Äiti, mamma, emo niin rakas. Minun äitini on maailman hienoin nainen. Välittävä, hellä, kiihkeä. Omistaan raivokkaasti huoltapitävä naarasleijona. Jokainen tyttölapsi on katsonut äitiään ylöspäin kasvaessaan. Ihallut ja miettinyt, että tuollainen haluan olla kun kasvan isoksi. Äitini on aina ollut läsnä. Auttanut ja kantanut eteenpäin. Tavallaan vieläkin olen niissä vuosissa, kun vain äidin syli sai itkun pysähtymään. Aivan sama mikä oli saanut maailmani särkymään. Oli sitten kaatunut pyörällä tai pelännyt pimeän tuolla puolen asuvia mörköjä. Meidän äiti pelasti aina kaikelta. Ja niin hän tekee vieläkin, pyytämättä.
Meidän äiti on kaunis. Vahva itsenäinen nainen, joka on kiehunut monissa elämän lammikoissa ja aina tippunut jaloilleen. Elämän kasvattama määrätietoinen nainen. Hänellä on harvinaisen vahva tunneäly ja kyky empatiaan. Hän on yhtä suloisen itkuherkkä kuin minäkin. Ja niin tavattoman ihana kikattaessaan niin, ettei meinaa henkeä saada. Äiti on täynnä rakkautta.
Naiseuden mallin olen ehdottomasti saanut elämäni suurimmalta idolilta. Muistan vieläkin äidin kampauspöydän kaikki tuoksut. Oransilla kankaalla pehmustetun jakkaran, joka narinallaan aina paljasti pienen tutkimusmatkailijan. Pystyn vieläkin heittämällä kertomaan mitä äidin mustasta nahkaisesta meikkilaukusta löytyi silloin, kun aloin tuolle pöydälle ylettämään. Ja tosiaan ne tuoksut. poskipunassakin oli aivan oma häivähdys jotain jännittävää. Ja tietenkään mihinkään ei koskaan saanut koskea. Kuinka käsittämättömän ärsyttävää ja samalla kiinnostavaa. Toinen ehdottomasti kielletty paikka oli vaatekaappi. Avokkaat olivat rivissä henkarien alla. Hämärässä kaapissa leijui vaimeasti äidin parfyymin tuoksu. Mikä naiseuden aarreaitta. Kenkiä kolusin aina, kun silmä vältti. Eli aika usein. Ajattelin aina äitini olevan maailman kauneinen nainen. Kultaiset korvarenkaat korvissaan laittautuneena juhliin. Tai sitten vain kotivaatteissaan hiukset hiukan harottaen. Ja ne pehmeät yöpaidat, kuinka turvallista siihen pehmeään lämpöön oli aamulla nyhjätä itselleen pesä. Siihen kohtaan ei mikään pahuus koskaan tavoittanut. Ihan voittamaton. Äidin syli.
Minulla oli aivan hirvittävä murrosikä. Tappelin raivokkaasti äitini kanssa. Hain rajojani raivoamalla. Ihme, etten koskaan saanut oman huoneen ovea saranoiltaan. Niin monta kertaa se kohtasi vihani ihan kaikkea kohtaan. Huusin äidilleni ja sain hänet itkemään. Aiheutin huolta ja murhetta. En voinut käsittää sääntöjä ja ohjeita mitä minulle ladeltiin. Ja teinkin kaikkeni ollakseni hankala. Kuitenkin äiti tuli aina pelastamaan ihan joka sotkusta. Oli kello mitä tahansa tai kunto. Nuoren juhlijan kunto ei koskaan yöllä aiheuttanut huutoa. Ei saanut lyötyä lyödä. Vain rakastaa, huolehtia. Ottaa taas syliin. Kertoa, että kaikki järjestyy. Ihan sama mitä oli sattunut. Omista pidetään huoli. Niin se menee. En tuolloin tajunnut arvostaa niitä hetkiä. mutta nykyään monet muistot tuovat välittömästi vedet silmiin. Meidän äiti olisi tehnyt mitä vain lastensa vuoksi.
Suhteemme syveni todelliseksi ystävyydeksi ehkä siinä kohdassa, kun muutin pois kotoa. Kai se toi pientä tasavertaisuutta peliin. Huolenpito vain hiukan muutti muotoaan. Kuinka ihania olivat opiskeluaikana äidin tuliaiset. Kassillinen ruokaa tai jotain kotiin liittyvää. Äiti tuo vieläkin aina kylään tullessaan pesuaineita ja muuta hupaisaa. Rakkautta se on. Ehdottomasti.
Puhumme viikottain puhelimessa. Yleensä ihan pieniä arkisia asioita. Äiti ei ole facebookissa joten hänelle joutuu kertomaan kuulumiset ihan sanasta sanaan. Ja silloin, kun olen sotkenut asiani perusteellisesti soitan aina äidille. Kun tuntuu, että kaikki on yhtä sekavaa umpisolmua äidin ääni selvittää sotkun hetkessä. Äiti tietää, että olen teatraalinen ja hankala. Hän on maailman ainut ihminen, joka pystyy rauhoittamaan minut. Puhumaan asioita selkeiksi. Naurahtamaan höyryämiselleni sekä maailmantuskalle. Se on ihan silkaa taikaa. Eikä äiti koskaan tuomiste tai käske kasvamaan aikuiseksi. On vaan siinä, joko läsnä tai puhelimen kantaman päässä. Valmiina lähtemään auttamaan. Edelleen vaikka keskellä yötä. Äiti on niin tärkeä ja rakas, ettei sille ole sanoja. Ei kunnollisia ainakaan. Se on ehkä tavatessa olkapäälle painettu pää. Veikeä hymy. Sama nopea ja vähän liian räävitön huumori joka kulkee meillä geeneissä.
Kerroin jo aiemmin, että unohdin postittaa äitienpäiväkortit. Soitin tänään äidille. Hän oli lenkillä. Onnittelin häntä. Puhuimme hetken säästä ja arjesta. Siitä kuinka puihin on taas ilmestymässä lehdet. Kerroin rakastavani häntä, joka päivä entistä enemmän. Puhelimen päässä ääni särkyi. Siinä me olimme kilometrien päässä toisistamme. Äiti jossain hiekkatien reunalla minä sohvan pohjassa. Kosteus silmien nurkissa. Ja syvä ymmärrys. Niin syvä, ettei sitä synny kuin äidin ja tyttären välille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti