Mitä mä olen tehnyt lähipäivät? No en oikeastaan mitään. Lähdettiin käymään maalla oikeastaan heti, kun pääsin töistä aamulla pois. Ja kiitos äänestypäivän pääsin piipahtamaan vanhalle ala-asteelleni. Voi sitä riemun määrää. Kiepuin ympäri pihaa ja kurkistelin jokaisen tutun puun alle. Ihan valtava tunnemyrsky. Muistan niin sen tunteen kun noilla pihoilla leikittiin. Ja koulun takana olevan pellon jossa hiihdettiin pipo vinossa. Voi luoja miten vihasin sitä jo silloin. On onni olla aikuinen niin ei tarvitse hiihtää enää koskaan. Ei edes kuuman mehun voimalla. Ihan huijaustahan se olikin. Pihalla on edelleen punainen varasto jonka rinnassa suksia säilytettiin. Puolisoni kysyi, että tässäkö te hengasitte? Vai hengasitte. Mä olen niiltä vuosikymmeniltä peräisin kun vielä kutosluokkalaisetkin menivät purkkista ja kymmenen tikkua laudalla. Se oli totista leikkiä. Toisaalta olikin aika kulttuurishokki pamahtaa kylille yläasteelle ja alkaa hengailemaan. Silloin olin kyllä jo niin kajalkynän lumoissa ettei se enää haitannut.
Realiteettiterapiaa vol sata. Miltä näyttää ihan oikea nainen kolmen yövuoron jälkeen kun unta on takana ehkä tunti? No ei barbilta ainakaan. Kohtuu onnelliselta kuitenkin. Mutta mihin oli kadonnut tasapaino? Syytän tästä alla olevaa työputkea.
Siinä se on. Suloinen vanha koulu. Minusta se oli nätti jo lapsena. Ei kaikki koulut ole. Vähän romanttinen jotenkin. Tuossa pihalla olen vetänyt elämäni ensimmäisen kunnon roolin Tirlittanin Rouva Luuvalona. Voi luoja että olin itsestäni ylpeä silloin. Ja palo tekemiseen jäi.
Ja sitten se tuli. No se sade! Heti kun päästiin asfalttiteistä eroon. Ja sadetta muuten tulikin. Monen tunnin taukoamaton rajuilma. Salama iski ihan lähelle ja minä näin sen. Juuri oikealla hetkellä käänsin pääni ikkunaan ja näin sen valtavan leimahduksen. Ihan mielettömän upea.
Loppuun vielä maailman surkeimmat tukkakuvat maailman ihanimmista naisista. Kiharoilla mentiin lavalle muutama aika sitten. En ymmärrä taaskaan miksi kunnon kuvat jäivät ottamatta. Olen luvannut itselleni alkaa pitämään jonkinlaista portfoliota. Mutta näköjään tarvitsisin assistentin lisäksi kuvaajan. Varsinkin kun tuon mahtavan illan tekeleet olivat harvinaisen kauniit. Molemmilla. Sain ohjeeksi ainoastaan jättää hiusmassan toiselta puolelta vapaaksi. Mahdollisen vapaat kädet ovatkin parhaat.
Tuohon omaan kiharanutturaan olin harvinaisen tyytyväinen. Siinä oli sellainen kiva pehmeä fiilis. Harmi ettei kuvaa takaa löydy. Meikkaamisen suhteen minusta on tullut saamaton. Rajat silmiin ja puna huuliin ja se on siinä. Kaukana ne ajat kun jaksoin häivytellä mustaa luomiväriä iäisyyden. Tai silloin lukioaikana kun vesipestävä gootti jaksoi tehdä sen joka ikinen aamu ennen kouluun lähtöä. Nyt saatan jaksaa laittaa ripsiväriä.
Ja hetki ennen pyörtymistä. Jotain luentoa kuuntelen kai tässäkin. Kivasti kuvan valotus paljastaa vieoletit raidat hiuksista jotka yleensä jäävät piiloon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti