A superficial person, Oikeesti vai?

Narkissos torjui kaikki kosintayritykset, harhautui lammelle. Ja juomaan kumartuessaan rakastui peilikuvaansa. Tämän jälkeen kundi lepertelikin itselleen eikä ymmärtänyt enää syödä tai juoda ja kuihtui pois. Paikalle kasvoi sitten narsissipuska. Noo olen minäkin kerran kävellyt mainostaulua päin, kun tuijotin takamustani näyteikkunasta. Mutta vain siksi, että näytti vahvasti siltä, että persukkeessa oli purkkaa. Ja olihan siellä. Sain mustelman naamaani ja unohdin purkan. Joka sadulla on siis opetus. Anna purkan olla, kohta sinulla on isompi murhe kannettavana. 

Millainen on pinnallinen ihminen? Muutaman lähiviikon sisällä olen saanut tämän määritelmän itsestäni tuntemattomilta ihmisiltä. Yleensähän vähät välitän kaikesta kommentoinnista joka koskee sitä millainen olen. Mutta pinnallinen. Voi elämä. Tähän kohtaan täytyy kyllä kertoa se fakta, että kaikki nämä neljä sankaria ovat olleet miehiä. Ehkä päätelmä onkin vain putkiaivojen syövereissä syntynyt mutka. Kuitenkin aloin pohtia hieman syvemmin pinnallisen ihmisen määrettä. Kerrottakkoon kuitenkin se, että tein tämän sen jälkeen kun olin lähettänyt kysymyksen aiheesta yhdelle parhaista ja ehdottomasti järkevimmistä ystävistäni. "Olenko minä sinun mielestäsi pinnallinen ihminen?"Sain napakan vastauksen joka naurattaa edelleen. "No et ole. Ehkäpä pointti on juuri siinä, etteivät ne ihmiset tunne sinua oikeasti ollenkaan. Olenhan minäkin saanut kuulla olevani huono äiti kun käyn lenkillä ja salilla ihan yksin ja ilman lapsia. Eihän sitä nyt passaa olla nätti ja huolitellun näköinen olla, vaan tukka läsässä tuulipuvussa crocsit jalassa laahustaa" Jotain tuon suuntaista toki odotinkin. Jokseenkin viimeisen lauseen kuvaus sattuu kyllä minuun ja työvälipukeutumiseeni vaikka en crocseja omistakkaan. Nehän ovat ihan kuoleman vaaralliset. Joku kesä ostin lomamatkalta vähän samanlaiset blingit kesäkengät. Sitten sateella vedin sellaiset lipat rappukäytävässä, että meinasi mennä henki. Onneksi ei mennyt, mutta kengät menivät.

Mutta millainen on pinnallinen ihminen? Kysyin asiaa googlelta. Suomalainen versio ei osannut sanoa asiasta mitään. Mutta hakukielen muuttaminen englanniksi toikin satoja sivuja ihmeteltäväksi. Tässä urbaanin sanakirjan määritelmä.

A superficial person is focused on obtaining material possessions. They care more about outward appearances of people than getting to know them. They are also focused on their own external image more then developing inner beauty. They are usually shallow and self centered. Superficial people often think the world revolves around them.

No niin nyt purkamaan käsitettä.  Pinallinen ihminen keskittyy haalimaan materiaa ympärilleen. No tottakai. Perhe jossa ajataan polkupyörällä eikä omisteta edes autoa. Onhan meillä omistusasunto hyvällä paikalla keskustassa, mutta sen sisällä on romahtanut nahkasova jossa on reikä! Jonka myymistä on suunniteltu jo pitkään jotta rahaa jäisi enemmän seikkailemiseen ja maailman tarkasteluun. Siis asunnon, ei sohvan. Sohva ei kelpaa edes roskalavalle siinä vaiheessa, kun jompaa kumpaa alkaa kiinnostamaan uuden hankkiminen. Omistan toki hirvittävät määrät vaatteita ja kenkiä, mutta en ole merkkien perään. Niin ja tosiaan rakkaan mieheni polkupyörä on korjattu jeesusteipillä viimeisen tangon katkeamisepisodin jälkeen. Pinnallinen tyttis ei varmaan esiintyisi moisen seurassa julkisesti. Minua se lähinnä hieman naurattaa.

Pinnallinen ihminen keskittyy ennemmin ihmisten ulkoiseen olemukseen kuin heihin tutustumiseen. Ja on kiinnostuneempi ulkoisesta olemuksestaan kuin sisäisestä kauneudesta. Mitenhän tämän nyt kauniisti sanoisi. En siis välitä tutustua ihmisiin vaan valikoin heitä vain ympärilleni jos he ovat viehättäviä. No minkäs minä sille mahdan, että ystäväni ovat varsin viehättäviä miehiä ja naisia. Mutta samalla he kaikki ovat vahvoja, hauskoja ja uskomattomia persoonia. Jokaiseen heistä tutustuminen on vienyt vuosia. Monia tummia öitä ja paljon kahvia. Mutta missejä he ovat, jokainen. Tuosta ulkoisesta ja sisäisestä kauneudesta en pysty sanomaan mitään, koska olen tässä vaiheessa jo liian vihainen tai sitten minua naurattaa liikaa. Joten annetaan olla.

He ovat yleensä ylpeitä ja itsekeskeisiä ja luulevat maailman pyörivän heidän ympärillään. Noh jos joskus tunnen hetken olevani upea seuraavassa minuutissa huomaan istuvani sohvalla epilaattori otsatukassa tai seisovani ilman vaatteita rappukäytävässä. Tai töissä yltäpäältä veressä tai jonkun toisen mahansisällössä. Kyllä elämä opettaa ja pudottaa joskus ihan tiukasti sinne maanrakoon. Ei ennätä ajatella itsestään liikoja kun aina onnistuu tekemään jotain älytöntä, joka saa koko muun maailman pyörittelemään silmiään huvittuneena. Eikä pyöri maailma ympärilläni. Olen tarkistanut. Monta kertaa. Ihan rauhassa saan kadota sohvan pohjaan muutamaksi viikoksi eikä universumi mene jengoiltaan. Kamala vastuu se olisikin yhden hupsun tytön hartioille. Vähän liikaa.

Minulta on kysytty kesken lääkärin kierron, etttä moneltako herään aamuisin että ehdin laittamaan itseni. En keksinyt mitään nasevaa sanottavaa, joten sopersin vain että puoli kuudelta. Olen meikannut kaksitoistavuotiaasta eikä naamani maalaaminen vie kymmentä minuuttia pitempään.

Onko sitten pinnallista pitää kauniista asioista ja viehättyä estetiikasta. Voisin toki viettää kaiken aikani keräämällä rahaa maailman köyhille ja keittämällä kodittomille puuroa. Tähän annan kuitenkin aina saman tylyn vastauksen. Teen päivät töitä syöpäsairaiden parissa ja mielestäni panokseni maailman hyvinvointiin tulee siinä. Kuolemansairaat ihmiset pitävät muuten myös hyvin realiteeteissa. Ei ole elämä pelkkää tukan laittamista, voit puolen vuoden päästä olla ihan yhtä hyvin kuollut jos huonosti käy.

Ja entäs se että kulutan kallista vapa-aikaani muiden kauniiksi tekemiseen. Levitän siis tätä pinnallisuuden pahuuden sanomaa vielä ympäristööni. Mutta entäs jos kaunis kampaus tai meikki saa kantajansa iloiseksi ja tekee hänen juhlapäivästään vielä vähän hienomman. Eikö silloin pinnallisuudella ole saavutettu jotain syvempää. Esimerkiksi muistan kerran jolloin kampasin töissä erään meillä pitkään potilaana olleen naisen. Hän lähti illaksi kotilomalle ja pääsi pyörätuolissa juhliin. Hän surkutteli olemustaan ja ohentunutta tukkaansa. Onnistuin rakentelemaan hänelle jonkinmoisen nutturan ja pienen hymyn kasvoille.

Tiedän, että nyt vastoin tapojani alennuin saarnaamaan. Kävi ärsytysvahinko. Joskus käy niin.Tai aika usein. Mutta se oli helpompaa ennen blogia. Ei mennyt julkiseksi huutamiseksi aina.  Ja tiedän, että toisten ulkonäön ja elämäntavan arvosteleminen on monille elämän suola. Ihmiset ovat liian laihoja, liian lihavia. liian rumia tai liian kauniita. Ihan sama mitä teet johonkin ryhmään kuulut ajoittain varmasti. Ei auta ottaa nokkiinsa. Onneksi ympärilläni on iso kasa ihmisiä jotka tietävät mikä olen. Niin hyvässä kuin pahassakin.