Minä olen aina ollut yllättävän huono sopeutumaan suuriin muutoksiin. Sopeudun helposti uuteen toimintamalliin ja muuttuviin tilanteisiin, mutta en voi sanoa pitäväni siitä. Varmaan monessa tämän hetken työpaikassa kohdataan rakenteellisia muutoksia. Sellaisiakin jotka kentältä vaikuttavat huonoilta ratkaisuilta ja jopa järjettömiltä. Kuinka itseään sitten pystyy psyykkaamaan kestämään alati vaihtuvat tilanteet? Varsinkin kun muutoksia tapahtuu jatkuvalla syötöllä ja ne ovat suuria. Epävarmuuden sietäminen on mieletön kyky. Ihailen ihmisiä jotka oppivat aina uimaan oikeaan suuntaan, vaikka allas vaihtuu.
Tyylejä löytyy juuri niin monia kuin ihmisiäkin. Yksi menettää kontrollinsa kokonaan, eikä halua hyväksyä tai olla mukana missään. Yrittää viimeiseen asti riippua tutussa ja turvallisessa. Ja meuhkaa aamusta iltaan epäkohtia. Myös erittelemättä olisiko jossain sittenkin järkeä. Toinen alistuu. Miettii vain, ettei mahda asialle mitään ja on vain selvittävä. Työmotivaatio katoaa ja päivistä tulee pelkkää suorittamista. Hän ei myöskään halua kehittää uutta tilannetta, koska on siinä yhtä vastentahtoisesti kuin kiukuttelija. Kolmas taas rakastaa muutosta muutoksen vuoksi. Ihan sama mitä tapahtuu tai minkä tähden. Hän on aina ensimmäisena kantamassa tavaroita uuteen paikkaan ja iloitsee ilmapiirin muutoksesta. Oli se sitten muutos hyvään tai huonoon.
Minussa yhdistyvät oikeastaan nuo kaikki. Ehkä vähiten tuo viimeinen. Olen kiukkuinen sopeutuja. Tiedostan nopeasti asiat joihin en voi käytökselläni vaikuttaa.Nöyrryn pakon edessä nopeasti, mutta en onnistu pitämään suutani kiinni. Melko ristiriitaista eikö totta.
Vaikka rakastan epäjärjestystä ja alati muuttuvia jännittäviä tilanteita, kaipaan ympärilleni asioita jotka ovat aina samanlaisia. Muistan ikuisesti kuinka itkin mökkitiellemme ilmestynyttä hakkuuaukkoa. Miettikää nyt. Maisema oli muuttunut niin radikaalisti, ettei sitä enää tunnistanut entisekseen. Ne olivat kuitenkin vain puita. En suosutunut oikeastaan koko kesänä käymään mökillä, koska se oli mennyt piloille. Tutut tunnistavat sen harmistuneen ilmeen, kun kulmakarvojen väliin painuu syvä rantu. No se ei oijennut mökillä pitkiin aikoihin. Tästä on vielä huvittavampi esimerkki josta äitini jaksaa minua aina muistuttaa minua. Rakas mamma oli lapsuudessani blondannut tukkansa. Vierastin häntä monta päivää enkä suostunut menemään lähelle.
Sama vika vaivaa minua nyt työmaalla. Ei minua haittaa muuttuva työkulttuuri ja uudet työkaverit. Nehän tavallaan vain virkistävät. Mutta se remontti. Olen tehnyt yövuoroa ja haikeana kiertänyt paikkoja. Työmaa on kuitenkin tavallaan kuin toinen koti. Siellä ollaan elämästä niin tavattoman suuri osa. Nyt kaipaan vanhaa kahvihuonetta ja päiväsalia. Ihan kuin olisi tippunut kummalliseen rinnakkaistodellisuuteen. Paikka näyttää etäisesti tutulle, mutta ei kuitenkaan ole enää sama. Aika haikeaa ja ihan hullua.
Sama haikeus voi aiheutua myös halutusta muutoksesta. Noin kuusi vuotta sitten muutimme ihanaan nykyiseen kotiimme. Rakastuin asuntoon ensimmäisellä näytöllä ja se oli saatava. Muistan kuitenkin ikuisesti heteken, kun kaikki tavarat oli kannettu uutuuttaan kiiltävään asuntoon. Hain vielä autosta jonkun ruoka-astian. Alkoi sataa vettä. Ja siellä minä itkin parkkipaikalla makaronilaatikko käsissäni ikävää vanhaan tuttuun kotiimme. Kastuin läpimäräksi. Kun tulin sisälle mies katseli minua kummastuneena, mutta ymmärsi olla kysymättä mitään.
Persoonassani on kuitenkin se etu, että sopeudun aina vallitsevaan tilanteeseen. Minusta on aina yhtä haikeaa lähte mistä vain. Monesti vaikka pitkän ulkomaanmatkan viimeisenä iltana surkeilen jo tutuksi käyneiden maisemien perään. Minulla ei ole koskaan koti-ikävä. Vain hyvä olla siellä missä juuri olen. Sama kävi viime syksynä, kun olin työkierrossa toisella osastolla. Muutamat viikot kaipasin raivokkaasti omia työkavereitani ja tuttua tapaa tehdä työtä. Kuitenkin kun lähdön aika tuli vähän ennen joulua huomasin kyylehtiväni taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti