Mielijohde

Juhlistin vapaiden alkua piipahtamalla tuttuun tatuointiliikkeeseen. En viime yönä saanut taaskaan unta ja keksin, että haluan lävistyksen tai oikeastaan kaksi. Ajatus microdermalista on elänyt jo pitkään. En ole vain osannut päättää sijoituskohtaa. Toisesta syytän pahasti oireillutta kolmenkympin kriisiä. Ikiteini on haaveillut napakorusta. Niin juuri siitä josta väännetään kotona yläasteikäisenä. Eipä tarvinnut enää lupalappua, ihan saa koristella tomumajaansa niinkuin haluaa. Eikä tarvitse olla vatsan tiukka jos haluaa siihen timantin killumaan. Minulla ei ainakaan ole. Ihan on pehmoinen naisen vatsa. Jossain vaiheessa ajattelin, että korun saa vasta vastalahjaksi näkyvistä vatsalihaksista. Eli ei koskaan.  No tänään sitten päätin, että jos saan ajan niin otan molemmat. Ja niinhän siinä kävi, että vartti myöhemmin omistin kaksi lävistystä. Kirkkaat timantit koristavat nyt rintakehää ja napaa. Ja olen niin onnellinen. Siinähän ne menevät samalla parantelulla molemmat. Paitsi olisi ehkä pitänyt ottaa rinnalle suoraan kaksi. No ehtiihän tuota.

Voiko sairaanhoitaja tatuoida kaulansa? Vastaisin tähän mielelläni kyllä, koska olen keksinyt niin sykähdyttävän idean, että kuva tai kuvat olisi saatava  vähintään tänä iltana. Ymmärrän kyllä pienoisen ongelman "jengitatuoinnin" ja vanhusten kanssa työskentelyn yhteydessä. Mutta ei se tulisi vain kaulaan vain valusi sieltä kyynärpäähän. Ja tietysti sama kuvio molempiin käsiin, koska rakastan symmetriaa. Pitäisi varmaan mitata mihin asti työtakin hihat tulevat ja lopettaa värittäminen siihen kohtaan. Jos tekisin jotain muuta työtä kyynärvarret koristelisin ensimmäisenä. Tai tuon äskeisen jälkeen. Ihan hyvä, ettei tatuointeja saa postimyynnistä tai lähisiwasta. Tila olisi jo varmaan loppunut kesken.

Viehätyn runsaasti tatuoiduista ihmisitä. Nykyäänhän melkein jokaisella on jonkinlainen delfiini tai päivämäärä vähintään jossain piilotettavassa kohdassa. Edelleen kuitenkin yltäpäältä väritetyt ihmiset ovat harvassa. Isot värikkäät kuvat vain kiehtovat. Monimutkaista kuvaa voisi vain tuijottaa iäisyyden.Ja toki isoon kuvaan liittyy myös se tuskan määrä mikä on koettu sitä hankkiessa. Ensimmäiset pari tuntia menevät kuvitellen, ettei tässä olekkaan mitään hätää. ja kun kipu lopulta iskee se tuntuu varpaissa asti. Ja kyllä vielä nykyäänkin isojen kuvien omistajat joutuvat seisomaan valintojensa takana. Ainakin naiset.

Ei mitään pikkusievää nyherrystä vaan värien ilotulitusta!

Alkava kesä ei ainakaan helpoita roihuavaa tatuointikuumetta, Suomessa kuvien esittely aika on niin harmillisin lyhyt, että kaikki pitäisi olla valmiina ensimmäisiin helteisiin.