimadolla?" Mietin sekunnin ja kysyin tuleeko siinä huono olo. Sain tietysti kieltävän vastauksen ja vartin päästä jo käveltiin musiikin pauhuun Tivoliin. Hui mitä pyöritystä. Keho ja tasapainoelin on selvästi ikääntynyt. Vuoristoradat ja muut lujaa menevät härvelit eivät tee mitään, mutta tuollainen pyörimiseen perustuva laite pyöritti päätä loppuillan. Hauskaahan siellä oli. Vauhdissa taivutin pääni taakse ja tuijotin katossa vilkkuvia värivaloja. Tuuli kasvoilla ja musiikki korvissa. Ja pienen ohikiitävän hetken tunsin lentäväni. Varmaan se sama tunne kuin lapsena. Mitään muuta ei ole kuin se vauhti. Eläväksi tekevä vauhti. No kolmannen kierroksen jälkeen ystäväni joutui kädestä pitäen taluttamaan minut alas. Urheasti kestin kai puoli tuntia ja sitten oli pakko käydä oksentamassa. Mutta sillä se olo sitten korjaantui. Pieni hinta hauskasta iltapäivästä. Terassilla maistui jo ruoka ja viihdyimme hyvällä porukalla ulkona pitkään iltaan. Minulle on kehittynyt näköjään vakioterassi ja vakiopöytä. Seura saattaa hieman vaihdella. mutta näköjään löydän itseni aina samasta tuolista. Se on varmaan juuri oikealla kohdalla maailman pyörimissuuntaa ajatellen. Tai sitten olen vain kohtuuttoman tylsä.

Naurulla on uskomaton voima rentouttajana ja ankeuden kaikottajana. Ihan sama millä fiiliksellä tuossa porukassa lähtee, mutta lopulta löydät itsesi tikahtumassa, kyyneleet valuvat puseron kauluksesta sisään ja vatsaan koskee. En minä tiedä mitä muut kunnollisemmat ihmiset keskenään puhuvat, mutta meillä nauretaan aina. Pienen hetket saatetaan pohtia töitä tai jotain muuta. Sitten joku kertoo jonkun hauskan sattumuksen ja kohta tuli on taas irti. Väillä oikein seurasin muita terassilla istujia eikä siellä muilla ollut hauskaa. Tai ei se ainakaan siltä näyttänyt. Ehkä ihmiset ovat vain vieraskoreita. Ihmisten ilmoilla pitää olla hillitty ja hallittu. Ehkä jotain sellaista. Samahan se oli teatteriporukan kanssa, kun olimme bussissa matkalla laivalle. Yleenmääräinen riemu ei vaan sovi. Joku kuului sanovan jotain kamalista ihmisistä. No joo sekin vain nauratti hieman. Tai paljon.

Mitä tuota lomaa vielä odottamaan. Se tulee sitten kun tulee. Mukaan mahtuu vielä monta hauskaa iltaa ja päivää. Ja paljon naurua. Ihan varmasti.

Aurinkoa aurinkoa!!!

Nyt on kuuma. Viimein se ihana hellivä lämpö on täällä. Jos omakohtainen kokemus riitä voi käydä lukemassa saman asian myös Facebookista. Muillakin tuntuu olevan kesä. Join aamukahvia parvekkeella ja katselin kevyessä tuulessa heiluvia lehtiä. Minulla on vapaapäivä eikä kerrassaan mitään ohjelmaa. Hetken harkitsin rannalle lähtöä. Kuitenkin olen jotenkin menettänyt täysin mielenkiintoni uimiseen. Mikä lienee tämän kesän ongelma, mutta ei vaan huvita. Totesin myös että rannassa on hankala päästä varjoon. Olen nimittäin tänä keväänä ensimmäistä kertaa saanut rauhan ihonvärini kanssa. Minä olen kirkkaan valkoinen. Suorastaan sinertävä ihon pinnassa risteilevien suonien ansiosta. Nuoruudesta lähtien olen epätoivoisesti yrittänyt kesäisin muuttua ruskeaksi. Tiedättehän terveen näköiseksi. Kalman kalpea on jotenkin vaan aneeminen. Suorastaan sairas. En vaan millään rusketu. Palan hirvittävän herkästi ja saan koko kehoni täyteen pisamia. No näyttäähän sitä tavallaan ruskettuneelta kun pisamat valtaavat alaa. Katselin vahoja valokuvia ja löysin otoksen jossa olen kai kaksikymmentä. Sinä kesänä olimme siskoni kanssa hetken kahdestaan talonvahtina kotonani. Makasimme koko tuon ajan pihalla ja aurinko paistoi. Ja jostain kummasta syystä rusketuin tuolloin. Siihen aikaan minulla oli valtavan paksu ja pitkä lähes platinaksi blondattu tukka. En tunnista itseäni kuvista. Näytän ihan järjettömän oudolta. Ihan kuin joltain kummalliselta kaksoissiskolta. Kasvot ja kaula kaunista maitokahvia vasten kiiltävää vaaleaa tukkaa. Nuo kuvat vastaavat toki vallalla olevaa kauneuskäsitystä parhaimillaan. En vaan näytä itseltäni. En yhtään.

Nyt olenkin päättänyt olla se sininen oudokki. Suorastaan lumikki. Turhaan altistan itseni auringon haittavaikutuksille hakiessani jotain mikä ei oikeastaan edes sovi minulle. Moni on varmaan nähnyt kuvat ikääntyneestä Bridgette Bardotista ja siitä mitä aurinko pahimmillaan voi iholle tehdä. Oikeastaan rypistynyt iho on paljon pahempi peloke kuin melanooma. Syöpä on nuorelle ihmiselle niin absurdi käsite ettei sitä ymmärrä edes varoa. Kuitenkin monta muuta tautia vastaan ei ole keinoa suojatua. Melanooman tärkein aiheuttaja on kuitenkin aurinko. Miksi ihmeessä tehdä itselleen haittaa, kun ei ole pakko. Olen nähnyt ikäiseni ihmisen kuolevan siihen. Luulisi sen riittävän kannustimeksi. Ihan loppu elämäksi. Rakastan kuitenkin lämpöä ja aurinossa oleilua ja reisuussa tietysti myös paahtavaa rantaa. Pitää vain osata suojatua. Jäädä makaamaan varjon alle. Vetää nahkaan sitä inhottavaa lasten 50:n suojakerrointa ja verhota itsensä ohuisiin vaatteisiin.

 Hiukseni olen sentään ymmärtänyt suojata jo vuosikausien ajan palamiselta. Rannalla kiedon tukan aina isoon huiviin tai lierihattuun. Kumma etten ole antanut samaa armoa iholleni. Hiukset vaan antavat palautteen huonosta kohtelusta paljon nopeammin kuin iho. Kahden viikon rantaloman jälkeen luonnonkihara pehko on lähinnä yksi suuri rasta. Merivesi ja aurinko ovat yhdessä kamala rasti hiuksille. Ja minähän en meressä varo kastelemasta päätäni. Hienommat naiset suojelevat laitettuja hiuksiaan ja kahlailevat vain hieman rantavedessä. Minä taas sukellan ensimmäiseen aaltoon ja teen niin monta kuperkeikkaa, että vesi seisoo korvissa kuukauden. Alati kostea tukka onkin kaikkien rantalomien inhottavin puoli. Hauskin tähän liittyvä tarina onkin, kun en ottanut eräälle lomalle ollenkaan hiustenkuivaajaa mukaan. Ainahan hotellihuoneessa on kuivaaja ja oma vie vain turhaa tilaa laukussa. No tällä kertaa kylpuhuoneesta löytyikin vain sellainen imurinputkea muistuttava kapistus. Päällä ollessaan putkesta leijaili vain kevyt henkäys ilmaa. On turha mainita, että hiukseni olivat tuolloin kaksi viikkoa märät. Jälkeenpäin ajateltuna en ymmärrä miksi en marssinut kauppaan ja ostanut jotain halpaa kuivaajaa matkan ajaksi. Ei tullut edes mieleen. Mutta mikä ihana hetki koitti kotona, kun pesin hiukset ja föönasin niskakarvat ratisevan kuiviksi. Niin sitä oppii arvostamaan pieni asioita. Vaikka vain kuivaa tukkaa.

Aurinko ei ole vielä kääntynyt paistamaan parvekkeellemme. Taidan keittää toisen kupin kahvia ja mennä lukemaan kirjaa mielyttävään varjoon. Pitää vain ehkä jäädä istumaan rottinkituoliin eikä raahata vilttiä parvekkeen lattialle. Olen muutaman kerran nukahtanut siihen ja herätessä olo on vähintääkin kurja. Kova betonilattia kolottaa kaikkia pieniäkin luita. Pää ei käänny ja kieli on tarttunut kitalakeen kiinni. Ja on kuuma. Ihan turhan kuuma.

Ruokaa

Mielettömän hektinen kesäkuu takana ja heinäkuu jo hyvällä mallilla alussa. Keväällä hetken ajttelin hieman rauhoittaa tahtia ja nauttia kauniista kesäpäivistä. No ei tullut kesäpäiviä eikä tahti rauhoittunut. Nyt takana synttäreitä, risteily ja yhdet pikkufestarit, kesäteatteria ja paljon kahvia erilaisissa ympäristöissä. Tuijottelin kalenteria ja ihmettelin mihin kesäkuu hävisi. Mutta lentämiseen se hävisi ja kivaa oli. Ehtiihän sitä talvella sitten hautautua kotiinsa. Paitsi enhän minä tee sitäkään. Puolisoni vain totesi et "hyvin sä piiperrät"

Mutta tällä viikolla olen leikkinyt ahkerasti pikkurouvaa. Ja ajatuksissa on pyörinyt ruoka ja syömisen merkitys. Asia josta on nykyään tullut rakettitiedettä. Kaikenmaailman kokkiohjelmien mukanaan tuomien mielikuvien mukaan jokaisen pitäisi olla oman elämänsä huippukokki. Mitä monimutkaisempaa ja kummallisempaa ruokaa kulutamme sen parempi. Entäs sitten jos ei vaan kiinnosta? Pidän toki syömisestä ja herkuttelusta, mutta suurimmaksi osaksi syöminen on hengissä pysymistä. Ei mitään taidetta. Tämäkin asia on varmaan hyvin pitkälle kotikasvatuksen luoma malli. Äiti tekee edelleen hyvää arkiruokaa, mutta on aina ollut sitä mieltä, että nainen voi tehdä fiksumpiakin asioita kuin seisoa hellan äärellä. Muistan jo lapsuudesta ne salaliittolaishetket, kun jossain kyläpaikassa rouvat alkoivat vaihdella uusia jännittäviä reseptejä ja äiti pyöritteli salaa silmiään minulle. Ei häntä kiinnostanut kokeilla uusia kakkuja. Varsinkin jos resepti ulottui monelle sivulle ja sen lopputuloksen saavuttamiseen piti liata enemmän kuin kaksi kulhoa. Osaan tehdä pullataikinan ja ehkä periaatteessa jopa tiinussa ruisleipää, mutta en tunnista yrttejä. Siis jonkun tillin joo, mutta en niitä joilla on hankala nimi. Ei ole tarvinnut opetella. Ravintolassakin siirrän ylimääräiset "heinät" ruuan päältä lautasen sivuun. Kehittymätön makuaisti katsos. Suhdettani ruokaan on myös vuosien myötä kaventanut puolisoni intohimoinen urheiluharrastus tai enneminkin elämäntapa. Hän ei kuluta makuja vaan makroja. Aikani yritin tehdä yhteistä ruokaa tarkoilla gramma määrillä, mutta eihän siitä mitään tullut. Jos ruokaan lisätty ruokalusikallinen chilikastiketta sotkee hiilarimäärän taivaisiin on viisaampi lopettaa ajoissa. Ei tule muuta kuin paha mieli molemmille. Nyt elämme täysin erillississä ruokatalouksissa ja kumpikin syö mitä haluaa. Oman lisävärin palettiin on tuonut muutaman vuoden pahemmin oireillut vatsa. Välillä elän muutaman viikon "turvaruuilla" eli artikkeleilla joiden tiedän kestävän sisällä. Eli lähinnä jugurtilla, kahvilla ja joillakin hedelmillä.

Nyt tosiaan sain jonkun pikkurouvaherätyksen ja viikonlopuksi olisi tarkoitus tehdä oikeaa aikuisten ihmisten ruokaa. Oikeastaan suunnitteluvaihe olikin ihan hauska. Pidän voimakkaista mauista ja käytin paljon aikaa oikean reseptin löytämiseen. Mutta voi luoja, kun eilen raahauduin ihan itse ruokakauppaan. Niin tiedättehän, että se on pahin painajaiseni. Prisma on paikka johon en astu jalallanikaan jos seura ei pakota. Jo ne valtaisat kärryt saavat niskakarvat pystyyn ja sykkeen nousemaan. No kuitenkin eilen olin ihan liian pitkän ja ihan liian oudon listan kanssa kaupassa. Ja tunsin oloni niin tyhmäksi. Ilmeisesti poissaollessani kaikkia osastoja oli laajennettu ihan käsittämättömiksi. Seisoin maustehyllyn päässä ja psyykkasin itseäni. "kyllä sä ihana pieni nainen selviät tästä, uskallat nousta lavalle ihmiset eteen, mutta kaupassa jäädyt" Vaihtoehtoja oli vaan niin valtaisa määrä ettei siinä ollut mitään järkeä. Ja periaatteessa en oikeastaan edes tiennyt mitä olin hakemassa. Ei se mitään jos ripsivärejä on kaupassa sata erilaista. Tiedän mikä ne erottaa toisistaan ja minkätyyppinen on itselleni paras. Mutta etikka? Kaksikymmentä erilaista pulloa, ei mitään ulospäin näkyvää eroa. Katselin kaihoisasti myyjän selkää. Mutta mitä ihmettä olisin kysynyt? Mikä näistä on hyvä. Laitoin sitten silmät kiinni ja vedin sokkona valinnan. Sama kuvio toistui listan loppuun asti. Puolen tunnin päästä olin hikinen, uupunut ja täysin luovuttanut. Miksi kaikkea ei voisi olla vain se yksi? Pääsisi kauppiaskin vähemmällä. Sieltä siirryin Halliin josta olen aikaisemmin ainostaan sateella kävellyt läpi. Lihatiskillä rukoilin mielessäni nuorta tyttöä myymään minulle vanhemman herran siaan. Hänelle olisi ollut paljon mukavampi paljastaa tyhmyytensä. No ei kuultu taivaassa sitä pyyntöä. Onneksi täysin hämmentynyt ilmeeni sulatti lihakauppiaan ja sain parempaa palvelua kuin missään ennen. Kun vuodatin tämän kauhukokemuksen ystävälleni hän vain totesi, että olisi tullut mukaani jos olisin pyytänyt. Tai käynyt vaikka itse kaupassa puolestani. Kuvitelkaa tälläisiä ihmisiä on kaltaiseni luuserin elmässä. Aika hyvin.

Olen aina ollut sitä mieltä, että ruuan kanssa hifistelevät ja kalliita ravintoloita kuluttavat ihmiset ovat snobeja joiden elämässä ei ole muutakaan viihdettä, kuin keitellä kastikkeita illat pitkät. No kuten elämässä aina olen joutunut tätäkin ennakkoluuloa hieman katsomaan uudelleen. Saahan sitä ihminen olla kiinnostunut ihan mistä haluaa. Eikä se meitä ihmisiä erilaiseksi tee vaikka joku haluaa syödä mäkin sijasta tähtiravintolassa jotain mitä en itse tunnistaisi edes ruuaksi. Kunhan siitä ei tehdä aivan valtavaa numeroa. Yksi asia jota joudun aina selittämään on ruokajuomani. Haluan poikkeuksetta juoda ruuan kanssa vettä. Mikä on sun lempiviini? Häh? Niin mitä sä haluat juoda oikein hyvän ruuan kanssa? No sitä vettä. Käy poikkeuksetta sekä huonon että hyvän ruuan kanssa. Nytkin kun oltiin laivalla joku jaksoi ihmetellä miksi en halunnut sitä saamarin viiniä ruualla. Oletko sä kipeä? Jep jep. Ja aina ruokapöydässä raskaana jos saan juoda sitä vettä.

Mutta ei pidä luoda ihmisistä tuollaisten asioiden takia ennakkokäsityksiä. Ei ne ruokafriikit ainakaan kaikki ole tylsiä snobeja. Ajatteleehan joku minustakin, että olen itsekeskeinen narsisti paska, koska viihdyn peilin edessä ja rakastan kaunistautumista ja vaatteita. Eikä sekään pidä paikkaansa. Ei ainakaan ihan joka päivä.