Joku onkin sanonut minulle "älä ajattele, se ei sovi sulle" Hetkittäin olenkin alkanut uskomaan tähän. Mitä enemmän yritän keskittyä asioihin sitä enemmän menee pieleen. Viime viikolla olin harvinaisen tyytyväinen kaikkiin aikaansaannoksiini. Sitten yhdessä hetkessä huomaan pankkikorttini kadonneen. Pitkällisen salapoliisitehtävän jälkeen muistin käyneeni lähisiwassa peri päivää sitten pelkän kortin kanssa. Tästä sen näkee ettei karkin syönti ole tervettä. Oli tapahtunut taas se klassinen onnettomuus, ettei kortti tiennyt kauppakassin muuttuneen roskapussiksi. Onneksi laiskuudesta on kuitenkin joskus hyötyä ja tällä kertaa minun ei tarvinnut dyykata kuin oma roskapönttöni. Viimeksihän jouduin tekemään saman taloyhtiön roskiskatoksessa. Ja voin kertoa, ettei rahapussi löytynyt ensimmäisestä eikä toisesta pussista. Kaikenlaista muuta mielenkiintoista kyllä löytyi. On muuten hyvä, ettei nykyään enää käytetä juurikaan sitä magneettijuovaa. Luulisi nimittäi tuollaisen kanakastikekylvyn vähän huonontaneen sitä. No ei auttanut muuta kuin olla tyytyväinen. Katastrofi vältetty taas.
Ette muuten usko miten isoksi voi imurin pölypussi venyä. En mä tiennyt, että imuri sammuu kun pussi on kertakaikkiaan liian täynnä. Eilen jo murehdin uuden imurin ostoa kun rakkine teki tenän. Onneksi älykäs mieheni käski katsoa kannen alle. Ja totta tosiaan. Pussi oli käytetty viimeistä nurkkaa myöten. Eihän sitä meinannut saada revittyä luukusta ulos. Oli pakko lähteä kesken siivouksen kaupungille ostamaan uusia pusseja. Olisi vaan pitänyt tehdä se ensimmäisenä. Jotenkin vahingossa kävelin kauppakeskukseen ja ostin aivan ihanan uuden paidan ja housut. Juuri sellaisia puuvillahousuja etsin jo viime kesänä. Sitten kävin loman kunniaksi alkossa jos muutaman viinilasillisen nautiskelisi illalla. No kotona törmäsin lattialla lojuvaan imuriin ja muistin pussit. No roskat eivät häviä takuulla minnekkään. On kokeiltu. Tänään siirsin imurin kaappiin. Hyväilen häntä sitten joku toinen päivä. Jos jaksan.
Olen keskittynyt tärkeämpiin asioihin kuten suunnittelemaan rinnalleni microista tehtävää tähtikuviota. Niin ajattelin mä ensin et voisi ottaa yhden kaveriksi. Mutta toisaalta jonkinlainen tähtisade olisikin paljon hienompi. Ja tulipahan sovittua kaverin kanssa söpöiylytatuointien ottamisesta. Ai niin mistä? No kuten arvaatte en ole kuvissa delfiinien ja sydämien perään. Vaan ehkä rouheampaa mallia. Enkä itse pidä siitä että keholla on miljoona toisiinsa liittymätöntä pikkukuvaa. Kuitenkin yhdessä tulimme siihen tulokseen, että olen itselleni velkaa yhden asennetatuoinnin. Kesäkuussa laitetaan sitten johonkin Hello kitty. Pakkohan se on. Kuva ja teksti, muuta en vielä tiedä. Ja pieni ja luultavasti piiloon. Tiedämpähän itse sen olemassa olosta.
Ei ole muuten kuin muutama viikko syntymäpäiviin. Käytiin tyttöjen kanssa pari iltaa sitten suunnittelemassa kuvioita. Niistä tulee niin ihanat ja vaaleanpunaiset etten uskalla edes hengittää. Pientä ja ihan ansaittua epäluottamusta minua kohtaan kuitenkin osoitettiin. en saanut ainuttakaan leipmis -tai askartelutehtävää. Mistähän kummasta johtuisi? Mutta minä vastaan soittolistoista ja tyttöjen ulkomuodosta. Sain molempien kohdalla vapaat kädet. Minusta tuntuu, että prinsessateemalla lähdetään liikkeelle. Koska juhlat ovat puolivahingossa profiloituneet mekkojuhliksi ne tarvitsevat ylimaalliset prinsessanutturat timanteilla. Lupasin toki jo aiemmin laittaa myös yhden irokeesin. Pysyypähän edes jonkinlainen kontrolli sinäkin iltana. Vaikka pinkki hörsöily onkin niin ihanaa. Mekko vaan ehkä puuttuu. Voipi olla että en suostu katsomaan omaan kaappiini vaan lähden vielä kuitenkin katselemaan vaihtoehtoja. Kerranhan sitä vaan täytetään näinkin kamalia lukuja. Rakas siskoni tietustelikin haluanko lahjaksi hopealusikat vai monitoimikoneen. Lupasin jäädä hakitsemaan asiaa. Ja kai ne on kahvit keitettävä lähipiirille päivän kunniaksi. Aluksi asiaa kyllä vastustin. Nyt äiti on kysynyt asiaa niin monta kertaa, että ei kai se ole väistettävissä.
Oli muuten hassu hetki kun olin käymässä kotona. Olin tulostanut mukaani äidille kirjoittamani tekstin. Päätin lukea sen mammalle ääneen. Vähän kuin lahjaksi. Olen pitänut elämässäni lukemattomuia puheita niin juhlissa kuin koulussakin. Puhumattakaan näyttämöstä. Koskaan ei ole ääni värissyt. Mutta nyt. Voi elämä. Istuttiin vierekkäin sohvalla. Ja minä itkin. Itkin niin kovaa että ääni sortui joka ikisen sanan jälkeen. Äiti itki myös. Luultavasti enemmän minun itkuani. Olisi se ollut näky. Tankkasin tekstiä kai puoli tuntia ja selvisin jotakuinkin loppuun. Saa kyllä olla viimeinen kerta tuota laatua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti