"Teillä naisilla on hirveästi ulkonäköneurooseja". Ei mulla ole. Tai siis enää tai siis ainakaan kovin vakavia. Mutta oli mulla nuorempana takamuksestani. "No niin just, mistä ihmeestä ne kumpuaa" ja jos sä hyväksyt ulkomuotosi kuulut vamaan siihen kahteen prosenttiin naisista, mutta joo tiedänhän mä että sä olet outo"
Minulla oli teininä peppuneuroosi. Se oli siihen aikakauteen aivan epäsopiva. Ankkapeppu nousee selkärangasta kuin lippu. Tämä yhdistettynä leveään lantioon ja katastrofi oli valmis. Sellainen verevä hedelmällisen naisen kroppa. Mutta voi luoja, kun elettiin lantiofarkkujen kulta-aikaa. Yritä nyt sellaista ahteria tunkea farkkuihin jonka yläosa on kaksi senttimetriä korkea. Lopputulos on lähinnä perverssi, kun puolet takamuksesta jää kurkistelemaan maailmaa. Kyllä se silloin harmitti. Ihan kovasti. Varmaan yläasteiän yritin elää erillään takamuksestani ja pitää sen piilossa. Mutta eihän se mihinkään hävinnyt. Tarakkani oli vaan sattunut syntymään väärälle vuosikymmenelle. Kynähameiden kulta-aikana se olisi toiminut hyvänä täytteenä.
Nykyään minulla on kaksi ulkonäköön liittyvää ongelmaa. Toinen on ainainen taistelu hiuksia vastaan. Rakastan ja vihaan omaa elämäänsä elävää luonnontaipuisaa tukkaani. Laittamisen jälkeen se näyttää noin kaksi sekuntia supermallitukalle, jonka jälkeen se hassottaa ja takkuuntuu. Voi luoja miten pitäisin sellaisesta kevyesti harteilla leijailevasta silkkisestä kruunusta. Mutta minkäs teet ei voi geeneilleen mitään. Minä olen ollut aina takkutukka. Ja hiusten harjaamista opin vihaamaan jo lapsena.Ja se toinen on vialliset silmäni. En vieläkään näiden vuosien jälkeen pidä silmälaseistani. Onni onnettomuudessa onkin se, että nään kohtuu hyvin ilman laseja. Eli aina, kun haluan näyttää kauniilta jätän lasit kotiin. Tai vähintään kuvaustilanteessa muistan laskea ne pois. Niin tyhmää tiedän. Kärsin vuosikaudet päänsäryistä tietäen, että lasit olisivat ratkaisu. Meni aika kauan, kun löysin sisäisen aikuisuuteni tämän asian kanssa. Oikeasti töissä voikin näyttää vähän tyhmältä.
"Mistä ne ulkonäköneuroosit sitten johtuvat?" Vastasin empimättä, että itsevarmuuden puutteesta. Eihän siihen ole mitään syytä. Jos viihtyy nahkoissaan oppii hyväksymään itsensä juuri sellaisena kun on. Tajuaa, ettei omaa temppeliään voi romuttaa ja rakentaa uudelleen. Olisin toki aikoinaan voinut riuduttaa itsestäni tuon häiritsevän takapuolen ainakin hivenen pienemmäksi. Todellinen syy on tietenkin se, että en olisi todellakaan viitsinyt, mutta on siinä muutakin. Muutos lähtee kovien välistä. Jos yhden ongelman saa korjattua hieman vähemmän häiritseväksi uusi odottaa jo kulman takana. Minut on vain rakennettu tälläiseksi. Jos olisin superlaiha, minulla olisi edelleen lyhyet jalat, pitkä selkä ja naurettavan lyhyet sormet. Siis niin lyhyet sormet, että töissä s-koon hanskat ovat liian isot. Nakkisormi. Minä asun tässä kehossa. Joko vihaan tai rakastan sitä. Ja on melko kuluttavaa vihata ikuisesti kotiaan mistä ei voi muuttaa pois.
Kaikki on oikeastaan kouluttamisesta kiinni. Pitää katsoa itseään peillin. Oikein kunnolla. Kertoa rakastavansa itseään. Pitää huolta ja helliä sekä kehoaan ja mieltään. Jos jokaisena aamuna tai baarireissun alla kertoo peilikuvalleen vihaavansa iteään siihenkin oppii uskomaan. Ryhdistä tulee huono ja alkaa vaistomaisesti piilotella inhoamiaan kehonosia. Uskomatonta kyllä sama homma toimii myös toisinpäin. Kouluttaa katsomaan itse itseään ja hymyilee sille naiselle. Sille ainoalle jonka tekemisillä on merkitystä. Ja pitää ottaa kuvia. Edestä ja takaa. Myös niistä huonoista kulmista. Pikkuhiljaa kuviin tottuu. Vähän samalla tavalla kun siihen puuttuvaan lattialistaan. Tutut asiat eivät häiritse niin paljon. Jos haaveena on pitää mekkoa tai minihametta, sitä on sitten vain pidettävä. Se muuttuu joka kerta helpommaksi. Joka kerta kotiintulessa huomaat, ettei maailma tippunutkaan niskaan eikä kukaan oksentanut vaikka et omasta mielestäsi omistaisi mallinsääriä tai tiukkaa mahaa.
Ja siinä samalla voi hiljaa mielessään miettiä suhtautumistaan meihin muihin herkkämielisiin naisiin. Jokainen haluaa näyttää kauniilta. Miksi siis edes mielessään hymähdellä toisen ulkomuodolle. Se saattaa olla hänen prinsessapäivänsä. Yleensähän toisessa ärsyttävät juuri ne asiat joita et pysty itsessäsi hyväksymään. Ei ulkonäkökriiseistä parannuta manifesteilla alusvaatemainoksia tai naistenlehtiä vastaan. Tai inhoamalla sitä kaunista kaveria jonka voisi laittaa pulloon kirjahyllyn päälle. Pitää vain pakottautua pitämään itsestään. Vaikka se alkuun olisikin kipeää ja ahdistavaa. Mutta työ palkitsee. Itsevarma hymyilevä nainen on kaunis vaikka vatsa vähän kumpuilisikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti