Miksi minä kirjoitan? Ja vielä julkisesti. Olen aina ollut liiankin aktiivinen päivittämään Facebookkia. Jotenkin joka päivä sattuu sellaista jonka haluan jakaa muiden kanssa. Kirjoitan jatkuvasti päässäni. Nään jotain hassua tai outoa ja alan jo muotoilla sitä mielessäni tekstiksi. Sitten ihmiset ympärilläni alkoivat kannustaa minua blogin aloitukseen. Liekkö kyllästyivät jatkuvaan Facebookin seinän täyttymiseen. Luultavasti joo. Mutta eikö se ole kamalan itsekeskeistä ja turhamaista kirjoittaa itsestään? Tavallaan varmasti onkin. Minulle tämä on kuin julkinen päiväkirja. En kirjoita kenellekkään muulle kuin itselleni. Kirjoittaminen on aina ollut minulle terapiamuoto. Paperilla tai näytöllä ajatukset järjestäytyvät ja turhuudet on helpompi huomata ja karsia pois. Nuorempana kirjoitin enemmän myös fiktiota. Ehkä vieläkin haaveilen joku päivä vielä kirjoittavani kirjan. En vain usko pitkäjännitteisyyteni riittävän siihen. Tai sitten sanottavaa ja aiheita kirjoittamiseen olisi niin valtavan paljon etten edes ottaisi siitä sillisalaatista selvää. Ehkä kirjoitankin suoraan romaanisarjan kaikista maailman asioista. Voisi aloittaa vaikka sillä valaiden sielunelämällä.
Tälläinen yksin höpiseminen täysin rajoittamatta on oikeastaan aika hauskaa. Olen lukenut metrien mittaisia ohjeita siitä kuinka blogia tulisi rakentaa ja mitä sinne saisi kirjoittaa. Suurin osa ohjeista neuvoo pitäytymään tarkasti jonkun aihealueen alla. Tällöin lukijoita olisi helpompi saada tietystä asiasta kiinnostuneista. No entäs jos olen kiinnostunut vain koko maailmasta ja ympäröivästä todellisuudesta. Rajoita siinä sitten.
Vain tällä viikolla olen halunnut ryhtyä muinaisastronauttiteoreetikoksi ja merirosvoksi. Muinaisastronauttiteoreetikot tutkivat mahdollisuutta että koko maapallo on avaruusolioiden rakentama. Siis sellainen korkean sivistyksen omaavan rodun sivuprojekti. Koko ajatus ja sen tutkijat ovat niin ihanan pimeää porukkaa, ettei siitä voi olla innostumatta. Merirosvoja ei varmaan tarvitse selittää. Katsottiin eilen kotona ensimmäinen osa Pirates of Caribbeanista taas uudelleen. Ja kyllä se vaan viehättää. Minusta tulisi niin hyvä naismerirosvo. Se kaikista pelottomin ja hurjin. Ainut ongelma on se, että minulle tulee huono olo veneessä. Ei mikään hyvä ominaisuus merirosvolle. No tätä on vielä vähän harkittava.
No miksi sitten kirjoittaa liian henkilökohtaisesti ja omista koheltamisista. Ensiksi en kirjoittaessa ajattele kirjoittavani jollekin toiselle vain itselleni. Uskon, että koko homma menisi heti pieleen jos alkaisin stressaamaan siitä mitä voin sanoa. Sitten voisin alkaa kirjoittamaan vaikka puhelinluetteloa. Merkityksettömiä sanoja vain peräkkäin. Pyh en mä sellaista. Olen vain suora. Toisaalta minusta on aian ihanaa saada toiset nauramaan. Ja jos omassa elämässäni on jotain mikä huvittaa muita jaan sen mielelläni.
Annanko itsestäni sitten epäpätevän ja hattaramaisen kuvan? Epäpätevän mihin? Ai elämään vai? Juu tosta ei voi jatkaa. On paljon asioita jotka teen huolella ja tarkasti. Eikä pieni säheltäminen toisaalla vaikuta siihen mitenkään. Ja hattaran sitten. No ehdottomasti. Sehän minä olen. Helposti innostuva. Tuulella käyvä. Uskon luonnehoroskooppeihin vahvasti. Itse olen kaksonen ja allekirjoitan analyysin itsestäni täysin. Niin hyvässä kuin pahassa.
Kirjoitan siis samalla tunteen palolla ja innolla oli väline sitten mikä vain. En korjaile tai pohdi tekstini sisältöä. Oli kyseessä sitten meili, messengeri, facebook tai blogi. Se on hyvää tai huonoa tajunnanvirtaa vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti