Intomielisyys

Tässä aamukahvia (jo kylmennyttä) juodessani aloin mietti mikä on tärkein elämänohje itselleni. Tietysti tärkeintä kaikessa ovat ihmissuhteet. Kuinka kohtelen ympärilläni olevia ihmisä ja kuinka pidän suhteistani huolta. Mutta tämä onkin elämässäni itsestäänselvyys eikä vaadi kummempia ponnisteluja. Tämän lisäksi keksin kaksi. Toinen on intohimoisen suhtautumisen säilyttäminen asioihin. Kaikki pitää tehdä isosti ja suurella sydämellä. Pyykit voi huoletta jättää koneeseen viikoksi, mutta harrastuksiin ja muihin toimintoihin pitää antaa sydänverensä. Toinen ehkä vielä hiukan tärkeämpi on lapsenmielen säilyttäminen. Niin pitkään kuin pieni ilkikurinen pilke kestää silmissäni olen todistettavasti hengissä. Ehkä silloin joskus 17. vuotiaana, kun aloin leikkiä pikkurouvaa olin pienen hetken liiankin aikuinen. Oli niin kova kiire todistaa kaikille, että kyllä minä pärjään ja osaan. Omat jalat kantavat. Onneksi turha yrittäminen ropisi harteilta pois aika nopeasti. Ja tajusin, että omaa kotia voi pyörittää myös saamatta otsaryppyjä.

Täällä satoi enemmän eilen kuin missään muussa Suomen kaupungissa. Mahtava keli lähteä naisten ulkoilutapahtumaan. Olimme siis työporukalla Ruusukävelyssä. Onneksi kukaan ei alkanut perumaan vain siksi, että satoi kaatamalla. Ja meillä oli niin hauskaa. Paljon hauskempaa kuin kauniilla kelillä. Pollyanna syndroomaa mukanaan rahaava ystäväni jaksoi etsiä positiivisia puolia koko lenkin ajan. Ja on totta, että olisi voinut sataa lunta, pieniä mummoja tai vaikka jäätä. Mutta mitä tekevät kirkasotsaiset sairaanhoitajat, kun kaikki vaatteet ovat jo aikapäivää sitten kastuneet? Sitten hypittiin lätäköissä!! Mä en yhtään ihmettele miksi kaikki maailman lapset rakastavat sitä. Tärkeintähän on löytää ahdollisimman syvä lätäkkö ja ssada vesi lentämään korviin asti, Ja miksi niin ei voisi tehdä? En mä keksi yhtään syytä.

Minä rakastan huvipuistoja ja vesipuistoja. Intohimoni vesiliukumäkiin ei ole hävinnyt mihinkään, vaikka nykyään alati vaaniva korkeanpaikan kammo vähin rajoittaakin. Monesti olemmekin valinneet lomamatkan hotellin allasalueen vuoksi. Ihan hyvä kriteeri eikö totta. Mitäs siitä huoneesta. Eihän siellä kuitenkaan kukaan ole. Enkä saa tarpeekseni. Onneksi puolisoni on miltei yhtä leikkisä kuin minäkin. Joku talvi sitten olimme Virossa kylpylähotelissa jossa menin ihan sekaisin. Siellä oli sellainen vuolas koski, jossa sai tarvittaessa ihan älyttömän vauhdin. Tämän kohdalla huomasin rankuvani. Jos vielä neljä kertaa??? Jooko, jooko. Sitten voidaan mennä. Reissun jälkeen olin niin mustelmilla ja naarmuilla, että olisi voinut kuvitella reissuun suuntautuneen johonkin kamppailulajikeskukseen. Mutta kun laskee koskea alas pää alaspäin saattaa joskus vähän kolahtaa. Tai oikeastaan joka kerta.

Onneksi ympärilläni on ihmisiä jotka innostuvat yhtä helposti ja lähtevät mukaan milloin mihinkin. Eivätkä ihmettele. Koska ainahan jaettu kokemus on hienompi. Lapsen ilosta voisin kertoa myös sen, kun olimme Berliinissä joulumarkkinoilla ystäväni kanssa. Eihän ne valot päivällä miltään näyttäneet. Mutta voi sitä riemua, kun tuli pimeää. Vajosin heittämällä neljä vuotiaan tasolle. Siinä me haukoimme henkeämme ja osoittelimme toisillemme säihkyviä valtavia kuusia. Joku olisi todennut lakonisesti, että mautonta tuollainen. Minä en meinannut saada edes henkeä. Totesinkin ystävälleni, että: "Hagia Sofia oli ihan kiva", mutta tämä on mieletön!!! Silmänkantamattomiin värikkitä välkkyviä valoja.

Rakastan muuten joulua. Yleensä alan odottamaan sitä jo vähintään syyskuussa. On ihanaa antaa lahjoja ja tietenkin saada niitä. Pidän myös erityisesti paketoinnista. Ja voitte kuvitella, että aattona sisäistä lastani ei pidättele mikään. Ei se mystiikka häviä mihinkään vaikka joutuisi olemaan töissä. Kotimme kuorrutan yleensä sokerisen joulumaan alle.

Lapsenmieleen voi myös liittää rakkauteni Hello Kittyyn. En harmillisesti muista mistä keräilyharrastukseni alkoi. Tässä olen kuitenkin onnistunut pitämään järjen mukana. Ostan vain käyttöesineitä. En siis täytä kotiani pehmoleluilla ja muulla krääsällä. Ja minusta on toisaalta mukavaa, että minut yhdistetään niin vahvasti johonkin. Pitää erottua edukseen. Ja miten suloista on, kun ystävät tuovat omilta matkoiltaan Hello Kitty tuliaisia. Itkuhan siinä tulee, kun huomaa toisen ajatelleen minua matkallaan. Voisihan sitä kerätä jotain aikuisten tavaroita? Sormustimia? Emmätiedä.

Ja tuntuvat nuo kelpaavan muillekin. Joku kesä sitten minulta yritettiin paikallisessa baarissa varastaa melko harvinainen musta Hello Kitty laukku. Kierroksia lisäsi tietysti myös se, että laukussa oli puhelin ja kotiavaimet. Mutta olisi se kassikin harmittanut. En ole koskaan ennen nähnyt sellaista missään. Sain varkaan kuitenkin ulko-ovella kiinni. Minusta tuntuu ettei se mimmi ainakaan hetkeen uskaltanut yrittää varastaa mitään sen välikohtauksen jälkeen. Sen verran raivokkaasti puolustin omaisuuttani.

No ei tässä vaihteeksi ollut päätä eikä häntää. Ehkä yhteenvedon yrityksenä voisin sanoa, ettei itseä pidä rajoittaa. Väkisin ei pidä yrittää pitää hauskaa. Jos leikkimielisyys on pois omalta mukavuusalueelta niin sille ei voi mitään. Mutta jos tuntuu siltä, että keskellä yötä on mukavaa lähteä uimaan tai tekee mieli lähteä evästerkelle hirvitorniin niin se pitää ehdottomasti toteuttaa. Tai jos täytät ensi kuussa pelottavat kolmekymmentä vuotta voit pitää joko ylityylikkään brunssin lähimille ystävillesi. Tai sittenvoit saada samaan veneeseen kaksi ystävääsi jolloin synttäreistä tulee 100. vuotissynttärit. Ja teemana "lastenkutsut" Ohjelmassa ainakin karnevaalikeksejä ja ongintaa. Niin ja kauniita mekkoja. Ehdottomasti. Mutta niistä supersynttäreistä sitten lähempänä lisää.