Ulkonäkö ja minuus

Mikä määrittää minut? Uskon, että olemme kaikki jossain määrin oman ulkonäkömme vankeja. Millaisena minut on totuttu näkemään ja millainen minun kuuluu olla. Pienet asiat vaikuttavat. Jossain vaiheessa minua huvitti suuresti se keskustelu jota käytiin esimerkiksi töissä siitä olinko meikannut tai en. Jotenkin yllätyin siitä huomiosta jos en vaikka yövuoroon mennessä jaksanut tehdä turvalleni mitään. Nykyään lasken tämän tyyppiset kommentit toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Näytän miltä näytän ja sillä siisti. Jossain vaiheessa netissä ja blogeissa kierti haaste jossa naiset näyttäytivät maailmalle meikittä. Tietysti monelle tämä saattoi olla oikeasti itsensä ylittävä teko. Minule kuitenkin laittautuminen ja meikkaaminen on kuitenkin tietynlaista leikkiä. On hauskaa kun tehosteilla voi muuttaa itsensä miksi haluaa. En ole kuitenkaan yksikään niistä hahmoista jonka vedän tarvittaessa päälleni. Oikeasti olen se nainen, joka katsoo minua aamulla peilistä. Mihin joutuisin jos en pitäisi hänestä? Meikkaisin ennenkuin katsoisin peiliin? No sehän olisi tervettä. Jokainen nainen on käynyt elämässään läpi erilaisia ulkonäkökriiseja ja ne vaihtelevat eri ikäkausien mukaan. En tietenkään ole niiltä säästynyt. Vanheneminen kammottaa ja ensimmäisiin ryppyihin voisi jumittua pysyvästi Pidän kuitenkin itsestäni tai ainakin olen vähintään itseni hyväksynyt. 

Tässä olen ilman mitään. Käsittelemättömänä. Tämän lähemmäksi täydellistä alastomuutta en pääse ajamatta päätäni paljaaksi. Toki senkin saattaisin tehdä kannustuksesi muille.

Toisessa kameran salama on valottanut kasvoni lähes muovisiksi. Kummastakin kuvasta kuitenkin tunnistan itseni. En halua puhua parannellusta versiosta ennemminkin fixatusta.  Pimpattuna tai ei. Minä se olen.

 Olen aina leikkinyt ulkonäölläni. Hiuksiani olen värjännyt lähes kaikiin sateenkaaren väreihin ja pituus on vaihdellut muutamasta sentistä nykyiseen. Nyt hiukset ovat olleet vuosikaudet muuttumattomat. Olen tullut laiskaksi ja sopeutunut tähän tyyliin. Tukasta on tavallaan tullut tavaramerkki. Tänä kaikkien irtokarvojen luvattuna aikana on ihmeellistä, että jollakin on oma alaselkään ulottuva reuhka. Joskus jopa kampaaja on yllättynyt kun ei ole löytänytkään sinettejä tai teippejä päästäni. Juu ei kiinni ovat, vahvasti.Olen aina miettinyt että hiusten menettäminen olisi kova kolaus identiteetilleni. Jos sairastuisi ja tukka tippuisi päästä. Tietysti jos se olisi seurausta vakavasta sairaudesta en usko, että jaksaisin kiinnostua muutamasta karvasta jos henkiin jääminen olisi siitä kiinni. Mutta entä jos sairaus olisikin sellainen, että haitta olisi pelkästään kosmeettinen?

http://www.alopecialiitto.fi/alopecia/oireet-ja-toteaminen.html


Varmasti hiusten tippuminen olisi ainakin ensimmäisellä kerralla kova kolaus. Vuosien varrella olen tuntenut naisia jotka ovat eri syistä menettäneet hiuksensa joka pysyvästi tai hetkellisesti. Jokainen käsittelee asiaa omalla tavallaan ja niin kuuluukin. Huomattavasti rankempaa on vielä se jos kulmakarvat ja ripset häviävät hiusten mukana. Kasvonpiirteet muuttuvat entisestään. Joku käyttää jatkuvasti arjessaan peruukkia ja on äärettömän tarkka salaisuudestaan. Onneksi nykyään peruukit ovat kehittyneet ja oikeasti kauniitakin on saatavilla. Toinen inhoaa hiostavaa ja kutittavaa peruukkia ja suojaa päänsä värikkäillä huiveilla. Kolmas vähät välittää muiden katseilta ja ensiintyy itsevarmasti kaljuna. Yhteistä kuitenkin kaikille on se että naisen kaljuus häiritsee yläänsä paljon enemmän ympäristöä kuin ihmistä itseään. Naisella kuuluu olla hiukset. Jos  ei niin sairastat syöpää ja sinuun kuuluu suhtautua hieman varovaisesti. Ihmiset  saattavat olla raakoja, vaikka tarkoitus olisi hyväkin.

Mihin ryhmään sitten itse kuuluisin? Luulisin, että alkujärkytyksen jälkeen kaikkiin kolmeen. Hankkisin peruukkeja kaikissa mahdollisissa tyyleissä ja välillä suojaisin pääni huiviin. Kuitenkin en arastelisi näyttää kaljua päätäni. Se olisin minä. Ympäristön olisi vain opittava suhtautumaan muutokseen oikein. Hiukset tai niiden puute ei voisi määrittää sitä mikä olen. Ei edes muiden silmissä.

Syksyllä työskentelin rintasyöpäpotilaiden kanssa. Tuolloin kävin pitkää keskustelua miten itse toimisin syövän yllättäessä. Jos hiukset ovat naiselle tärkeät niin rinnan menetys se vasta kolaus onkin. Onko nainen nainen ilman rintoja? Sitä moni sairastunut joutuu pohtimaan sen lisäksi, että oma henki on vaarassa. Vaihtoehdot riippouvat tietysti siitä millaisesta kasvaimesta on kyse sekä sen levinneisyydestä. Rinta voidaan joko poistaa kokonaan tai tehdä säästävä leikkaus jossa pelkästään sairas kudos poistetaan. Jokainen rintansa menettänyt saa maksusitoumuksen rintaliiveihin sijoitettavasta irtoproteesista. Tämän tarve korostuu tietysti isorintaisilla naisilla ihan jo tasapainottava tekijänä. Rinta on myös mahdllista rakentaa erilaislla vaihtoehdoilla uudelleen. Tämä on kuitenkin huomattavan iso toimenpide. Onneksi se on kuitenkin mahdollista. Jokainen joutuu käsittelemään oman identiteettisensä uudelleen. Millainen nainen olen ilman rintaani? Olenko vielä seksuaalinen olento? Kuinka parisuhteeni tai mahdollinen tuleva parisuhde kestää sen, etten ole kokonainen? Jotkut lopettavat kokonaan yleisllä uimarannoilla ja uimahalleissa käymisen. Katseet voivat ahdistaa liikaa jos omaan kehoon ei ole vielä sopeutunut. Mikään muu ei ole sellainen huutomerkki sairaudesta kuin puuttuva rinta.

http://www.europadonna.fi/

http://www.cancer.fi/roosanauha/kerays/voimanlahde-dokumentti/

Mitä sitten itse tekisin? Vuoropuheluni jälkeen tulin siihen tulokseen, että haluaisin luopua molemmista rinnoistani kerralla.En väitä, että ratkaisu olisi helppo tai miellyttävä. Kaukana siitä. En henkilökohtaisesti kuitenkaan pystyisi jatkamaan elämääni sen tietouden kanssa, että syöpä voisi levitä joko säästettyyn rintaan tai toiseen. Ajan kanssa minä ja ympäristö tottuisivat elämään rinnattomuuteni kanssa. Enkä harkitsisi korjausleikkausta. En saisi kuitenkaan omia rintojani takaisin ja isoissa operaatioissa piilee aina komplikaatioiden vaara. Ja tulevaisuudessa kun haavat olisivat parantuneet hankkisin luiselle rintakehälleni valtavan tatuoinnin. Voisivat sitten pukuhuoneissa ja saunassa tuijottaa sitä rintojen puutuessa. Toivottavasti elämä varjelisi minua, etten joutuisi tilanteen eteen. Yllättäen olen pohtinut kuitenkin tämänkin asian jo valmiiksi. Puolisoni tietää myös mielipiteeni ja on asian hyväksynyt.

Se miltä näytämme määrittää miedät hyvin pitkäklle halusimme sitä tai emme. Voimme olla kuinka ihania, kamalia, älykkäitä tai uskomattomia tahansa, mutta ymäristö arvostelee meidät aina ensin ulkonäkömme perusteella. Ainakin tiedostamatta. Kulttuurimme ja perimämme vaikuttaa siihen mitä pidämme viehättävänä tai normaalina. Osa meistä pyrkii raivokkaasti koko elänsä mahduttamaan itsensä näihin normeihin. Toiset taas tekevät kaikkensa poiketakseen siitä. Jokaisella on toimintaansa omat syynsä ja kaikki ovat yhtä hyviä. Itselle sopivia. Niin pitkälle, kun ratkaisut tekee itsensä vuoksi, eikä sen mitä haluaa muiden minusta ajattelevan.